”Ala tulla!”
Koiran nenä nuuhkuttaa ilmaa. Se seisoo takajaloillaan ja nojaa korkeaan penkkaan. Katse porautuu männikön läpi ja nuuhkutus voimistuu. Nenän voima vie pian voiton ja koira hyppää hankeen. Se kahlaa hihnan verran metsään ja vilkaisee olkansa yli kuin sanoakseen: ”Ala tulla!”
Tien varresta katsottuna männikkö näyttää tyhjältä. Ihmisnenä ei tietenkään haista mitään eivätkä silmät näe liikkeen liikettä. Koiran vaistoja kutkutteleva haju voi tulla kaukaa. Se lienee lähtöisin hirvestä tai kauriista. Leijailee tuulen mukana ja kulkee puiden lomitse. Kohtaa pienen koiran ja kutsuu sitä luokseen.
Pieni koira ei voi vastustaa tuulen mukanaan tuomaa tuoksua. Se haluaisi sännätä puiden lomitse ja hankien halki. Juosta ja kahlata niin vimmatusti, että löytäisi lopulta suuren saaliinsa tai pääsisi ainakin riemukkaaseen reissuun.
Get Anna-Kaisa Kouvo’s stories in your inbox
Join Medium for free to get updates from this writer.
Ainoa ongelma on tylsä omistaja, joka ei näe metsää puilta. Ei tien varressa eikä aina elämässä muutenkaan. Se tarttuu tylsiin tosiasioihin, kuten siihen, ettei hirveä juuri nyt näy, eikä innostu suuresta seikkailusta, joka mäntyjen takana odottaisi.
Samalla tavalla se saattaa murehtia jotain pientä asiaa huomaamatta, että metsä — elämän muut osa-alueet — on vallan mallillaan. Se mittailee yksittäisiä puita mutta unohtaa ottaa askelen taaksepäin, tutkailla kokonaiskuvaa.
Pieni koira yrittää vielä kerran. Se nojaa hihnaan ja haukahtaa kevyesti. Palaa metrin tien suuntaan, kiertää puun ja kokeilee uudelleen. Hihna ottaa edelleen vastaan, vaikka haju pakottaa eteenpäin.
Tylsä omistaja kutsuu koiran luokseen eikä se osaa olla tottelematta. Hanki pöllyää, kun pieni koira palaa takaisin tielle ja katsoo vielä männikön suuntaan. Nousee takajaloilleen ja nostaa nenänsä tuuleen: kutsu kutittelee aisteja yhä.
Pientä koiraa harmittaa, sillä yksi suuri seikkailu jäi (taas) kokematta. Ties mihin tie olisi vienyt, jos omistaja olisikin sanonut kyllä.
