LIIKE

Kenen elämä täällä olisi tasaista purjehdusta?

Oma elämäni tuntuu välillä melkoiselta pomppimiselta elämän aallokossa: innostumista, rakentamista, törmäyksiä, yllättäviä tilanteita, vetäytymistä, uusia alkuja, epäilyksiä ja taas liikettä. Välillä olen aivan jonkin asian ytimessä, välillä huomaan ajautuneeni siitä kauas. Joskus jokin asia täyttää lähes koko todellisuuteni ja vuotta myöhemmin ihmettelen, kuinka vähän enää ajattelen sitä.

Tässä oman elämäni suursiivousta tehdessä ajauduin miettimään liikettä.

Entä jos elämä ei olekaan kokoelma pysyviä asioita, vaan ennen kaikkea suhteita, ratoja ja rytmejä? Entä jos ihmistäkään ei pitäisi tarkastella vain sen perusteella, missä hän juuri nyt on, vaan sen perusteella, millaista rataa hän kulkee?

Kirjasin tähän liittyvät ajatukseni ylös:

Keskus

Olen käyttänyt toroidia jo pitkään yhtenä tapana hahmottaa elävää järjestelmää ja kaiken olevan muotoa. Olevan donitsi, jossa jokin kiertää keskuksen ympärillä, palaa, etääntyy ja lähestyy jälleen.

Samaa mallia voi soveltaa parisuhteeseen, kulttuuriin, projektiin, yhteisöön, ideaan tai oikeastaan mihin tahansa ilmiöön, jonka ympärille syntyy osallistumista.

Ajattelen, että osallistumisen keskiössä on merkitystä tuottava ydin:

tarkoitus + arvo + identiteetti + suhteet + jaettu todellisuus.

Mitä elävämpi tämä keskus on, sitä suurempi sen gravitaatio on.

Ihmiset alkavat puhua siitä, tulevat paikalle. Tekevät asioita asian eteen. He tuovat siihen aikansa, osaamisensa, resurssinsa, huomion ja rakkauden. He palaavat asian äärelle ja muodostavat suhteita sen ympärille.

Kutsun tätä kulttuuriseksi gravitaatioksi.

Vahva kulttuuri ei tarvitse jatkuvasti pakottaa ihmisiä pysymään ympärillään.

Sen keskus vetää.

Liike

Tästä pääsen varsinaiseen ajatukseeni.

Ehkä ihmisen suhdetta johonkin asiaan ei pitäisi kuvata näin:

mukana / ei mukana

Vaan pitäisi kysyä:

Millaisella radalla olet suhteessa siihen?

Suhteellasi johonkin asiaan voi olla etäisyys, nopeus, amplitudi, vaihe, suunta ja tietenkin myöskin kytkennän voimakkuus.

Voit olla johonkin projektiin syvästi sitoutunut mutta liikkua hitaasti.

Voit työskennellä jonkin asian parissa viikon lähes tauotta ja kadota sen jälkeen kuukaudeksi.

Voit myös pitää jotakin asiaa elämässäsi mukana hyvin pienellä mutta tasaisella liekillä vuosikymmeniä.

Kaikissa näissä tapauksissa olet suhteessa siihen.

Ratasi vain on erilainen.

Siksi liike ei tarkoita minulle pelkkää tekemistä. Liike tarkoittaa suhteen muuttumista ajassa.

Ehkä oleva ei vain ole.

Se on suhteessa.

Rytmi

Näin syntyy, syntyy rytmi, rytmi.

Rytmisyys on yksilölle ominainen tapa kiertää hänelle merkityksellisiä keskuksia ajassa.

Minun rytmini ei ole sama kuin toisen ihmisen.

Yksi käy hyvin lähellä keskusta ja tarvitsee sen jälkeen pitkän ulkokaaren. Toinen pysyy tasaisesti samalla etäisyydellä. Kolmas käy keskuksessa harvoin mutta silloin valtavalla intensiteetillä.

Tämä tuntuu minusta olennaiselta myös ihmisten ymmärtämisessä.

Etäisyys ei välttämättä tarkoita välinpitämättömyyttä.

Hitaus ei välttämättä tarkoita merkityksen puuttumista.

Tauko ei välttämättä tarkoita liikkeen loppumista.

Jos katson vain yhtä pistettä, näen vain ihmisen tämänhetkisen sijainnin.

Jos näen hänen ratansa, alan nähdä hänen rytminsä. Rytmi on sekä ihmisen taajuus että minuus.

Aalto

Jos tämän toroidisen liikkeen voisi avata kaksiulotteiseksi ja piirtää tietokoneen näytölle serpentiiniksi, kuvittelisin näkeväni jonkinlaisen aaltoliikkeen.

x-akselilla olisi aika.

y-akselilla olisi kytkeytymisen tai osallistumisen voimakkuus.

Tuskin ihmisen elämä piirtyisi kauniiksi siniaalloksi. Todellinen käyrä olisi kaoottisempi, kerrostuneempi ja varmasti paikoin täysin järjettömän näköinen.

Mutta ehkä siitä voisi silti erottaa jotain tuttua:

innostus → osallistuminen → intensiteetti → väsymys → etääntyminen → reflektio → kaipuu → paluu → uusi osallistuminen (samaan tai eri keskukseen).

Kun ajattelen omaa elämääni, tunnistan tämän liikkeen monessa asiassa.

Ja juuri siksi yksittäinen piste kertoo niin vähän.

Ihmistä ei voi ymmärtää vain siitä kohdasta, jossa hän sattuu juuri nyt olemaan.

Täytyy ymmärtää liike.

Spiraali

Ja vielä yksi asia.

Kun palaan samaan pisteeseen, en oikeastaan koskaan palaa samaan pisteeseen.

Jos jokainen kierros muuttaa minua, kyse ei ole ympyrästä vaan spiraalista.

Kohtaan saman kysymyksen, saman pelon, saman ihmisen, saman haaveen tai saman ongelman uudelleen jossain tutussa tai uudessa ympäristössä, jonka väritän nykyisellä minuudellani, maalattavaksi ehkä joskus vielä myöhemmin taas uudelleen. Tuolloin minä en enää ole sama.

Siksi syklisyys ei mielestäni ole kehityksen vastakohta.

Kehitys voi olla syklistä.

Luontokin tekee tätä jatkuvasti. Vuorokaudet palaavat. Vuodenajat palaavat. Kasvu, kuolema ja uuden muodostuminen palaavat.

Toisto ei tarkoita paikallaan pysymistä.

Materia

Tästä pääsen hieman oudommalle alueelle.

Käytän tässä materiaa filosofisena käsitteenä, en sen tiukkana luonnontieteellisenä määritelmänä.

Ajattelen:

Materia on se osa mahdollisuudesta, joka osallistuu reaaliverkkoon.

Minulla on ajatus.

Ajatus muuttuu puheeksi.

Puhe muuttuu teoksi.

Teko vaikuttaa suhteeseen.

Suhde synnyttää rakenteen.

Rakenteet synnyttävät kulttuuriin.

Jokin, joka oli hetki sitten olemassa mahdollisuutena minun sisäisessä maailmassani, on yhtäkkiä tehnyt yhteisen todellisuuden uudeksi.

Tätä tarkoitan materialisoitumisella.

Mahdollinen on muuttunut tapahtuvaksi. Kanava tapahtumiselle on minä. Välineenä toimii teko.

Antimateria

Käytän sanaa antimateria filosofisena metaforana, en hiukkasfysiikan antimaterian tieteellisenä määritelmänä.

Tässä ajattelussa antimateriaalinen tarkoittaa sitä mahdollisuuksien aluetta, joka ei tällä hetkellä aktualisoidu tarkasteltavassa reaaliverkossa.

Voin toivoa kumppanuutta.

Voin haaveilla luottamuksesta.

Voin muodostaa mielessäni kokonaisen maailman siitä, millainen se toteutuessaan olisi.

Mutta vasta kun puhun siitä toiselle ihmiselle, jotain tapahtuu.

Kun tulen paikalle, jotain tapahtuu lisää.

Kun teen, rakennan, kirjoitan, kokkaan, istutan, kosketan, annan, kannan, vastaanotan ja järjestän, mahdollinen saa muodon.

Reaaliverkko muuntuu.

Materia ja antimateria eivät tässä tarkoita hyvää ja pahaa.

Ne kuvaavat minulle pikemminkin aktualisoituneen ja aktualisoitumattoman välistä polariteettia.

Jokin voi olla valtavan arvokasta, vaikka se ei koskaan materialisoituisi.

Mutta silloin sen tapa olla olemassa on vaan erilainen — eteerinen?

Osallistuminen

Tästä syntyy ehkä koko ajatuksen yksinkertaisin kysymys:

Tuletko tähän leikkiin?

Minulle leikki tarkoittaa yhteisen todellisuuden rakentamista kulloisessakin kontekstissa. Kaksi lasta löytävät esineen, kanavoivat sen ympärille yhdessä hyväksytyn toimintaympäristön, leikin, jonka puitteissa sitten pelataan, kunnes joku rikkoo säännöt — syntyy konflikti, joka on oman artikkelinsa aihe.

Kun ryhdyn leikkiin, annan itseni sen käyttöön.

Ajan.

Huomion.

Ruumiini.

Ajatukseni.

Työni.

Tunteeni.

Energiani.

Luovuuteni.

Rakkauteni.

Osallistuminen tarkoittaa oman liikkeeni antamista jonkin yhteisen keskuksen kiertoon.

Ja juuri siinä hetkessä sisäinen maailma alkaa koskettaa ulkoista — ja toisinpäin.

Kulttuuri

Tästä näkökulmasta kulttuuri alkaa näyttää minulle valtavalta jaetulta attraktorilta.

Riittävän moni ihminen alkaa kiertää jotakin yhteistä keskusta.

Jos ihmiset puhuvat kieltä, kertovat tarinoita, valmistavat ruokaa, laulavat lauluja, rakentavat rakennuksia, harjoittavat rituaaleja ja opettavat näitä seuraaville ihmisille, kulttuuri elää.

Jos liike loppuu, kulttuurin materiaalinen ilmentymä alkaa heiketä.

Se voi edelleen säilyä kirjoissa, esineissä, muistoissa ja mahdollisuutena tulla joskus uudelleen eläväksi.

Mutta sitä ei enää tehdä.

Toiseen suuntaan syntyy kiinnostava positiivinen kierto:

gravitaatio → osallistuminen → suhteet → teot → näkyvyys → merkitys → gravitaatio.

Siksi ajattelen:

Kulttuuri ei ole ihmisillä. Kulttuuri on jotain, mitä ihmiset pitävät liikkeessä.

Rakkaus

Tämä koskee mielestäni myös rakkautta.

Voit rakastaa sisäisesti valtavissa määrin.

Se on itsessään arvokasta.

Mutta jos haluat rakkautesi vaikuttavan yhteiseen todellisuuteen, sen täytyy saada muoto.

rakkaus → huomio → kohtaaminen → teko → suhde → rakenne → kulttuuri

Sanan ‘rakkaus’ voit korvata tässä yhtälössä hyvyydellä, kauneudella, oikeudenmukaisuudella ja kaikilla muillakin arvoilla ja arvopohjaisilla teoilla — myös epäluottamuksella, pelolla, uhalla, toisen satuttamisella tai huomioon ottamattomuudella.

Voin kantaa arvoja laidasta laitaan sisälläni.

Mutta vasta valinta ja teko antavat niille materiaalisen vaikutuksen.

Toroidit

En tietenkään kierrä vain yhtä keskusta.

Elämässäni on yhtä aikaa lukemattomia donitseja operoitavana.

Kehoni.

Perheeni.

Ystäväni.

Työni.

Raha.

Luonto.

Taide.

Rakkaus.

Yhteiskunta.

Projektit.

Minuus.

Jokainen vetää minua eri voimalla ja minä annan jokaiselle eri määrän liikettäni.

En voi olla täydellä voimalla kaikkialla.

Kun yhden keskuksen gravitaatio kasvaa, jonkin muun radan täytyy usein muuttua.

Ja ehkä juuri tästä syntyy yksi aikuisen elämän vaikeimmista kysymyksistä:

Minkä keskusten ympärille annan elämäni kiertyä?

Arvot

Edellinen kysymys johtaa suoraan arvoihin.

Get Arnt Paloneva’s stories in your inbox

Join Medium for free to get updates from this writer.

Remember me for faster sign in

Ehkä arvo ei olekaan vain asia, jonka sanon olevan minulle tärkeä.

Arvo on keskus, jolle annan gravitaatiota omalla osallistumisellani. Ehkä arvon voisi sanoa olevan ‘gravitaatiokompassi’ tai vain jonkinlainen ankkuri minuuden ja itsen kieppuessa kehää, köytenään suhde arvoon, jonka näen kunkin kiertämäni donitsin keskiössä.

Voin sanoa kumpanini tai perheeni olevan minulle tärkein asia maailmassa ja antaa lähes kaiken aikani työlle.

Voin sanoa rakastavani luontoa mutta viettää siihen suhteessa hyvin vähän aikaa siellä.

Voin sanoa arvostavani luovuutta mutta olla koskaan luomatta mitään.

Siksi omat liikeratani kiinnostavat minua enemmän kuin omat julistukseni.

Tekoni näyttävät, minkä ympärillä elämäni todella kiertää.

Arvot tulevat näkyviksi liikkeessä.

Luottamus

Myös luottamus alkaa näyttää tästä näkökulmasta hieman erilaiselta.

Ajattelen luottamusta radan riittävänä ennustettavuutena.

Jos tiedän, että toinen ihminen palaa, vaikka hän käy kaukana, minun ei tarvitse tulkita etäisyyttä hylkäämiseksi.

Voin sanoa:

“Tarvitsen nyt kolme päivää yksin.”

Jos toinen tuntee rytmini ja luottaa siihen, että palaan, etäisyys ei välttämättä katkaise yhteyttä.

Jos hän ei tiedä, palaanko koskaan, täsmälleen sama liike voi tuntua uhkaavalta.

Siksi:

Luottamus ei tarkoita jatkuvaa läheisyyttä. Luottamus tarkoittaa riittävää kokemusta toisen liikeradan jatkuvuudesta.

Luottamus antaa tilaa erilaisille rytmeille.

Kohtaaminen

Ja kaiken keskellä haluan palata kohtaamiseen.

Ajattelen kohtaamista pisteenä, jossa suhde muuttuu todeksi.

Minä kohtaan sinut.

Sisäinen kohtaa ulkoisen.

Mahdollinen kohtaa toteutuvan.

Käsitykseni kohtaa todellisuuden.

Kohtaaminen mahdollistaa näkemisen.

Näkeminen mahdollistaa ymmärryksen.

Ymmärrys mahdollistaa luottamuksen.

Luottamus mahdollistaa liikkeen.

kohtaaminen → näkeminen → totuus → luottamus → liike.

Keskus ei siis ole minulle staattinen piste.

Se on paikka muuntua.

Virtaus

En halua asettaa liikettä ja pysähtymistä toisiaan vasten.

Minäkin tarvitsen hiljaisuutta.

Unta.

Meditaatiota.

Tarvitsen vetäytymistä.

Tarvitsen hetkiä, jolloin en halua osallistua yhtään mihinkään.

Musiikki tarvitsee äänen ja hiljaisuuden.

Hengitys tarvitsee sisäänhengityksen, uloshengityksen ja niiden välisen tauon.

Elämä tarvitsee toimintaa ja lepoa.

Siksi todellinen polariteetti voisi olla:

virtaus ↔ kitka.

Kitka on osa liikettä. Liika kitka johtaa liikkeen menetykseen.

Minulle terve järjestelmä ei ole sellainen, joka liikkuu koko ajan mahdollisimman nopeasti.

Terve järjestelmä pystyy vaihtamaan tilaa.

Se osaa lähestyä ja vetäytyä.

Tehdä ja levätä.

Pitää kiinni ja päästää irti. Virtausta terveesti vaalien, kitkaa ymmärtäen.

Resilienssi

Elämä myös potkaisee ratojamme jatkuvasti vinoon.

Ihminen sairastuu. Suhde päättyy. Projekti epäonnistuu. Rahat loppuvat. Jokin odottamaton vastoinkäyminen ilmaantuu. Rakennettu järjestys hajoaa.

Ratasi muuttuu.

Siksi resilienssi ei minulle tarkoita sitä, ettei häiriöitä tapahtuisi.

Resilienssi on kyky palauttaa virtaus.

Eikä palautuminen välttämättä tarkoita paluuta siihen, mitä ennen olit.

Joskus vanhaa rataa ei enää ole, kulttuuri on hajonnut, siihen ei voi palata.

Silloin täytyy löytää uusi.

Ehkä juuri siksi resilienssi tarvitsee plastisuutta: kykyä muuttaa omaa rakennetta — taata jatkuvuus.

Rakenne

Jos yritän tiivistää tämän kaiken yhteen karttaan, se näyttää tällä hetkellä tältä:

KESKUS = kohtaaminen / merkitys
GRAVITAATIO = koettu merkityksellisyys / elinvoima
RATA = suhde
NOPEUS = tahtisuus
KIERTO = syklisyys
KYTKENTÄ = osallistuminen
RADAN ENNUSTETTAVUUS = luottamus
RADAN MUUTTUMISKYKY = plastisuus
HÄIRIÖSTÄ PALAAMINEN = resilienssi
RADALTA IRTOAMINEN = degeneraatio, osallistumisen päättyminen
USEIDEN RATOJEN JÄRJESTYS = arvot ja prioriteetit

Ja kaiken tämän läpi kulkee yksi asia:

liike.

Oleminen

Maailma näyttäytyy keskusten, suhteiden ja liikkeiden verkostona.

Jokin vaikuttaa johonkin.

Jokin lähestyy.

Jokin erkanee.

Jokin muodostuu.

Jokin säilyy.

Jokin hajoaa.

Jostakin syntyy jotain uutta.

Siksi ehkä liikkeen alla on vielä perustavampi käsite:

suhde.

Oleminen on suhteessa olemista, ja suhde ilmenee liikkeenä.

Tästä muodostuu yksinkertainen ketju:

suhde → liike → rytmi → rakenne → muutos

Ihmisessä se ilmenee kokemuksena ja toimintana.

Organisaatiossa ihmisinä, informaationa, resursseina ja päätöksinä.

Ekosysteemissä aineen ja energian kiertoina, syntymänä, kuolemana ja uusiutumisena.

Kulttuurissa tarinoina, symboleina, rituaaleina ja muina erilaisina teon tapoina.

Mittakaava vaihtuu.

Liike säilyy.

Ei-oleva

Ja sitten käsittelyyn nousee omituisin alue.

Kaikki se, mikä voisi olla mutta ei juuri nyt ole.

Kaikki sanat, joita en sanonut.

Kaikki teot, joita en tehnyt.

Kaikki suhteet, jotka ei syventyneet vastaamaan odotuksiani.

Kaikki projektit, jotka eivät johtaneet odotettuihin lopputuloksiin.

Kaikki mahdolliset elämäni radat, joita en koskaan kulkenut.

En ajattele ei-olevaa välttämättä tyhjyytenä.

Ajattelen sitä aktualisoitumattoman mahdollisuuden horisonttina.

Jotakin sieltä muuttuu jatkuvasti olevaksi.

Ja jokin oleva lakkaa olemasta siinä muodossa, jossa sen tunsin.

Mahdollinen muuttuu olevaksi.

Oleva muuttuu.

Ja liike jatkuu.

Lopuksi…

…joudun soveltamaan tätä ajatusta tekstiin itseensä.

Minulla oli ajatus.

Olisin voinut pitää sen itselläni.

Olisin voinut istua sen kanssa, meditoida, antaa sen muuttaa omaa tapaani katsoa maailmaa ja minua.

Se ei ole arvotonta.

Ajatus voisi tehdä minusta eri ihmisen, ja sitä kautta vaikuttaa maailmaan epäsuorasti, muuntuen teoiksi. Serenpiditeetti, synkroniteetti, manifestaatio, jumaluus ja muu tarkoituksenmukaisuus mutkistavat tietenkin tilannetta paljolla jossittelun mahdollisuudella. Epäonni ja kaikki elämän kurjuus voidaan kuitata sanomalla näin oli tarkoituskin tapahtua. Mutta mitä tarkoitus tässä yhteydessä tarkoittaa, on kompleksi erillinen kysymyksensä, jonka arvioinnin skippaan tässä kontekstissa.

Mutta any case, päätin tehdä jotain muuta.

Päätin puhaltaa ajatukseen liikkeen.

Ajatus syntyi kokemuksesta. Kokemus synnytti kysymyksen. Kysymys alkoi muodostaa rakenteita. Otin tämän rakenteen vastaan, alkemisoin sen sanoiksi, järjestin sanat tekstiksi ja tein ajatuksesta sellaisen, että toinen ihminen voi sen halutessaan nähdä.

Ja nyt julkaisen sen.

Tässä hetkessä jokin muuttuu.

Ajatus ei ole enää vain minun sisäisessä maailmassani.

Se osallistuu reaaliverkkon rakentumiseen.

Jos yksi ihminen lukee tämän, on syntynyt yksi uusi suhde ideologisen ajatusasetelman ja sinun välille. Ehkä myös minun ja sinun välille. Ymmärrät minuuttani hieman aiempaa enemmän ja totuutemme ovat yhdenmukaistuneet. Ehkä lähetät minulle viestin, jossa täydennät tai lisäät. Syntyy keskustelu. Jos keskustelu on oikein hedelmällistä, sen seurauksena jossain vielä tuntemattomassa todellisuudessa se ottaa muodon teon ilmentymänä. Tällä teollani ainakin annan kaikelle tälle mahdollisuuden.

Jos kymmenen lukee tekstin, suhteita syntyy enemmän.

Jos kymmenentuhatta lukee tämän, ajatuksella alkaa jo olla toisenlaista kulttuurista gravitaatiota. Ehkä joku puhuu siitä. Joku vastustaa sitä. Joku jatkaa sitä. Joku soveltaa sitä. Joku kutsuu minut keskustelemaan siitä. Ehkä siitä syntyy seuraava teksti, keskustelu, luento, ystävyys tai täysin toinen ajatus. Kuka tietää, mihin teot reaaliverkossa johtavat!

En voi hallita kokonaisuudessaan sen rataa liikkeelle päästämisen jälkeen.

Voin vain osallistua.

Tässä mielessä tämän tekstin julkaiseminen on itsessään pieni koe siitä filosofiasta, jota teksti käsittelee.

ajatus → ilmaisu → teko → kohtaaminen → suhde → mahdollinen kulttuurinen vaikutus

Mikä tämän ajatuksen gravitaatio on?

En tiedä.

Onko kukaan kiinnostunut siitä?

En tiedä sitäkään.

Juuri siksi se täytyy päästää liikkeelle, luopua asiaan liittyvistä epävarmuuksista, mikäli haluan tietää.

Minä joka tapauksessa uskon liikkeeseen.

Uskon tekoihin.

Uskon materiaaliseen maailmaan ja siihen, että sisäinen voidaan alkemisoida muodoksi: ajatuksesta sanaksi, sanasta teoksi, teosta suhteeksi ja suhteesta kulttuuriksi.

Ymmärrän samalla toisenlaisen rytmin.

Kaikkea ei tarvitse julkaista. Kaikkea ei tarvitse rakentaa. Kaikki eivät halua osallistua samoihin kulttuureihin, perustaa projekteja, jättää näkyviä jälkiä tai antaa ajatuksilleen mahdollisimman suurta gravitaatiota.

Jokin viisaus voidaan pitää hiljaisena.

Jokin kokemus saa jäädä sisäiseksi.

Jokin elämä voi kulkea hitaalla ja kaukaisella radalla.

Sekin on rytmi.

Minun rytmini näyttää kuitenkin ainakin tällä hetkellä olevan toinen.

Minä uskon liikkeen voimaan.

Minä uskon tekojen voimaan.

Minä uskon materialisoitumiseen ja alkemisoitumiseen: siihen, että jokin näkymätön voi kulkea ihmisen lävitse, saada muodon ja tulla osaksi yhteistä todellisuutta.

Siksi kirjoitin nämä ajatukset ylös.

Siksi päästän ne myös liikkeelle.

Kiitos, että sinä tulit tämän asian äärelle ja luit tekstin. Toivon sinulle elämääsi viisautta, levollisuutta ja terveyttä.

• Arnt