Induktion ongelma kommunikaatiossa

Haluan tässä esseessä tarkastella ideoiden ja ongelmien implisiittisyyttä semioottisissa järjestelmissä, ja käsitellä abduktion merkitystä tapana hahmottaa implisiittisyyttä. Väitteitä ja ongelmia käsitellään aktuaalisuuden ja virtuaalisuuden termein. Väitteitä tarkastellaan aktuaalisina asioina ja ongelmia virtuaalisina rakenteina.

Esitän, ettei kommunikaatiossa ideoista ole kysymys välityksestä tai siirrosta, vaan muutoksien induktoimisesta vieraaseen mieleen. Käsitän induktion tässä laajennetussa merkityksessä, joka myös selittää mitä induktiivisessa päättelyssä tapahtuu semioottisesta näkökulmasta.

Vaikka emme voi olla varmoja siitä että jaammeko samoja ideoita, voimme puhua asioista kehystämällä ne ongelmien avulla. Tarkastelen esseen lopuksi skeptisismiä, joka seuraa induktion ongelmasta ja keskusteluissa käytettävien sanojen käsitteellisestä epämääräisyydestä.

Määritelmät

Nämä määritelmät tarjoavat meille käsitteellisen kehikon:

• Virtuaalisen ja aktuaalisen eroa käytetään korvaamaan ja selittämään käsitys ideoiden representoimisesta. Argumentteja ei tällöin käsitetä ideoiden kielellisenä muotona, vaan ideoiden tuottamina kielellisinä ilmauksina. Kieli ja idea, siinä missä ne eivät ole sama, käsitetään kahtena eri tasona.
• Sisällön ja ilmaisun tasojen eroa kutsutaan epäsymmetrisyydeksi.
• Ideat muodostavat erilaisia emergenttejä ilmiöitä kielen ja kulttuurin tasolla kun niitä ilmaistaan.
• Emergentit ilmiöt käsitetään aktuaalisina asioina. Tämä tarkoittaa että objektit ja mielikuvat ovat molemmat olemassa. Mielikuvan sovitettavuutta objektiin kutsutaan representaatioksi.
• Kun ideoita ilmaistaan kielessä, muodostuu epäsymmetria. Tällöin ei representoida.

Ideat, kielet, kulttuurit, ja muut toisiensa suhteen epäsymmetriset tasot eivät siis representoi toisiaan. Kun yhden tason ilmiöt johdetaan toiselle tasolle, kyseessä on induktio1.

• Induktio merkitsee yhden tason vaikutuksien siirtymistä toiselle tasolle.

Kun yksi taso vaikuttaa toiseen tasoon, ensimmäisen tason jälkeä toisella tasolla kutsutaan implikaatioksi. Esimerkiksi joutsenien käsitteellinen valkoisuus implikoi, että joku on havainnut valkoisia joutsenia, eikä juuri muuta. Samat ilmiöt tuottavat erilaisia muotoja kielessä, kulttuurissa ja ideoissa, sekä muilla tasoilla, eikä niiden epäsymmetrian vuoksi tasojen välillä voi liikkua yhteismitallisesti.

• Ideat voivat olla syy sille miksi puhutaan, mutta ideat ilmenevät puheessa ainoastaan implisiittisesti, siinä missä ne tuottavat puheen ilmiönä. Emme siis voi olla varmoja siitä, että jaamme samat ideat.

Induktio on epäsymmetristä, joten yhden tason ilmiöiden perusteella on mahdotonta käsittää toisen tason ilmiöitä, eteenkin jos molemmat tasot eivät ole täydellisesti tunnettuja.

• Virtuaalisuus käsitetään abduktion kautta hahmotettuna implisiittisenä todellisuutena, jonka ymmärtäminen tarkoittaa aktuaalisien asioiden muodostumisen rakenteellista käsittämistä.
• Rakenne käsitetään kehikkona, jossa aktuaaliset asiat ottavat ja muuttavat muotoaan.

Epäsymmetria syy-seuraus -suhteissa

Suurin osa poliittisista ongelmanasetuksista viittaavat syihin ja seurauksiin. Saatamme valita milloin minkäkin mielipahan muodon ja milloin minkäkin mädättävän syyn. Syyn ja seurauksen suhde on tosin aina implisiittinen. Se ei ole koskaan eksplisiittinen, symmetrinen tai suora. Voimme osoittaa kohti sitä, mitä näemme asioiden syinä, mutta emme yleispätevästi syyn ja seurauksen välistä kytköstä, tai osoittaa etteikö annetusta empiirisestä syystä voisi seurata myös toista seurausta. Viittaamme syihin siis vähemmän empiirisenä verifioitavana faktana, ja enemmän ajattelutavallemme sisäisenä loogisena välttämättömyytenä tai mielipiteeseen perustuvana uskomuksena. Muodostamme nämä uskomukset maailmankuvien pohjalta ja näin myös tuemme annettua maailmankuvaa2.

Get Roi Partanen’s stories in your inbox

Join Medium for free to get updates from this writer.

Remember me for faster sign in

Syy-seuraus suhde on usein välttämättömyys argumentaatiolle, mutta yksittäiset syy-seuraus suhteet eivät ole varmoja. Viittaaminen näihin altistaa aina myös erehdykselle, eikä tarjoa perustaa varmalle tiedolle. Epävarmuus syntyy siitä, miten mikä tahansa viittaus syy-seuraus suhteeseen edellyttää oletuksen, ettei suhteeseen kuulu muita muuttujia. Voimme vedota pallon a liikkeeseen pallon b liikkeen syynä, vaikka emme voi olla varmoja siitä että mekanismi olisi monimutkaisempi, emme voi koskaan kumota kaikkia mahdollisia ulkoisia muuttujia, kuten pahoja demoneja petkuttamassa.

Vetoomukset syy-seuraus suhteeseen, kuten viittaus pallon a liikkeeseen pallon b liikkeen syynä, ovat abduktioita. Abduktiossa vedotaan järkeen, ulotetaan kokemuksen ulkopuolelle, ja tuotetaan selitys joka voi toimia huolimatta siitä, että päteekö se tapauskohtaisesti. Abduktio ammentaa näin oletetusta yleispätevyydestä, jossa pätemättömyys voidaan selittää pois ylimääräisen muuttujan aikaansaannoksena.

Ideoiden tuottava rooli

Käsitän ideat implisiittisenä todellisuutena lähtökohtana ymmärrykselle, vaikka ne eivät ole empiirisesti tavoitettavia tai osoitettavia ulkoisina asioina. Ideat ovat ajattelutavan sisäisiä välttämättömyyksiä, jotka seuraavat abduktiosta. Silloinkin kun viittaamme syyhyn ja seuraukseen, viittaamme ideaan syystä ja seurauksesta, ja ideoihin mitä syyn ja seurauksen myötä seuraa asioiden luonteista ja niiden suhteista.

Syyn ja seurauksen, tai kysymyksen ja vastauksen välinen suhde ei siis ole suoraan osoitettavissa ulkoisena viitepisteenä, mutta sisäisenä ideaalisena suhteena, jonka voi tavoittaa ajattelemalla abduktiivisesti. Ulkoisen viitepisteen puutteesta, ja järjen sisäisyydestä, johtuvat myös useat väittelyt ja virhekommunikaatiot, kun käsitämme samat asiat erilaisien ongelmanasetuksien kautta. Huonon satokauden syy voi olla jumalan raivossa tai ilmastossa. Molemmat näistä selityksistä kuvaavat tunnettujen asioiden olemassaolon ehdot erilaisiksi, mutta ulkoisen viitepisteen puuttuessa, meidän pitää vedota järkeen ja ideaaliseen koherenssiin ymmärtääksemme maailmaa. Tämä koherenssi, tai sen puute, tuottavat hyviä tai huonoja viitepisteitä. Jos huono satokausi otetaan vihjeenä jumalan raivosta, tämä johtaa epäilemättä harhaan, ellei käsitys miten jumalaa lepyytetään vastaa myös käytänteitä joilla myös satokausi kohenee.

Viitepisteet

Usein arjessa joudumme kommunikaation vuoksi olettamaan, että muut käsittävät asioiden väliset suhteet samanlaisella tavalla kuin me itse. Joudumme olettamaan että heillä on samoja ideoita, vaikka aikaisemmin osoitimme ettei meillä ole tästä varmuutta.

Esimerkiksi sellainen aktuaalinen asia, kuten kipu sormessani, jonka uskon johtuvan tikusta on minulle ongelma. En kuitenkaan koskaan voi osoittaa suoraan tätä ongelmaa ulkoisena viitepisteenä. Voin tosin osoittaa tikkua ja toivoa toisen tunnistavan ongelman. Voin vain toivoa, että minulla on jotain yhteistä toisen kanssa, jonka perustalta hän ymmärtää myös välittömästi että kyseessä on ongelma. Hänen tulee ymmärtää viitepisteet merkkeinä ongelmasta, ja ymmärtää tämä ongelma samalla tavalla kuin minä sen ymmärrän, jotta voimme toimia yhdessä ratkaisun eteen.

Tikku ja sormi muodostuvat suhteessa ongelmaan viitepisteiksi, aivan kuin kehno satokausikin. Arkisesti voisimme ajatella, että viitepisteet muodostavat kuin itsestään selityksen, kuten silloin kun tikun ja sormenpään viitepisteiden havaitseminen johtaa itsestäänselvään synteesiin kivusta. Mitä monimutkaisemmista asiakokonaisuudesta tosin puhutaan, sitä vaikeammaksi jaetun jonka varassa yhteisymmärrys on olettaminen käy.

Viitepisteet ovat aktuaalisia asioita jotka seuraavat ideoiden rakenteita. Puhuttu puhe on aktuaalinen asia joka vastaa kielen rakenteita.

Skeptisismi

Syyn ja seurauksen suhteen ollessa implisiittinen, empiirisien argumenttien tekeminen vaatii uskonloikkia, eivätkä ne näin ollen ole varmoja. Tätä voidaan pitää vahvan skeptisismin muotona, jonka vasta-argumentit lähtevät useimmiten vetoamalla käytäntöön, ja skeptisismin lamaannuttaviin vaikutuksiin. Skeptikot eivät oikeastaan voi vedota syy-seuraus suhteeseen muuten kuin ideaalisina suhteina. Skeptikot voivat tosin myös esittää virtuaalisen olevan yhtä todellista kuin aktuaalinenkin.

En ole tosin väittämässä, että meillä olisi olemassa tietoa, joka ei olisi itsessään tietyn käytänteen muovaamaa ja ohjaamaa. Tieto muodostuu propositioista, eli aktuaalisista asioista mitkä linkittyvät toisiinsa ongelmien ohjaamina. Yhteiskunnat, keskustelijat ja poliittiset toimijat asettavat itselleen ongelmia, jotka ovat niiden omien näkökulmien mukaisia. Kapitalistinen yhteiskunta huolehtii talouskasvusta, ja tuottaa siitä monenlaista tietoa. Mutta kaikki tämä huoli ja tieto on sinänsä merkityksetöntä ellemme harjoita politiikkaa joka on jo sitoutunut kapitalistiseen elämäntapaan ja sen luomaan näkökulmaan. Elämäntapa ja näkökulma ovat implisiittisesti läsnä syntyvässä tiedossa, joka koskettaa maailmaa. Huolet skeptisismin lamaannuttavista vaikutuksista ovat siis ylimitoitettuja, koska toiminta ei nojaa ensikädessä järkeen, vaan mm. haluihin sekä käytänteeseen ja sen sisäiseen variaatioon. Skeptisismi koskettaa ainoastaan järkeä, joka ei kuitenkaan ole ainoa toimintaa orientoiva ja ohjaava tekijä.

Toiseksi skeptisismin vasta-argumentteja voi kyseenalaistaa lähestymällä mielikuvia empiirisistä asiantiloista joidenkin asioiden aiheuttamana vaikutuksina. Jos havaitsen jotain, minuun tosiasiassa vaikutetaan, vaikka tämä ei anna välitöntä perustetta hypätä johtopäätökseen juuri tietystä syystä mielikuvalle. Jos yksi porras rappusissa joita kävelen, ei olisikaan todellisuudessa toinen porras, vaan hallusinaatio tai ansa, tälle olisi myös syy. Vaikka muiden portaiden toistuminen luotettavina portaina ei merkitse, että muut portaat olisivat epäluotettavia, ja auringon nousu aamulla ei välttämättä merkitse sitä että aurinko tulee laskemaan, poikkeamat kaavoista ovat silti ylimääräisiä loogisia operaatiota, jotka vaativat ylimääräisiä todistuksia. Tämän vuoksi meillä on myös empiirinen perustelu skeptisismin puolesta.

Skeptikkona politiikkaa on mielekkäintä lähestyä ongelmista käsin. Kun asetamme ongelmia, ohjaamme kaikkiea sitä mitä havaitsemme. Talouskasvun, Jumalan, ja vapauden käsitteet ovat hyvin samanlaisia siinä, että ne organisoivat todellisuutta, luoden erilaisia viitepisteitä, erilaisia käsityksiä siitä mitä asiat ovat, ja miten niihin tulisi suhtautua. Ne ovat toisaalta hyvin erilaisia siinä missä ne luovat aivan erilaisia viitepisteiden kehikkoja.

1 Filosofiassa induktiolla tarkoitetaan yleensä yleiskäsitteiden muodostamisen prosessia. Määritelmien välillä ei ole ristiriitaa, koska myös filosofisessa induktiossa siirrytään tasolta toiselle. Kun havainnoista muodostetaan teoria, siirrytään kokemuksen tasolta käsitteelliselle tasolle.

2 Tätä voidaan kutsua semioottiseksi ylikoodaamiseksi. Hajanaiset merkit, jotka voisivat viitata moneen eri asiaan, organisoituvat yhden keskeisen merkitsijän ympärille, ja alkavat merkitsemään samaa asiaa.