Ensimmäisessä 10 tekstin sarjassani avasin oivalluksia avioliitosta. Rakastan ihmissuhteita ja jatkossa kirjoitan laajemmin kaikesta niihin liittyvästä, myös identiteetistä. Opettelen itsekin jatkuvasti, enkä hallitse tätä hommaa täydellisesti. Olen tunnistanut kasvua omassa sydämessäni ja sen kautta ajattelussani ja käytöksessäni ja tämä on vienyt minua eteenpäin. Haluan avata elämääni, jotta voittojeni kautta voivat muutkin päästä omalla matkallaan eteenpäin, ehkäpä minua nopeamminkin.
Minkälaiset ihmiset kasvavat? Ne, jotka uskaltavat katsoa tilanteita rehellisesti, tuijottaa perääntymättä omaa peilikuvaansa silmiin. En puhu konkreettisesta peilikuvasta, vaan sisimmästämme. Miten reagoimme, kun sisältämme nousee esimerkiksi tunne, jonka miellämme negatiiviseksi? Sysäämmekö sen takaisin, piilotamme maton alle, koska “eihän musta voi tollasta nousta, oon kuitenkin uskossa…” Tms… Olen itse tehnyt tätä ihan liian paljon.
Tunteet kertovat mitä kannamme sisällämme. Jos vaikka vaikea tilanne nostaa meissä vahvan tunteen pintaan, se on meille hetki kysyä miksi koen näin? Jos aina säikähdämme tunnereaktiotamme, emme ikinä tutustu sydämeemme. Kitkemme kasvun ennen kuin se ehtii edes kunnolla alkaa. Jos pelkäämme kohdata sisintämme, emme myöskään koe miten ihanasti Isä haluaa sen eheyttää, uudistaa ja vapauttaa.
Heräsin eräänä aamuna todella levottomana. Mulla oli etäopiskelupäivä, mutta en halunnut avata tietokonetta, ennen kuin olin kohdannut Isän ja saanut selkoa siihen mitä koin. Päätin, että pysähdyn ja otan aikaa kuunnellakseni omaa sydäntäni ja Jumalaa. Aluksi tuntui vaikealta ihan vaan keskittyä. Löydettyäni fokuksen, en silti kokenut kuulevani mitään, enkä tuntenut mitään muuta, kuin oman kiukun. Mutta tiesin että Isä on kanssani, koska hän asuu sydämessäni ja päätin viettää hänen kanssa aikaa, vaikka en kuulisi tai kokisi mitään. Joten ylistin. Se on loistava tapa olla Jumalan kanssa.
Sydämestäni alkoi nousemaan kipu, jonka en edes tiennyt majailevan siellä. Tunsin pettymystä, sitten pelkoa. Sanoin Isälle, että tiedän hänen vastaavan jokaiseen tarpeeseeni, ja tiedän hänen olevan minun ensimmäinen rakastaja. Sanoin, että tarvitsen häntä just nyt ja tarvitsen erityisesti halia. Jatkoin ylistystä ja itkin. Isä kuitenkin ansaitsee ylistykseni aina, hän on aina hyvä, hän on aina sama. Aikaa kului ainakin tunti. Tunsin kipuni ja itkin sitä ulos. Samalla lauloin ja julistin sydämeeni totuutta, että Jumala on hyvä. Päätin, että en sivuuta tunteitani, vaikka sattuisi.
Get Nectar Wind’s stories in your inbox
Join Medium for free to get updates from this writer.
Jonkin ajan päästä tunsin Jumalan halin, jolle hali on aivan liian pieni sana! Hänen ylitsevyöryävä, valloittava, valtaava, lempeä, voimakas, kaikkeen vastaava, tulinen hali ympäröi minua sisältä ja ulkoa. Se oli ihmeellinen kokemus! Vaikka uskomme ei ole tunteissa, Isä rakastaa kohdata meitä myös tunteiden kautta. Hän vakuuttaa kaikella rakkautensa meihin. Ja niin ihanan intiimillä tavalla, kun uskallamme odottaa häntä sydän auki! Isä vastasi pettymykseeni ja pelkooni ja siveli ne pois. Isä rakasti minua siinä hetkessä niin paljon, että tuntemani kipu vain kalpeni sen ilon ja toivon rinnalla, jotka alkoivat täyttää minua.
Myöhemmin mietin, että jos olisin “uskossa vastustanut” ikävää oloani, olisin jäänyt Jumalan pusua vaille. Meidän on tärkeä oppia elämään uskossa ja toimimaan oikein silloinkin kun tunteemme eivät ole messissä. Emme elä tunteista, vaan uskosta käsin. Mutta uskosta käsin eläminen ei ole yhtä kuin tunteiden nollaaminen. Usko auttaa meitä navigoimaan tunteidemmekin kanssa. Kun olemme kosketuksissa sydämeemme tunnistamme myös paremmin milloin ja miten tarvitsemme Jumalan lisäksi tukea myös ihmisiltä.
On tärkeää opetella erottamaan mikä tunne on tärkeä käsitellä ja mikä on valhe, jolle voi samantien sulkea oven. Oman sydämen viestit käsiteltyinä vievät meitä eteenpäin, saavat meidät kasvamaan ja lisäävät vapautta. Ymmärrämme paremmin keitä olemme ja kuka Jumala haluaa meille olla. Ne saavat meidät muuttumaan enemmän todellisen luontomme kaltaisiksi. Valheet jumiuttavat meidän kasvua ja syöksevät ajatuksemme aina kasvavaan negatiivisen kehään, jonka syövereistä ei löydä mitään uusia oivalluksia. Ne painavat alas ja varmistavat, että pysymme maassa.
Esimerkiksi: Loukkaannun, kun koen, että joku ottaa paikkani tietyssä tehtävässä.
Reaktio 1: ”Onpa ruma tunne! En minä näin voi kokea, Jeesuksen nimessä pois minusta.” Tämä toimii ehkä siinä hetkessä. Mutta, kun tilanne tapahtuu uudelleen, reaktioni on edelleen sama joudun jälleen vastustamaan loukkausta Jeesuksen nimessä.
Reaktio 2: ”Taas koen näin. En minä ole miksikään muuttunut enkä ikinä muutukaan, todellisuudessa olen läpimätä ja kaikki elämässäni on feikkiä. Miksi ylipäätään yritän ikinä yhtään mitään? Ihan turha koko mun elämä!”
Reaktio 3: ”Ahaa, okei. Tällaista tänään. Pyhä henki tuu näyttää mulle miks koen näin, miksi ihmeessä loukkaannuin? Onko loukkauksen juuri pelossa, että en riitä? Tai kateudessa? Tai ylpeydessä? Tuu ja kosketa sitä kipua ja anna mun olla siitä vapaa!”
Nämä esimerkit ovat aitoja ajatuksia, joita olen itsessäni tunnistanut. Opettelen edelleen reakoimaan viimeiseksi esittämälläni tavalla. Ja tämä opettelu on jo muuttanut elämääni! Olen enemmän kytköksissä sydämeeni, kuin ikinä, ja rehellisempi itseni kanssa. Vaikeatkin tunteet ovat paljastaneet sydämestäni jotain, jonka tilalle Jumala on halunnut tuoda jotain paljon parempaa! Isä ei tuo kipuja valoon nolatakseen meitä, vaan aina parantaakseen. Tästä kaikesta on seurannut se, että olen vapaampi ja aidompi, kuin ikinä. Kannustan siis rakkaat; uskalletaan tuntea sydämemme!
