<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?><rss xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/" xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/" xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom" version="2.0" xmlns:cc="http://cyber.law.harvard.edu/rss/creativeCommonsRssModule.html">
    <channel>
        <title><![CDATA[Stories by Arttu Timonen on Medium]]></title>
        <description><![CDATA[Stories by Arttu Timonen on Medium]]></description>
        <link>https://medium.com/@ArttuTimonen?source=rss-c089f66d3515------2</link>
        <image>
            <url>https://cdn-images-1.medium.com/fit/c/150/150/0*cZ4KVV__PHZwLfN6.jpg</url>
            <title>Stories by Arttu Timonen on Medium</title>
            <link>https://medium.com/@ArttuTimonen?source=rss-c089f66d3515------2</link>
        </image>
        <generator>Medium</generator>
        <lastBuildDate>Fri, 20 Nov 2026 19:39:44 GMT</lastBuildDate>
        <atom:link href="https://medium.com/@ArttuTimonen/feed" rel="self" type="application/rss+xml"/>
        <webMaster><![CDATA[yourfriends@medium.com]]></webMaster>
        <atom:link href="http://medium.superfeedr.com/" rel="hub"/>
        <item>
            <title><![CDATA[The Last Jedi eli odottamaton ryöppy monia erilaisia tunteita]]></title>
            <link>https://medium.com/@ArttuTimonen/the-last-jedi-eli-odottamaton-ry%C3%B6ppy-monia-erilaisia-tunteita-5c49263e5770?source=rss-c089f66d3515------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/5c49263e5770</guid>
            <category><![CDATA[the-last-jedi]]></category>
            <category><![CDATA[suomi]]></category>
            <category><![CDATA[finland]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Arttu Timonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Tue, 19 Dec 2017 20:41:29 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2017-12-20T18:44:35.898Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/480/1*NbSD0LoFRehh-x89i4GqNg.jpeg" /><figcaption>Medium käski lisäämään kuvan lukioita houkutellakseni. Kommentoikaa, jos se toimi. Tai älkää, en kalastele huomiota. Menkää vaan katsomaan tää elokuva.</figcaption></figure><p><strong>Keskiviikko 13.12.2017 <br>kello 00:54.<br></strong>Istun Mallashovissa, pääpaikassa heti panimoravintola Plevnan jälkeen minne menen pohtimaan elämää ja etenkin juuri nähtyjä elokuvia. Tällä kertaa pääsääntöisesti jälkimmäistä. Opiskelijahintainen olut virtaa kurkkuani alas. Pohdin mitä viimeisen kolmen tunnin aikana koin. Jotain erittäin hienoa.</p><p>Star Wars: Episode VIII – The Last Jedi oli itselleni vuoden odotetuin elokuva. Vuoden pääpäivä, joku voisi sanoa. Tähtien sota on minun suuri rakkauteni, mikään tai kukaan ei sitä ole vielä ylittänyt. Ensimmäiset elokuvat näin niin nuorena, etten oikeastaan varmaan käsittänyt mitä kaikkea tapahtui. Siitä huolimatta, jokaisella katselukerralla nautin elokuvista yhtä paljon. Vanhempana vielä sitäkin enemmän. Nyt, tasan 3 tuntia ja 54 minuuttia sitten alkoi kokemus, jota muistelen pitkään ja hartaudella.</p><p>Episodi VIII. Trilogian toinen osa. Imperiumin vastaiskun perintö, ja samalla taakka, hartioillaan lunasti kaikki odotukseni ja kertoi tarinan todellisesta sisusta. Tarina vastoinkäymisistä ja toivosta, toivon menettämisestä. Uhrauksista. Rohkeudesta ja sen kadottamisesta. Uuden toivon löytämisestä.</p><p>Istuin kahden eri kohderyhmäläisen välissä teatterissa. Vasemmalla n. 40–50-vuotias mies, joka on kasvanut oletettavasti alkuperäisen trilogian kanssa. Oikealla nuori n. 10-vuotias poika. Saman ikäinen milloin näin itse niin alkuperäiset elokuvat kuin juuri tulleet episodit I–III. Kolme ikäpolvea yhdessä kokemassa kaikki ne samat asiat. Toiset vahvemmin luin toiset. Oma kokemukseni oli tunteikas. En ole ennen itkenyt elokuvaa katsoessa.</p><p>Mallashovi ilmoittaa pilkusta ja lähden kotiin. Matkalla pohdin elokuvaa enemmän. Olen jo avautunut muutamalle ystävälle, kuten veljelleni Atelle. Lopputuloksen voi löytää <a href="https://twitter.com/ArttuTimonen/status/940916068436074496">twitteristä</a>. Mutta mitä todella ajattelin elokuvasta?</p><p>Yksi, elokuva on katsomisen arvoinen, obviously. Kaksi, jos pidät muista sarjan elokuvista, tulet pitämään siitä. Hypeä nostatettiin ennen ensi-iltaa paljon ja pelkäsin, ettei elokuva lunasta odotuksia. Sen se kuitenkin teki. Rey, Finn, Poe, Luke, Leia, Chewie ja Ren kaikki tekevät vaikutuksen. En mene elokuvan juoneen tai hahmojen kehityksiin sen enempää. Se ei ole kopio Imperiumin vastaiskusta tai muista sarjan elokuvista. Siinä on tasapainossa nostalgia ja uudet teemat. The Last Jedi on kaikkea mitä siltä voi odottaa ja enemmän.</p><p>Kuinka lopettaa ajatusten virta jonka aikaan sai vaikuttava elokuva, jonka kaltaista en ole kokenut aiemmin? Kokoa joku idea tai pääajatus? Ei. Kerron sinulle lukija, mene katsomaan tämä elokuva. Arvostat mielipidettäni tai et. Olet tuttu, puolituttu tai täysin tuntematon. Mene ja koe. Se on todellakin sen arvoista.</p><p>Elokuva puhukoon puolestaan:</p><blockquote>We’re going to win this war not by fighting what we hate, but saving what we love! –Rose Tico</blockquote><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=5c49263e5770" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[World Press Photo: Vuoden lehtikuva ‘17]]></title>
            <link>https://medium.com/@ArttuTimonen/world-press-photo-vuoden-lehtikuva-17-2b03df290267?source=rss-c089f66d3515------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/2b03df290267</guid>
            <category><![CDATA[photo-essay]]></category>
            <category><![CDATA[uutiset]]></category>
            <category><![CDATA[world-press-photo]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Arttu Timonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Fri, 17 Feb 2017 11:59:42 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2017-02-17T13:16:14.683Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*IZKc50tbInkL1PegCxzT8w.jpeg" /></figure><p>Helmikuun 13. päivä World Press Photo (WPP) julkaisi vuoden 2016 parhaat lehtikuvat. Vuoden lehtikuvaksi valittiin <em>Burhan Ozbilici</em>n kuva, ”An Assassination in Turkey”, viime joulukuulta Venäjän Turkin suurlähettilään murhasta. WPP on riippumaton järjestö joka perustettiin vuonna 1955, ja palkitsee joka vuosi edellisen vuoden parhaat ja sykähdyttävimmät valokuvat. Kilpailun historiasta löytyy laajalti tunnettuja ja historiallisia valokuvia kuten vuoden 1972 voittaja Nick Utin ”Napalm girl”, joka on noussut sotahistorian yhdeksi tunnetuimmista valokuvista, kuten myös vuoden 1989 Charlie Colen ”Tank man”. John Stanmeyerin voittajakuva ”Signal” vuodelta 2014 on pakolaiskriisin yksi tunnetuimmista kuvista.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*Ixo77qAqpEEJ4n-3NRVVjg.jpeg" /></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*CqFCax_IYnQioQ5xPodDug.jpeg" /></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*VRiAOpA07l2c7B9TtPUfAQ.jpeg" /><figcaption>“Napalm girl”, “Tank man” ja “Signal” ovat kaikki hyvin tunnettuja lehtikuvia ympäri maailman.</figcaption></figure><p>Kuolema, tuska ja kipu oli tämän vuoden voittajakuvien yksi kantavista teemoista. Jos katsotaan yksittäisten kuvien ensimmäisen palkinnon saaneita, niin seitsemän kahdeksasta käsittelee jollain tapaa kipua tai kuolemaa, jopa vuoden luontokuva kalaverkkoihin sotkeutuneesta kilpikonnasta. Vaikka edellisinä vuosina kuvat ovat painottuneet myös tähän aiheeseen jotenkin tänä vuonna se tuntuu olevan enemmän esillä. Ja kirjaimellisestikin se on esillä vuoden lehtikuvassa.<em> </em>Joulukuun 19. päivä 2016 Mevlut Mert Altintas ampui Venäjän Turkin suurlähettilään Andrei Karlovin valokuvanäyttelyn avajaisissa Ankarassa. Tätä kuvaa on ehditty kutsua jo ikoniseksi kuvaksi ja mielestäni tämä on hätiköity johtopäätös. En välttämättä edes yhdy raadin päätökseen, että tämä olisi vuoden paras lehtikuva.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/850/1*WCHI53ED8Bv1ATT7F4wXBA.jpeg" /><figcaption>Andrey Karlov piti puhetta valokuvanäyttelyssä joka kertoi Venäjästä kun hänet murhattiin joulukuussa 2016.</figcaption></figure><p>En vähättele yhtään Ozbilicin kuvaa tai etteikö kuvan tapahtumat olisi ollut viimevuoden yksi tärkeimmistä uutisista. Sillä on ennenkin sotia aloitettu <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Sarajevon_laukaukset">salamurhan</a> takia. Tilanne missä kuva on otettu, on sellainen jossa kuka tahansa toimisi refleksin omaisesti ja piiloutuisi. Ozbilici sen sijaan toimi ammattimaisesti ja pystyi ikuistamaan harvinaisen kuvan poliitikon salamurhasta.<strong> </strong>Kuva on voimakas, se herättää paljon tunteita ja yhden raadin edustajan sanoin <em>”se hyppää eteen joka kerta kun sen avaa”</em>. Mutta kuva ei ole mielestäni kaunis. <em>Ed Kashi</em> kirjoittaa esseessä An Unreasonable Profession:</p><blockquote>”Uskon, että parhainta kuvajournalismia voidaan samanaikaisesti käyttää tiedon välityksessä kun samalla se vangitsee kauneuden ja haastaa katsojan mielen.”</blockquote><p>Tätä ei tämän vuoden voittaja tee. Se kuvaa kuolemaa ja on hyvin informatiivinen, mutta se ei ole kaunis. Voiko kuolema olla edes kaunista? Kuolemaa esitetään päivittäin meille monella eri tavalla. Kuten television ja elokuvien fiktion kautta ja uutisten välityksellä. Fiktio usein esittää kuoleman hyvin brutaalilla tavalla, esimerkiksi elokuvien massiiviset sotajoukot teurastamassa toisiaan. Uutiset ja media esittää meille kovaa totuutta maailmasta jossa kuolema on jokapäiväistä. Sota ja terrori on läsnä joka puolella maailmaa, eikä se ole kaunista. Mutta voiko kuolema olla edes kaunista, jotta löydämme vastauksen meidän pitää katsoa historiaan edellisiin vuoden lehtikuvan voittajiin.</p><p>Meillä on kaksi kuvaa jotka mielestäni täyttävät Kashin kriteerit hyvälle kuvajournalismille. Ensimmäinen on vuoden 1960 voittaja <em>Yasushi Nagao</em>n kuva ”Inejiro Asanuman murha”, kuvassa vasemmalla on vasta 17-vuotias militantti nationalisti Otoya Yamaguchi joka työnsi samuraimiekan oikealla olevan poliitikko Inejiro Asanuman läpi. Valokuva on pysäyttävä kuten myös tämän vuoden voittajakuva, mutta se on myös hyvin tunteikas. Kuva on kuin renessanssimaalaus, jossa on kuvattu vihan nielemän tappajan ja pelokkaan uhrin kohtaaminen, päättyen sekunteja myöhemmin toisen kuolemaan. Nagao voitti seuraavana vuonna kuvallaan myös Pulizer-palkinnon.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*qwRQmACx4Uh9WQkOIFT60g.jpeg" /></figure><p>Toinen esimerkki on kuva buddhalaisen munkin Thich Quang Ducin polttoitsemurhasta. <em>Malcolm Brown</em>in kuva voitti vuoden 1963 vuoden lehtikuvan palkinnon. Ducin polttoitsemurha oli käännekohta Vietnamissa silloin käynnissä olevan Buddhalaisen kriisin tapahtumissa. Buddhalaiset vastustivat Vietnamin silloisen presidentin suosivaa suhtautumista katolilaisiin ja syrjintää buddhalaisuutta vastaan. Valokuva on erittäin pysäyttävä, mutta samalla munkkia katsoessa voi aistia hänen rauhallisuuden. Kuva vangitsee katsojan ja sitä jää tuijottamaan pitkään. Se saa minut ajattelemaan kaikkea sitä mitä hän on kokenut, niitä motiiveja jotka ajoivat hänet tekemään polttoitsemurhan vain satoja metrejä presidentin palatsin edessä. Silti hän oli sinut kuoleman kanssa.<em> </em>Taustoja tutkiessani luin Ducin istuneen lootus-asennossa niin tyynenä, että hän kaatui selälleen vasta kymmenen minuutin jälkeen kun hänen koko ruumiinsa oli jo hiiltynyt. Nämä kuvat ovat mielestäni kauniita, ne haastavat minua katsojana ja ovat erittäin vahvoja informaation, ja nykyään jo historian, kuvaajia.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*Lh5ZlG_PwR4_zmpmzFuMyA.jpeg" /></figure><p>Mitä yritän ajaa näillä esimerkeillä takaa? Tänä vuonna ajankohtaisten uutisaiheiden voitti alla oleva kuva ja tämä otos jakaa paljon samankaltaisuuksia edellisten esimerkkien kanssa.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*m4ihsqeBCuA5l38sH4D9Mg.jpeg" /></figure><p>”Taking a Stand in Baton Rouge” on <em>Jonathan Bachman</em>in valokuva viime kesältä Baton Rougen mielenosoituksista. Mielenosoitukset saivat alkunsa Alton Sterlingin kuolemaan johtaneista tapahtumista. Poliisien harjoittama liiallinen väkivalta ja laittomat ampumiset tummaihoisia vastaan on yleistynyt viimevuosina radikaalisti Yhdysvalloissa ja ihmiset ympäri maailmaa ovat osoittaneet mieltä asiaa vastaan. Bachmanin kuva <em>Iesha Evansista</em> on erittäin kaunis ja Nagaon kuvan tavoin hyvin maalausmainen. Tuulen hieman ylös nostama mekko ja Evansin ryhdikäs asento kuvaavat hyvin rauhallista tunnelmaa, kun taas paikalle juoksevat ja rivissä seisovat tummiin mellakkavarusteisiin pukeutuneet poliisit luovat aivan erilaista, jännittynyttä, uhan tunnetta. Kuvankauniin Evansin rauhallisuus on hyvin samanlaista mitä Malcolm Brownin polttoitsemurha-kuvasta voi aistia. Samalla tämä otos toimii metaforana sinnikkyydelle. Vaikka tilanne on kuinka huono, pelolle ei saa antaa sijaa ja täytyy taistella viimeiseen asti.</p><p>Jotkut ovat jo nimenneet kuvan ikoniseksi, mutta tässä minun täytyy osoittaa eriävä mielipide. Jotta kuva olisi ikoninen, sen tulee olla osa historiaa. Historiaa joka päätyy historiankirjoihin, historiaa viiden, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden takaa. Ei kahdeksan kuukauden takaa, saati sitten kahden. Molemmat kuvat, niin Ozbilicin kuva salamurhasta kuin Brownin kuva mielenosoittajasta, ovat erittäin onnistuneita kuvallisia esityksiä niin valokuvauksen kuin journalistiikan saralla. Ja ne ansaitsevat paikkansa historiankirjoissa ja tulevansa muistetuksi aikansa parhaimpina lehtikuvina.</p><p>Tämän vuoden kaikki voittajat:</p><p><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/2017">2017 Photo Contest</a></p><p>Lähteet:</p><ul><li><a href="https://apnews.com/eadca282d5d341a79bb464bbadc4fa11/Witness-to-an-assassination:-AP-photographer-captures-attack">Witness to an assassination: AP photographer captures attack</a></li><li><a href="https://medium.com/@VIIPhoto/part-i-an-unreasonable-profession-c302fc9609ac">Part I: An Unreasonable Profession</a></li></ul><p>Kuvat:</p><ul><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/1973/world-press-photo-year/nick-ut">1973 Nick Ut WY</a></li><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/1990/world-press-photo-year/charlie-cole">1990 Charlie Cole WY</a></li><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/2014/contemporary-issues/john-stanmeyer">2014 John Stanmeyer CI1</a></li><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/1961/world-press-photo-year/yasushi-nagao">1961 Yasushi Nagao WY</a></li><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/1963/world-press-photo-year/malcolm-w-browne">1963 Malcolm W. Browne WY</a></li><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/2017/world-press-photo-year/burhan-ozbilici">2017 Burhan Ozbilici WY</a></li><li><a href="https://www.worldpressphoto.org/collection/photo/2017/contemporary-issues/jonathan-bachman">2017 Jonathan Bachman CI1</a></li></ul><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=2b03df290267" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[InterRail 2016]]></title>
            <link>https://medium.com/@ArttuTimonen/interrail-2016-a04202f99ba0?source=rss-c089f66d3515------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/a04202f99ba0</guid>
            <category><![CDATA[traveling]]></category>
            <category><![CDATA[interrail]]></category>
            <category><![CDATA[photography]]></category>
            <category><![CDATA[suomi]]></category>
            <category><![CDATA[venice]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Arttu Timonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Sun, 21 Aug 2016 19:23:06 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2017-02-17T13:19:00.891Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<p>Elokuun ensimmäisen päivän aamuna alkoi matka Espooseen veljeni Aaron luo. Pitkään suunniteltu InterRail-matka starttasi Helsinki-Vantaan lentoasemalta lennolla Italian Venetsiaan. Reissua olimme veljeni kanssa suunnitelleet jo kauan ja puhetta siitä oli ollut jo pari vuotta. Nyt meidän ensimmäinen matka kahdestaan oli aluillaan ja luonnollisesti perhosia löytyi vatsasta. Mutta sitä en suostunut näyttämään.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*Djaccf8UshJvT8JApa1cBw.jpeg" /><figcaption>Lentokoneen likaisen ikkunan läpi otettu kuva välittää hyvin sen kuvan Venetsiasta mitä ei usein siitä näe. Venetsian ja mantereen välinen vesialue on erittäin saasutunut ja kovan laivaliikenteen sekoittama. Satamassa liikkuu päivittäin satoja laivoja ja suuret risteylalukset eivät ole sen harvinaisempi mäky kuin Helsingin satamassa, missä veden syvyys on huomattavasti suurempi, eikä sekoita merenpohjaayhtään niin paljon kuin Venetsian edustalla.</figcaption></figure><p>Lento Venetsian lentokentälle laskeutui paikallista aikaa illan suussa, hankimme heti ensitöiksemme Venice Unica-kortin millä sai ilmaisen sisäänpääsyn kaupungin useimpiin museoihin ja kirkkoihin, joissa oli sisäänpääsy. Mutta ennen kaikkea sillä sai ilmaisen julkisen liikenteen kaupungin suurimmalle liikennöitsijälle. Tämä sisälsi normaalin bussikyydin lentoasemalta bussiasemalle ja vesibussin eli vaporeton rajattoman käytön. Vaporetto oli hieno kulkuväline. Siitä lisää hetken päästä.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*Q0uFdrGPx-aDTtSoZoi9zg.jpeg" /><figcaption>Vessan näkymä 5/5</figcaption></figure><p>Bussiasemalle päästyämme meidän piti päästä saaren toiselle puolelle majapaikkaan. Pienen harhailun, Google-mapsin ja paikallisten avun jälkeen löysimme majapaikalle joka sijaitsi aivan Jesuiittojen kirkon vieressä ja vessan ikkunasta näkyi kaunis näkymä merelle. Täydellistä.</p><p>Ensimmäinen varsinainen päivämme alkoi matkalla pienelle <em>Burano</em>n saarelle. Burano on pieni kalastajien saari ja on tunnettu hyvin värikkäistä taloistaan. Kuuleman mukaan saaren kalastajat maalasivat talonsa erikoisen värikkäästi jotta näkisivät kalassa ollessaan oman talonsa koko ajan. Sama idea näytti olevan jokaisella sillä kaikki alueen talot olivat enemmän tai vähemmän räikeitä värejä.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*8mELqe0-6SsH0xFSgfFWPA.jpeg" /><figcaption>Värikkäät talot ovat värikkäitä</figcaption></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*eVE2JbKAm95OagDfA5t3jA.jpeg" /><figcaption>Kauniita värejä ja kulkukoira</figcaption></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*IGKHawGhrL-56fuZXgc4bQ.jpeg" /><figcaption>Burano oli kissojen valtakunta, ainakin 10 kissaa tuli vastaan pienellä kadulla.</figcaption></figure><p>Iltapäivällä suunnistimme Pyhän Markuksen torille aikeena vierailla Pyhän Markuksen kirkossa ja Dogen palatsissa. Torille päästyämme päätimme jättää kirkossa vierailun tältä päivältä sillä jono sisään oli satametrinen. Aukion läheisyydessä kuljeuttuamme ilta alkoi jo hämärtyä päätimme lähteä vaporettolla takaisin lähemmäksi majapaikkaamme saaren toiselle puolelle. Tämä matka kesti noin 40 minuuttia sillä valitsemamme vesibussissa kiersi saaren ympäri Grand Canalen toiseen päähän. Tämä ei ollut virhe, pääsimme näkemään paljon enemmän saaresta ja sen ympäristöstä. Vaporetton hitaus mahdollisti joka hetki talojen ja kauniiden kanaalien ihailun. Ja niistä ehti ottaa valokuvia, täydellinen keino tutustua saareen paremmin. Illan päätteeksi kävimme majapaikkaamme vastapäätä olevassa ravintolassa herkullisella pizzalla. Ei reissu olisi ollut mitään ilman kunnon italialaista pizzaa (ei ananasta).</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*dvqy3vXczwcTghHsBTtfkA.jpeg" /><figcaption>Pizza 5/5</figcaption></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*1berJJlTzmQvUWOAuVrHMA.jpeg" /></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*IW7HEU-DwZvjcmkmO7Bjlw.jpeg" /></figure><p>Päivä kaksi alkoi vierailulla Pyhän Markuksen kirkkoon. Venetsian yksi suosituimmista matkakohteista. Hyvin kaunis ja koristeltu katolilainen basilika. Jonottaa saimme pari kymmentä minuuttia, mutta odotus oli sen arvoista. Basilica Di San Marco on omistettu Evankelista Markukselle ja sen kryptassa löytyy hänen pyhäinjäännöksensä. Tuomiokirkon rakentaminen alkoi 828 ja valmistui jo neljä vuotta myöhemmin. Kirkko tuhoutui kyljessä kiinni olevan Dogen palatsin palon yhteydessä ja uusi kirkko valmistui 1094. Sen arkkitehtuuri on ottanut mallia Istanbulin Hagia Sofiasta.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*-WQZDSCFajSlYS06Cp41GQ.jpeg" /><figcaption>Piazza di San Marco oli muun Venetsian tavoin täynnä turisteja sohimassa selfietikuillaan.</figcaption></figure><p>Arkkitehtuurista puheen ollen, toisen päivän ohjelma koostui myös Venetsian Arkkitehtuuribiennaalista. Venetsian biennaali on hyvin merkittävä taidetapahtuma Euroopassa ja arkkitehtuuribiennaali on Euroopan tärkein kansainvälinen arkkitehtuurin tapahtuma. Tämän vuoden päänäyttelyn teema oli Reporting from the front, näyttelyyn oli päässyt mukaan kolme suomalaista arkkitehtia Hollmén Reuter Sandman. Heiltä esitteillä oli kolme kohdetta: Naistentalo Senegalissa, Naisten turvakoti Tansaniassa ja jätteidenkerääjien lasten oppimiskeskus Egyptissä.</p><p>Biennaalin päänäyttely oli hieno ja vakuuttava. Teeman tarkoitus oli avata millaista vaikutusta arkkitehtuurilla voi olla yhteiskunnassa.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*SgT_JVMbMZA-IH-mGnRMAg.jpeg" /><figcaption>Päänäyttelyn sisällä oli rakennelma joka oli tehty kokonaan paneelimaisista betonilaatoista, eikä siihen ollut käytetty mitään kiitysainetta.</figcaption></figure><p>Päänäyttelyn lisäksi biennaali koostuu erinäisistä pavilijongeista ja näyttelyistä. Paviljongit ovat yleensä maakohtaisia, esim. Suomen tai Italian, mutta seasta löytyi myös Skandinavian ja Baltian paviljongit. Pavilijonkeja on Venetsiassa kymmeniä joiden kiertäminen yhdessä päivässä ei ole mahdollista joten kiersimme niistä jokusia. Tietysti ensimmäisenä Suomen paviljonki (suunnitellut Alvar Aalto 50-luvulla). Paviljongin aihe oli From Border to Home, ja käsitteli pakolaisten hätämajoituksia ja pysyvämpiä asumisratkaisuja. Erittäin mielenkiintoinen ja toteuttamiskelpoisia ideoita mielestäni löytyi.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*-E5Gwto5jNrGkBy-7iisMA.jpeg" /><figcaption>Skandinavian paviljongissa oli koko tilan täyttävät pyramidityyliset puurappuset, liekö saanut vaikutteita saunan lauteista.</figcaption></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*939nRyIlMr_5l9O-a-jvJg.jpeg" /><figcaption>Ai miksi emme menneet kondoliajelulla? Koska se maksoi 80€ tunnilta. Ei miedän budjetilla. Taustalla Huokausten silta, jonka varrelta aikoinaan vangit näkivät viimeisen kerran kauniin Venetsian ennen vankilaan joutumista.</figcaption></figure><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*oZAZ6EGf1GJ2lvLSigh9kw.jpeg" /></figure><p>Harmiksemme aika loppui kesken ja meidän täytyi kiiruhtaa rautatieasemalle sillä yöjuna Lyoniin Ranskaan lähti jo alkuillasta.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*QfyZrgkAOEop2bMip9g8VQ.jpeg" /><figcaption>Ainoa kuva Venetsia hienosta rautatieasemasta on hivenen Aarontäyteinen</figcaption></figure><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=a04202f99ba0" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
    </channel>
</rss>