Pseudopsykologia hiipi arkipuheeseen
En voi olla ainoa, joka on huomannut, kuinka psykologinen terminologia on hiipinyt arkipuheeseen.
Traumat. Triggeritvaroitukset. Gaslighting. Narsistit. Adhd ja ocd. Masennus. Lovebombing.
Erilaisia psykologisia (ja pseudopsykologisia) käsitteitä viljellään löyhästi erityisesti somessa. Samoin tapa, jolla nykyään puhumme mielenterveyden häiriöistä, vaikuttaa muuttuneen.
Olen kerran jos toisenkin kuullut sanottavan, että “minulla on adhd, mutta sitä ei ole vielä diagnosoitu”.
Hesarin artikkelissa psykiatrian professori Jyrki Korkeila kertoo, kuinka adhd:ta itsellään epäilevien määrä suorastaan räjähti covid-pandemian aikana.
Neurodiversiteetistä yleensäkin on tullut oudolla tapaa jopa romantisoitua. Erilaisia adhd-yhteisöjä muodostuu vähän joka alustalle.
Harvoin mitään vastaavaa näkee vaikkapa diabeteksen tai keliakian suhteen, saati sitten tartuntatautien.
Ymmärrän, että ihmisillä on kova tarve löytää ongelmilleen jonkinlainen selitys ja lääketiede voi tarjota turvaa.
Usein elämä on kuitenkin selittämätöntä sattumaa, eikä läheskään kaikelle löydy koskaan mitään varsinaista syytä, erityisesti kun kyse on psykologiasta.
Väitän, että adhd-keskustelu on vaikuttanut myös siihen, miten tarkkaavaisuuteen ylipäätään suhtaudutaan.
Moni vaikuttaa ajattelevan, että keskittymiskyky on jonkinlainen vakioasetus, johon ei voi itse vaikuttaa.
“En pysty lukemaan kirjoja, koska en pysty keskittymään.”
Lausuntona tämä on samaa luokkaa kuin “en käy salilla, koska en jaksa nostaa painoja”.
Entäpä jos heikko tarkkaavaisuus johtuukin nimenomaan harjoituksen puutteesta tai yksinkertaisesti ärsykkeiden yliannostelusta (kuten TikTokin käytöstä)?
Olen itse aktiivinen lukija, mutta jos vietän kuukaudenkin lukematta, tuntuu kirjaan paneutuminen aluksi todella vaivalloiselta ja keskittyminen poukkoilee.
Mutta aivan kuten lihakset tottuvat treenaamiseen, myös keskittymiskyky sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin vahvistumalla.
Ja niin kirjan lukeminen muuttuu hiljalleen taas rentouttavaksi.
Mielenterveys Suomessa
Mielenterveyspuheen normalisoituminen on monella tapaa tottakai hyvä asia. Tabuista ja stigmasta ei ole mitään hyötyä.
Epäilen kuitenkin, että puhe on johtanut myös siihen, että moni kuvittelee, että suomalaisten mielenterveys on jonkinlaisessa ennennäkemättömässä kriisissä.
Mutta onko tilanne todella niin?
Tilastollisesti itsemurhakuolleisuus on Suomessa romahtanut puoleen siitä, mitä se oli vielä 90-luvulla.
Meillä on tapana maahantuoda amerikkalaisia ideoita ja ajatuksia, näin myös mielenterveyden suhteen.
Kansainvälisessä mediassa on puhuttu paljon nuorten itsemurhakuolleisuuden yleistymisestä USA:ssa. Kyseessä on huolestuttava ilmi, mutta myös poikkeus, ei globaali trendi.
USA:ssa itsemurhakuolleisuus on koholla itseasiassa kaikissa ikäryhmissä.
Amerikkalaista diskurssia ei tulisi kuitenkaan yleistää Suomeen tai muualle maailmaan.
WHO:n tilastoista käy ilmi, että Suomessa myös nuorten itsemurhat ovat olleet laskussa 2000-luvulla — ilmiö on yhtäläinen koko Euroopassa.
Kuolleisuus ei kerro tietenkään koko kuvaa, mutta se kertoo oleellisen: yhä vähemmän suomalaisia päätyy hautaan oman käden kautta.
Kun puhutaan mielenterveyden kriisistä, puhutaan usein työkyvyttömyyseläkkeistä.
Sanotaan, että yli puolet työkyvyttömyydestä johtuu nykyään mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöistä.
Mutta tämä ei selity suinkaan sillä, että mielenterveysongelmat olisivat lisääntyneet — ne ovat itseasiassa vähentyneet.
Vuonna 1995 työkyvyttömyyseläkkeitä myönnettiin mielenterveyssyistä 64 625 kappaletta ja vuonna 2022 puolestaan 52 707.
Korkea prosenttiluku johtuu siitä, että kaikkein yleisin työkyvyttymyyden syy, tuki- ja liikuntaelinten sairaudet, on onnistuttu suurilta osin kitkemään.
Vuonna 1995 lukema oli 87 827 kappaletta ja nykyään enää 28 603.
Tämä on kaikki julkista tilastotietokantaa, jokaisen saatavilla.
Subjektiivista elämänlaatua mittaavassa, laajassa, 150 maata kattavassa kyselytutkimuksessa, suomalaiset ovat sijoittuneet ensimmäiseksi jo seitsemättä vuotta peräjälkeen.
Tässä kyselyssä ihmisiä pyydetään arvioimaan elämänlaatuaan asteikolla 0–10. Nolla on kaikista huonoin mahdollinen elämä ja kymppi paras mahdollinen unelmaelämä.
Keskimäärin suomalaiset antoivat elämälleen arvosanan 7,7.
Miksi niin moni sitten kuvittelee, että olemme valtavan onneton ja masentunut kansa?
Get RIEKKI’s stories in your inbox
Join Medium for free to get updates from this writer.
En väitä, että syy olisi yksin medikalisoituneessa arkikielessä, mutta ehdotan, että sillä on roolinsa asiassa.
Pop-psykologia arkipuheessa
Palataan psykologiseen terminologiaan.
Gaslighting, lovebombing — nämä ovat nopeasti yleistyneitä, selvästi pseudopsykologisia termejä, joita käytetään kuvaamaan muiden ihmisten (usein narsismiin viittaavaa) käyttäytymistä.
Nämä käsitteet ovat kuitenkin niin häilyviä ja tulkinnanvaraisia, että oikeassa kontekstissa ne sopivat kuvaamaan ketä tahansa.
Tällaisen pseudopsykologisen sanaston ongelma on, että se hankaloittaa väkisinkin todellisen tilanneanalyysin tekemistä, koska se luo puhujalle illuusion eräänlaisesta auktoriteetista.
Termistön takana on helppo kuvitella tietävänsä jotain toisen ihmisen aikeista tai motiiveista.
Mielestäni toinen ongelma on se, että tähän sanastoon on ikään kuin sisäänrakennettu asetelma, jossa puhuja on uhri ja puheen kohde uhka.
Sen sijaan, että yksilön toiminta nähtäisi kontekstisidonnaisena, usein epävarmuuksia ja pelkoja heijastavana, ristiriitaisena ilmiönä — mitä se todellisuudessa hyvin usein on — käytös tulkitaan tarkoitushakuiseksi manipulaatioksi.
Diagnoosi on selvä: olet narsisti, joka yrittää taktisesti vaikuttaa minuun.
Tällainen käsitteistö ei ainakaan helpota terveiden ihmissuhteiden muodostamista.
Psykologian kriisi
Voi toki olla, että kaikki mitä tässä nyt spekuloin, on yhtälailla roskaa.
Ja siinä piilee nimenomaan toinen pointtini.
Open Science Collaboration toteutti massiivisen, kolmen vuoden projektin, jossa he uusivat sata psykologian tutkimusta.
Tutkimukset valittiin kolmesta arvostetusta psykologian tiedejulkaisusta.
Vain joka kolmas tutkimustulos onnistuttiin uusintamaan ja vain puolessa niistä tulos vastasi aiempaa tutkimusta.
Psykologia tieteenalana kärsii vakavasta toistettavuusongelmasta.
Tämä tarkoittaa sitä, että kun tutkimuksia on uusittu, niissä on saatu joko aivan eri tuloksia kuin aiemmin, tai uusintamista ei ole pystytty tekemään lainkaan.
Älä ymmärrä väärin. En ole nyt tyrmäämässä kokonaista tieteenalaa, mutta psykologia nykyisellään on kaukana vedenpitävästä tieteestä.
Sen havaintoihin kannattaa suhtautua kriittisesti.
Siitäkin huolimatta mielenterveyden diagnoosien määrä on räjähtänyt käsiin.
Erilaisia psykiatrisia diagnooseja määrittelee julkaisu nimeltä Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DMS). Sen ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1952 ja tuorein 2013.
Tuona aikana diagnoosien määrä on paisunut 106:sta yli kolmeen sataan mielenterveyden häiriöön ja sairauteen.
Miten voi olla mahdollista, että tieteenala, joka hädin tuskin kykenee tuottamaan toistettavia tutkimustuloksia, voi löytää satoja uusia sairauksia?
Mitä tulee mielenterveyden lääkehoitoihin, psykiatria ei ole onnistunut kehittämään uusia tehokkaampia lääkeaineita viimeiseen 50 vuoteen.
Syy on se, ettei edes yleisimpien mielenterveyssairauksien etiologiaa edelleenkään tunneta riittävästi.
Kieli muokkaa käsityksiä
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vähätellä mielenterveyden ongelmia. Kelan tietokannan mukaan Suomessa on noin 400 tuhatta masennuslääkkeen saajaa.
Sain itse keskivaikean masennusdiagnoosin vuonna 2020. Ymmärrän kyllä hyvin, että masennus on todellinen sairaus.
En ole kieltämässä myöskään adhd:ta.
Lääketieteen nobelisti Eric Kandel summaa tutkimustiedon yleisimmistä mielenterveyssairauksista erinomaisessa teoksessaan The Disordered Mind: What Unusual Brains Tell Us About Ourselves.
Suosittelen kirjaa jokaiselle, jota kiinnostaa ymmärtää näitä sairauksia paremmin.
Tällä kirjoituksella haluan sen sijaan nostaa esiin, kuinka arkikielistynyt pop-psykologia ja medikalisaatio voivat vaikuttaa käsityksiimme.
Kun Hesari uutisoi, että Suomi on jälleen maailman onnellisin kansa, LinkedInissä joku kommentoi heti: “Maailman vähiten onneton lienee lähempänä totuutta…”
Siitä ei seuraa hyvää, kun jo lähtökohtaisesti kehnon tieteen tuloksia viedään summittaisen arkipuheen tasolle — tai kun medikalisoivaa kieltä käytetään vailla perustetta.
Se, että mikä tahansa vastaisku elämässä nimetään “traumaksi”, ei ole ainoastaan yliampuvaa, vaan myös vesittää keskustelun todellisista traumoista.
Sama pätee erilaisten diagnostisten käsitteiden käyttöön (narsismi, adhd, jne.). Kaikki erimielisyydet eivät ole manipulaatiota.
Kieli muokkaa käsityksiä. Siksi kannattaa miettiä, vahvistaako kieli meitä vai tekeekö se meistä potilaita.
Lukemista
Aarts, A. A. et al. (2015) ‘Estimating the reproducibility of psychological science’, Science, 349(6251).
Camerer, C. F. et al. (2018) ‘Evaluating the replicability of social science experiments in Nature and Science between 2010 and 2015’, Nature Human Behaviour 2018 2:9, 2(9), pp. 637–644.
Korbmacher, M. et al. (2023) ‘The replication crisis has led to positive structural, procedural, and community changes’, Communications Psychology 2023 1:1, 1(1), pp. 1–13.
Nosek, B. A. et al. (2022) ‘Replicability, Robustness, and Reproducibility in Psychological Science’, Annual Review of Psychology, 73(Volume 73, 2022), pp. 719–748.
Paul, S. M. and Potter, W. Z. (2023) ‘Finding new and better treatments for psychiatric disorders’, Neuropsychopharmacology 2023 49:1, 49(1), pp. 3–9.
Pennington, C. R. and Pownall, M. (2024) ‘What have we learned from the replication crisis? Integrating open research into social psychology teaching’, in Sanderson, C. and Totten, R. (eds) Teaching Social Psychology. Edward Elgar Publishing.
Shrout, P. E. and Rodgers, J. L. (2018) ‘Psychology, Science, and Knowledge Construction: Broadening Perspectives from the Replication Crisis’, Annual Review of Psychology, 69(Volume 69, 2018), pp. 487–510.
