Valehtelusta ja valehtelun normalisoinnista
Luettuani Koko Hubaran insta-tarinat kumppanin löytämisen vaikeudesta aihe ei ole jättänyt minua rauhaan. (Aiheesta tehtiin myös juttu hesariin, mutta se on ikävä kyllä maksumuurin takana.)
Itsehän löysin puolisoni suomi24:stä aikana ennen tinderiä, jolloin netitse tapaamista pidettiin ehkä vähän nolona. Tai sitten se on vain mun oletus, koska tuntui vähän nololta, ettei käynyt missään eikä tavannut ketään. Tinder on ilmeisesti totaalisen eri asia, mutta uskon että meidän kohdalla kävi vain se hyvä säkä eikä tapaamispaikalla ollut merkitystä. Tämän vuoksi en oikein usko että deittailussa voi neuvoa, moni asia on niin sattumasta kiinni. Joko kolahtaa tai ei kolahda.
Jälkikäteen olen arvioinut, että se mikä kolahti kun selasin kuvia ja ilmoituksia (tietty ulkonäön lisäksi) oli tekstin rehellisyys. Ei mitään “hyvä huumorintaju”-settiä vaan rehellinen elämäntilanteen kuvaus. En muista tarkkaan kaikkea, viimeinen lause kuitenkin kuului: “En ole kovin urheilullinen, välillä pyöräilen kauppaan.”
Nauratti.
Lähetin viestin. Vuoden päästä olimme naimisissa.
Ei meistä sen enempää.
Get Elina Halttunen-Riikonen’s stories in your inbox
Join Medium for free to get updates from this writer.
Rehellisyyteen tai sen kääntöpuoleen, valehteluun ja sen yleisyyteen, olen palannut ajatuksissani usein sen jälkeen, kun luin (ja käänsin) bell hooksin kirjan Rakkaus muuttaa kaiken.
Olen saanut hooksin kirjoista paljon (vaikka en ole kaikesta samaa mieltä), mutta juuri tuon kirjan tapauksessa eniten pysäytti huomiot siitä, kuinka yhtäältä paasataan rehellisyyden tärkeydestä ja toisaalta valehtelua pidetään normaalina ja suorastaan vaaditaan. Niin yksityiselämässä kuin laajemminkin. hooks esimerkiksi kysyy osuvasti, mitä muuta mainokset ovat kuin valehtelua.
hooks pitää valehteluna myös ns. valkoisia valheita ja tiedon pimittämistä, kertomatta jättämistä, jonka hän liittää tiiviisti vallankäyttöön. Kun ei tiedä asian kaikkia puolia, on helpommin johdateltavissa. Tulee epävarmaksi.
Liittyykö tämä deittailukulttuuriin? Siinä mielessä joo, että samalla tavalla usein ihmiset sanovat arvostavansa rehellisyyttä, mutta yhtä lailla kaikki yleiset ohjeet siitä, miten saa toisen ihmisen kiinnostumaan, käskevät olemaan näyttämättä turhan avoimesti olevansa kiinnostunut “ettei vaikuta epätoivoiselta”, “älä viesti heti”. Eräänlaista pelailua. Moni ohje on alun perin opittu elokuvista tai sarjoista, eikä niihin kukaan kai usko täysin, mutta ne vaikuttavat silti käsitykseen siitä, miten “kuuluu käyttäytyä”.
Lopuksi vielä huomio: viime aikoina olen miettinyt myös sitä, miten laajalti valehtelua suorastaan edellytetään työelämään pääsemisessä. Tai sitä ei edes pidetä valehteluna.
Eniten elämässäni olen valehdellut eräissä työhaastatteluissa.* Tämä on sellainen asia, mitä ei pitäisi sanoa, mutta kaikki tietävät, kuinka kuuluu sanoa, että on äärimmäisen innokas, halukas ja pystyvä, ja nopea oppimaan uutta. Sekin on eräänlainen peli tai leikki, esitys, mutta valehtelulta se tuntuu. Ja tietoa, esimerkiksi mahdollisia epävarmuuksia, pitää pimittää. Jos ei, niin oma vika. Voi jatkaa peliä te-toimiston kanssa.
*Disclaimer: Näistä tilanteista on aikaa reilu kymmenen vuotta.
