Rakenteilla oleva järjestelmä asettaa voimakkaita perusoikeus- ja liikkumisrajoituksia niille, jotka eivät noudata viranomaisten terveysvaatimuksia. Se siis luokittelee kansalaisia heidän kuuliaisuutensa asteen perusteella; juridisesti toki on kyse vapaaehtoisuuteen perustuvista “suosituksista” eikä vaatimuksista, mutta järjestelmä sanktioi “suositusten” noudattamatta jättämistä niin voimakkaasti, että se on käytännössä pakkoluonteinen.

Sisäinen kulkulupajärjestelmä eriarvoistaa kansalaisia voimakkaasti ja de facto erottelee heidät A- ja B-luokan kansalaisiin, joista jälkimmäisillä ei ole täysiä kansalaisoikeuksia. B-luokan kansalaisten avoin pilkkaaminen ja halveksunta on sallittua; siihen paikoin jopa kannustetaan. Heitä pidetään yleisesti ottaen (ainakin osa-)syyllisinä maan nykyiseen tilanteeseen.

Sisäisen kulkulupajärjestelmän avulla B-luokan kansalaisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnan toimintoihin rajataan jatkuvasti kiihtyvällä tavalla. Virallisesti järjestelmä ei ole luonteeltaan punitiivinen eikä retributiivinen, mutta se käytännössä se toimittaa eräänlaista sosiaalista rangaistusfunktiota. Useiden A-luokan kansalaisten mielestä tämä on hyvä ja toivottava asia, ja he ajattelevat järjestelmän rankaisevuuden olevan olennainen osa sen toimintaa. Jotkut ajattelevat, että järjestelmän tulisi olla entistä rajummin rankaiseva ja että B-luokan kansalaisten elämää pitäisi hankaloittaa maksimaalisen paljon, vaikka nämä eivät olekaan syyllistyneet mihinkään rikoksiin.

Ehdot, jotka täyttämällä kansalainen voi pitää QR-koodinsa — ja sitä kautta A-luokan kansalaisuusstatuksensa — voimassa ja estää näin itseään putoamasta alempaan kansalaisuuskategoriaan, on määritelty sillä tavoin avoimiksi, että viranomainen voi tarpeen vaatiessa muuttaa niitä (7). Ehtoja aiotaan myös vastaisuudessa kiristää siten, että kansalaiselle tarjolla olevat vaihtoehdot A-statuksen voimassapitämiseksi vähenevät asteittain (8). Järjestelmä on lisäksi rakennettu sen laatuiseksi, ettei kansalainen voi ennakolta varmasti tietää, mitä kaikkea hänen täytyy QR-koodinsa voimassaolon takaamiseksi tulevaisuudessa tehdä. Kulkuluvan voimassaolon ehdoista ei myöskään tehdä yksilöiden kohdalla poikkeuksia kuin äärimmäisen harvoin, jos ollenkaan. Järjestelmä on joustamaton, eikä siihen käytännössä sisälly yksittäistapauksien kohdalla lainkaan harkintaa.

Aiemmin kulkulupajärjestelmän olemassaoloa perusteltiin väitteellä, jonka mukaan B-luokan kansalaiset olisivat vaaraksi muille, ja heidät olisi siksi eristettävä näistä. Tämä perustelu on sittemmin pätemättömänä romahtanut. Nyt onkin kehitetty uusi perustelu, jonka mukaan järjestelmän tarkoitus on itse asiassa suojella B-luokan kansalaisia muilta, voimassaolevan QR-koodin omaavilta A-luokan kansalaisilta (9). Tällaisen terveysturvallisuusmekanismin toimivuudesta tai hyödyllisyydestä ei ole mitään näyttöä.

Sekä kulkulupajärjestelmän perustelut että sen julkilausuttu rationaliteetti tuntuvatkin muuttuvan jatkuvasti. Kansalaisilla on keskenään ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia käsityksiä siitä, mikä järjestelmän todellinen toimintalogiikka ja tarkoitus on. Ristiriitaisuudesta, sekavuudesta, epäloogisuuksista ja käytännön toimimattomuudesta huolimatta pyrkimys järjestelmän laajentamiseen näyttää kuitenkin pysyvän vakiona.

Olennaista kulkulupajärjestelmässä on, että sen väitetään edistävän “yhteistä hyvää”; joskin tapa, jolla tämä tavoite oletettavasti saavutetaan, jää hämäräksi. Kulkulupajärjestelmän arvosteleminen katsotaan joka tapauksessa moraalisesti kyseenalaiseksi toiminnaksi, ja järjestelmän kritisoijia leimataan systemaattisesti yhteisön edun vastustajiksi tai jopa yhteisön vihollisiksi — jopa silloin, kun he itse omaavat A-luokan kansalaisuusstatuksen.

Jo aikaisemmassa, viime syksynä käytössä ollessa muodossaan, järjestelmä oli toimimaton ja eriarvoistava. Sen läpivientiin liittynyt perustuslaillinen valvonta on sittemmin osoittautunut puutteelliseksi (10). Järjestelmän aiempi muoto ajettiin sisään akuutin kriisivaiheen ratkaisemiseksi, ja sen piti olla ehdottomasti väliaikainen. Järjestelmälle tuolloin esitetyt juridiset perusteet ovatkin nyt muuttumassa pätemättömiksi (11). Järjestelmä pyritään kuitenkin avoimesti irrottamaan tämänhetkisestä, selkeästi laantumaan päin olevasta (12) kriisin vaiheesta; se pyritään vakinaistamaan siten, että sen voimassaolo ei olisi enää sidottu akuuttiin kriisitilanteeseen, vaan järjestelmä toimisi itsenäisesti, riippumatta muista voimassa olevista kriisitoimenpiteistä.

Sisäinen kulkulupajärjestelmä pyritään siis integroimaan jokapäiväiseksi osaksi yhteiskuntaa ja saattamaan voimaan määrittelemättömän pituiseksi ajaksi.

Niissä Euroopan maissa, joissa tällainen kulkulupajärjestelmä on jo otettu laajamittaisesti käyttöön, se on aiheuttanut voimakasta polarisaatiota, laajamittaisia levottomuuksia, poliittista epävakautta ja kansalaisluottamuksen romahtamista (13,14,15,16). Sille asetettuja tavoitteita sisäinen kulkulupajärjestelmä ei ole saavuttanut missään.

Tällaista tapahtuu Suomessa, tammikuussa 2022.

Ei siis — esimerkiksi — Kiinassa.

…

(1) “Pääministerin mukaan koronapassi on tarkoitus palauttaa käyttöön, ja siihen liittyvät lakimuutokset ovat valmistelussa. Marinin mukaan passista tulisi tehdä itsenäinen väline niin, ettei sitä pelkästään käytettäisi rajoitusten kiertämiseen. Myös kolmannet rokotukset ja koronatestien rooli vaikuttavat passiin.”

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/paaministeri-marin-mtv-uutisille-keinot-korona-aallon-hillitsemiseksi-on-kaytetty-koronastrategian-painopistetta-on-siirrettava/8333404#gs.miakwt

(2) https://www.kokoomus.fi/orpo-koronajohtaminen-kaipaa-ryhtia-politiikka-ei-saa-nayttaa-mielivaltaiselta/

(3) “Esityksen tavoitteena on käynnissä olevan pandemian aikana estää koronatartuntojen leviämistä ihmisten kokoontumisissa ja siten mahdollistaa yhteiskunnan mahdollisimman normaali terveysturvallinen toiminta.”

https://www.lausuntopalvelu.fi/FI/Proposal/Participation?proposalId=3a4f4931-fbf6-422d-8b83-7479d9be50a1&proposalLanguage=da4408c3-39e4-4f5a-84db-84481bafc744

(4) THL:n terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen: ”Jos passi ei estä tartuntojen leviämistä, voidaan kysyä, tarvitaanko koko passia ollenkaan. Edes matkustamisessa. Jos on niin, että rokotteet eivät estä tartuntoja, vaikka ne estävät sairastumista, silloin pohja koko sen passin ympäriltä tippuu pois.”

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/mika-salminen-pohtii-koronapassin-tulevaisuutta-tarvitaanko-passia-enaa-jatkossa-pohja-koko-passin-ymparilta-tippuu-pois/8333350#gs.misyy7

(5) ks. esim. https://twitter.com/MKorja/status/1478613732033024000

ja https://twitter.com/VilleHolmberg/status/1472672784803323912

(6) ks. The Lancet, vol. 22, iss. 1, s.16: “[T]he impact of vaccination on community transmission of circulating variants of SARS-CoV-2 appeared to be not significantly different from the impact among unvaccinated people.” https://www.thelancet.com/journals/laninf/article/PIIS1473-3099(21)00768-4/fulltext

ks. myös Alankomaiden Terveysministeriön selvitys, jonka mukaan koronapassilla (2G) tai rokotepassilla (3G) ei ole ollut juurikaan vaikutusta tartuntoihin: https://nos.nl/artikel/2413501-onderzoekers-2g-en-3g-hebben-nu-nauwelijks-effect

(7) “Täysi rokotussarja” on jätetty lainsäädännössä lukumäärältään avoimeksi.
Tartuntatautilaki 16 g §, Covid-19-tautia koskeva luotettava todistus;
“rokotussarjalla tarkoitetaan myyntiluvassa määriteltyä rokoteannosten lukumäärää”

https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2016/20161227

(8) “– On arvioitava sitä, voiko passin käytön kiertää testauksen kautta. Tällöin ihmiset, jotka eivät ole saaneet rokotusta voivat altistua taudille, Marin sanoo.”

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/paaministeri-marin-mtv-uutisille-keinot-korona-aallon-hillitsemiseksi-on-kaytetty-koronastrategian-painopistetta-on-siirrettava/8333404#gs.miakwt

(9) ks. ed.

(10) “Koronapassi, perustuslaki ja yhdenvertaisuustarkasteluasetelman kritiikki -tutkimuksen (Edilex 2/2022) mukaan niin tartuntatautilain muuttamiseen johtaneesta hallituksen esityksestä kuin perustuslakivaliokunnan lausunnosta ilmenee, kuinka lainsäädännön oli tarkoituskin asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan rokotusstatuksen perusteella, mutta tätä ei pidetty ongelmana.”

https://www.uef.fi/fi/artikkeli/tutkimus-perustuslakivaliokunta-sivuutti-terveiden-rokottamattomien-aseman-koronapassin

(11) “Covid-19-tautia aiheuttavan koronaviruksen poistamista yleisvaarallisten tartuntatautien listalta tulisi vakavasti harkita, sanoo Varsinais- Suomen sairaanhoitopiirin johtajaylilääkäri Mikko Pietilä.”

https://www.mediuutiset.fi/uutiset/johtajaylilaakari-valayttaa-covid-19-taudin-yleisvaarallisuuden-poistoa-kyse-erityisesti-tasta-kriteerista/cfe8a12d-9025-4f9f-bb4d-ba38be09246c

(12) https://www.bbc.com/news/health-59970281

(13) https://www.spectator.co.uk/article/austria-is-becoming-a-nightmare-for-the-unvaccinated

(14) https://twitter.com/VigilantFox/status/1482437034161672202

(15) https://www.newsweek.com/germany-erupts-protests-over-covid-mandates-police-officers-injured-riots-1663605

(16) https://spectatorworld.com/topic/italians-seeing-red-over-covid-green-pass/

Vaikka oikeastaan tiedän, ettei pitäisi, aion kirjoittaa pandemiasta hieman. (Katsokaas, omatunto ei jätä rauhaan.)

Viime vuoden puolella kiinnostuin eräästä koronavirusuutisointiin sisältyneestä juonteesta ja aloin seurata sitä tiiviimmin, tasaisin väliajoin asian äärelle palaten. Kehittymässä ollut juttu tuntui erittäin kiinnostavalta.

Aina aika ajoin olen raapustanut aiheesta muistiin jotakin, koonnut laajempaa tekstiä, päättänyt julkaista, mutta sitten kuitenkin luopunut ajatuksesta — osittain muiden kiireiden, osittain kokemani epävarmuuden tähden. Nyt kuitenkin tuntuu, että on syytä saada asiasta kirjoitettua edes jotakin. Jos ei muuten, niin oman mielenrauhani tähden. Mielestäni asia on näet kiistanalaisuudesta huolimattaan käsittelemisen ja ajattelemisen arvoinen. Ja sen tutkaileminen tuo esiin kiintoisia seikkoja nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteestamme.

Pudotetaan kuuma peruna heti alkuun: kyse on ivermektiinistä. (Niille, jotka eivät asiasta tiedä, tiivistettäköön, että kyseessä on lääke, jota on ehdotettu toimivaksi hoidoksi koronaviruksen (Sars-Cov-2) aiheuttamaan tautiin (Covid-19).)

Koska aihe on potentiaalisesti sangen tulenarka, korostettakoon että en (tietenkään) ole virologi, immunologi, lääkäri tai muunkaansorttinen terveydenhoitoalan ammattilainen. En anna lääketieteellisiä neuvoja, enkä yritä esittää akateemista tutkijaa. Edustan tällä kirjoituksella yksinomaan itseäni ja omia käsityksiäni, jotka olen moninaisten keskusteluiden käymisen sekä saatavilla olevaan tutkimustietoon ja journalistiseen materiaaliin perehtymisen pohjalta omaksunut. Tämä teksti tuo esiin yksinomaan omaa ajatteluprosessiani; yritän toteuttaa sen puitteissa kriittisen kansalaisajattelun ideaaleja niin hyvin kuin pystyn.

Toivon, että lukijat perehtyvät lähdemateriaaleihin sekä linkkeihin itsenäisesti ja arvioivat niiden sisältöä kriittisesti. Kukin muodostakoon asiasta itse oman, valistuneen mielipiteensä. Uskon, että tällainen menettelytapa on nykyisessä tilanteessa oikeastaan välttämätöntä, mikäli haluamme edelleen pitää yllä demokraattisia rakenteitamme.

Ensin hieman taustaa.

Ivermektiini on vuonna 1981 käyttöön hyväksytty lääke, jonka kehitti japanilainen biokemisti Satoshi Omura. Heti keksimisensä jälkeen ivermektiini todettiin erittäin tehokkaaksi loisten häätäjäksi; sitä on sittemmin käytetty monipuolisesti erilaisten loisinfektioiden hoitoon, etenkin trooppisissa maissa. Ivermektiinin avulla esimerkiksi Afrikkaa vaivannut Onchocerca volvulus-loismadon aiheuttama jokisokeus on saatu kuriin.

Loislääkekäyttönsä lisäksi ivermektiinillä on havaittu olevan merkittäviä antiviraalisia ominaisuuksia; se näyttää tepsivän mm. Länsi-Niilin virustautiin. Lääke on erittäin halpa ja helppo valmistaa, ja sitä käytetään laajamittaisesti trooppisissa maissa. Yhden annoksen valmistuskustannukset ovat arviolta 0,10 dollaria. Lääkkeen edullisuuden ohella on tärkeää todeta sen patenttivapaus: ivermektiinin patentti raukesi useimmissa maissa vuonna 1996. Lääkettä onkin vuoteen 2020 mennessä jaettu maailmanlaajuisesti yli 4 miljardia annosta. Ivermektiini sisältyy myös WHO:n välttämättömien lääkkeiden luetteloon. Vuoden 2015 lääketieteen Nobel-palkinto myönnettiin ivermektiinin kehittäjille Omuralle sekä William C. Campbellille.

Kun koronapandemia käynnistyi viime vuoden maaliskuussa, eri puolilla maailmaa ryhdyttiin etsimään kuumeisesti mahdollisia lääkkeitä koronaviruksen aiheuttamaan infektioon. Melko pian todettiin, että ivermektiini voisi hyvinkin olla eräs näistä vaihtoehdoista. Huhtikuussa 2020 tehty tutkimus osoitti, että ivermektiini tuhoaa Sars-Cov-2-viruksen erittäin tehokkaasti soluviljelmissä.

(Toimintamekanismi ei ole toistaiseksi kovinkaan hyvin tunnettu, mutta ilmeisesti ivermektiini kykenee estämään virusproteiinin pääsyn soluytimiin. Lisäksi ivermektiinillä on merkittäviä anti-inflammatorisia (tulehdusta alentavia) ominaisuuksia, jotka myös helpottavat koronan oireita.)

Alkukevään jälkeen ivermektiini kuitenkin katosi julkisesta keskustelusta lähes kokonaan. Syynä lieni osaksi pelko siitä, että ivermektiini osoittautuisi toimimattomaksi käärmeöljy-kuuriksi, eivätkä mediatahot ilmeisesti uskaltaneet tarttua aiheeseen, eritoten Trumpiin ja hydroksiklorokiiniin liittyneen kohun vaikutuksesta. Kukaan ei ilmeisesti halunnut leimautua potentiaalisesti toimimattomien, ”villien” hoitomuotojen kannattajaksi.

Lisäksi ivermektiiniin ja koronavirusinfektioon liittyvää tutkimusta oli pandemian alkuvaiheessa saatavilla kovin vähän. Lääkkeen osoittama teho soluviljelmissä ei liioin sinänsä tarkoittanut, että lääke toimisi myös varsinaisessa potilastyössä. Melko nopeasti esitettiinkin epäilyjä, että ne annostukset, joita in vitro saadun vaikutuksen aikaansaamiseen in vivo tarvittaisiin, olisivat liian suuria ollakseen ihmisille turvallisia.

Tästä huolimatta lääkärit kokeilivat ivermektiiniä myös huomattavasti pienemmillä annoksilla eri puolilla maailmaa etsiessään mahdollisia hoitokeinoja (ks. esim. täällä). Nämä kokeilut alkoivat hiljalleen tuottaa positiivisia signaaleja. Vuosien 2020–21 kuluessa kertynyt kliininen data antaakin tällä hetkellä erittäin voimakkaita viitteitä siitä, että lääke on koronavirusinfektion hoidossa myös kliinisesti tehokas.

Riippumattomien tutkijoiden toimesta kerätty, huolellisesti tarkastettu ja jatkuvasti päivittyvä meta-analyysi kaikista maailmanlaajuisesti saatavilla olevista ivermektiinitutkimuksista (mukaan lukien sekä satunnaistetut että satunnaistamattomat) tarjoaa erittäin voimakkaita perusteita uskoa, että lääke on tähän mennessä kertyneen tietämyksen pohjalta eräs tehokkaimmista Covid-19:n hoitoon käytettävissä olevista vaihtoehdoista. (Muita käypiä vaihtoehtoja näyttäisi tällä hetkellä olevan mm. fluvoksamiini ja kolkisiini.)

Tähän mennessä mainitun meta-analyysin piiriin kuuluu 52 ivermektiinillä tehtyä tutkimusta kautta maailman. 98% näistä tutkimuksista toteavat lääkkeellä olevan tehoa Covid-19:n hoidossa. Efekti on erittäin merkittävä, ja viittaa voimakkaaseen hoitotehoon. Vaikka yksittäisten tutkimusten kohdalla esiintyykin paikoin metodologista epäluotettavuutta, todennäköisyys siihen, että suuressa kuvassa näkyvä efekti olisi satunnainen eikä johtuisi lääkkeen aidoista terapeuttisista ominaisuuksista, on sivuston analyysin mukaan yksi 85 triljoonasta.

” — 98% of the 52 studies to date report positive effects (25 statistically significant in isolation). Random effects meta-analysis for early treatment and pooled effects shows an 81% reduction, RR 0.19 [0.09–0.38], and prophylactic use shows 85% improvement, RR 0.15 [0.09–0.25]. Mortality results show 76% lower mortality, RR 0.24 [0.14–0.42] for all treatment delays, and 84% lower, RR 0.16 [0.04–0.63] for early treatment.

– 96% of the 27 Randomized Controlled Trials (RCTs) report positive effects, with an estimated 65% improvement, RR 0.35 [0.24–0.52].

– The probability that an ineffective treatment generated results as positive as the 52 studies to date is estimated to be 1 in 85 trillion (p = 0.000000000000012).”

(Tämän meta-analyysin takana on lääketieteen ammattilaisista koostuva Covid Analysis -ryhmä. Ryhmän jäsenet pysyttelevät anonyymeina, koska he eivät omien sanojensa mukaan halua joutua negatiivisen julkisuuden — tai jopa tappouhkausten — kohteeksi. Ks. https://ivmmeta.com/faq.html.)

Lukuisat muut huippututkijat ja lääkärit ovat päätyneet samanlaisiin tuloksiin — myös julkisesti ja omalla nimellään. Esimerkkinä mainittakoon amerikkalaisten tehohoidon professorien yhteenliittymä Front Line Covid-19 Critical Care Alliance (FLCCC Alliance) joka alkoi kerätä omaa meta-analyysiaan viime vuoden keväällä. Yhteenliittymän lääkärit päätyivät täsmälleen samoihin lopputuloksiin kuin Covid Analysis-ryhmä.

FLCCC-yhteenliittymä edustaa poikkeuksellisen korkeaa lääketieteellistä asiantuntemusta. STM:n lakiluonnokseen jätetty lausunto toteaa:

”Yhteenliittymän johtaja professori Paul E. Marik on julkaissut yli 400 vertaisarvioitua akateemista artikkelia ja huomattavan määrän muita julkaisuja (h-indeksi 89, 31 000 viittausta). Ryhmään kuuluvat muun muassa professori Gianfranco Umberto Meduri (h-indeksi 64, 17 600 viittausta), professori Joseph Varon (h-indeksi 43, 8 600 viittausta), apulaisprofessori Pierre Kory (h-indeksi 15, lähes 800 viittausta) ja apulaisprofessori Jose Iglesias (h-indeksi 14, yli 600 viittausta). ”

(Mainitut tiedot ovat saatavilla myös täältä.)

FLCCC:n tutkijat ovat siis erittäin ansioituneita, kokeneita huippututkijoita, eikä heillä (sivumennen sanoen) ole itsellään minkäänlaisia kytköksiä ivermektiinin valmistajiin tai jakelijoihin. (Ivermektiini on, kuten sanottua, patenttivapaa lääke, jota voi käytännössä valmistaa kuka tahansa siihen luvan saanut.)

Ryhmän lääkärit ovat myös viime vuoden keväästä lähtien itse hoitaneet potilaitaan ivermektiinillä ja kehittäneet lääkkeen käyttöön perustuvan hoito- sekä ennaltaehkäisyprotokollan, jonka tehoa ja toimivuutta he ovat menestyksekkäästi testanneet käytännössä. Protokolla ei sisällä ainoastaan ivermektiiniä, vaan yhdistelee erilaisia lääkehoitoja.

FLCCC:n lääkärit, eritoten Pierre Kory, ovat myös koko viime vuoden ajan kamppailleet saadakseen löydöksilleen näkyvyyttä. Tästä työstä huolimatta USA:n lääkeviranomaiset ovat olleet erittäin nihkeitä tekemään minkäänlaisia myönnytyksiä ivermektiinin hyväksymiseksi koronavirusinfektion hoitoon. Syitä tähän on sangen vaikea selvittää; on otaksuttavaa, että takana on niin byrokraattista jäykkyyttä kuin poliittisia ja taloudellisia intressejäkin. Niistä enemmän myöhemmin.

Myös useimmat länsimaiset mediatahot ovat suhtautuneet FLCCC:n löydöksiin ja muihinkin ivermektiinitutkimuksiin äärimmäisen skeptisesti. Pierre Kory todisti viime vuoden joulukuussa Yhdysvaltain senaatissa ivermektiinin puolesta. New York Times uutisoi aiheesta negatiivisesti, kutsuen kuulemistilaisuudessa esitettyjä puheenvuoroja yhteisnimikkeellä “unproven cures and dubious claims” — käymättä läpi FLCCC:n tarjoamaa tutkimusaineistoa. Kuulemistilaisuuden tuloksena Korya syytettiin niin poliitikkojen kuin mediankin toimesta “pandemialla politikoinnista”. Pierre Kory pitää tällaisia kritiikkejä ala-arvoisina, eikä vähiten siksi, että hän on demokraatti ja pitää itseään “erittäin vasemmistolaisena”.

Mutta entä jos saadut tulokset ovat sittenkin epäluotettavia?

Lisänäyttöä on kuitenkin kertynyt myös em. tutkijoista riippumattomilta tahoilta. Viime vuoden joulukuussa FLCCC:n löydöksistä kiinnostui ansioitunut tutkijatohtori ja lääkäri Tess Lawrie, joka johtaa riippumatonta Evidence-Based Medicine Consultancy-nimistä yritystä. Yritys on tehnyt vuosien ajan datankeruuta ja -tulkintaa sekä lääkesuosituksien pohjana käytettäviä meta-analyyseja erilaisille julkisille toimijoille — mukaan lukien WHO:lle. Lawrie on eittämättä alansa huippuammattilainen.

Lawrie päätti tehdä oman meta-analyysinsa ivermektiinitutkimuksista — ilman erillistä korvausta tai muuta taloudellista hyötyä. Hän hyödynsi analyysissaan samoja työkaluja, joita hänen yrityksensä rutiininomaisesti käyttää uusien lääkkeiden tehokkuutta arvioitaessa. Lawrien johtopäätös oli selvä: FLCCC on oikeassa, ivermektiini on toimiva hoitomuoto, joka vähentää Covid-19:ään kuolemisen riskiä n. 65%-92%. Lääke vaikuttaa toimivan myös taudin ennaltaehkäisyyn.

” This review and meta-analysis confirms that ivermectin substantially reduces the risk of a person dying from COVID-19 by probably somewhere in the region of 65% to 92% according to RCT data. The uncertainty in the evidence relates to the precise extent of the reduction, not in the effectiveness of ivermectin itself. Similarly, when ivermectin is used as prophylaxis among health care workers and contacts, it is clear that ivermectin substantially reduces COVID-19 infections, probably somewhere in the region of 88% (82% to 92%). Data from numerous currently active RCTs will help to determine the precise extent of its protective effect in these at risk groups. ”

Lawrie selittää löydöksiään erittäin selkokielisesti tällä videolla. Lawrien mukaan tällaiset tutkimustulokset olisivat aiemmin – minkä muun lääkkeen kohdalla hyvänsä — lähes itsestäänselvästi johtaneet lääkkeen hyväksymiseen hoitokäyttöön.

Näiden riippumattomien meta-analyysien lisäksi ivermektiinin käytöstä on kertynyt myös muunkinlaisia havaintoja ja dataa. Mainittakoon tässä muutamia esimerkkejä.

– Kanadan Torontossa sijaitsevassa Valley View-hoitokodissa todettiin helmikuussa 2020 syyhypunkkiepidemia. Kaikille hoitokodin asukkaille annettiin ivermektiinikuuri syyhypunkin hoitoon; lisäksi neljännessä kerroksessa, josta syyhy oli lähtenyt leviämään, asukkaat saivat muita korkeamman annoksen. Henkilökunnalle ivermektiiniä ei annettu. Koronaviruksen iskiessä havaittiin, että virus levisi hoitohenkilökunnan keskuudessa paljon asukkaita voimakkaammin. Asukkaista vain kuusi sai Covid-tartunnan, ja kaikilla näillä infektio osoittautui lieväksi. Neljännen kerroksen asukkailla Covidia ei havaittu ollenkaan, vaikka he olivat erittäin iäkkäitä ja kaikilla oli komorbiditeettia aiheuttavia pitkäaikaissairauksia.

– Väestötasolla on myös ollut havaittavissa vastaavia ilmiöitä. Esimerkiksi Zimbabwessa ivermektiinin laajamittainen käyttöönotto on hiljattain johtanut kuolleisuuslukujen merkittävään alenemiseen.

– Haiti on myös kiinnostava tapaus. Saarella on ollut käynnissä elefanttitaudin hävittämisohjelma, jonka yhteydessä ivermektiiniä on jaettu 1,2 miljoonalle ihmiselle. Covid-19-tapausten esiintyvyys Haitilla on ollut huomattavasti alhaisempaa kuin muissa alueen maissa, siitäkin huolimatta että Haitilla ei ole käynnissä juuri mitään laajamittaisia pandemian ehkäisytoimenpiteitä, kuten lockdowneja, maskeja tai muuta vastaavaa. Huhtikuuhun 2021 mennessä tapauksia on Haitilla ollut yhteensä n. 13 000 — kertaluokkaa alhaisempi lukumäärä verrattuna esimerkiksi läheisen, väestömäärältään yhtä suuren Dominikaanisen Tasavallan n. 260 000 tapaukseen.

– Tammikuussa 2020 julkaistu tutkimus tarkastelee puolestaan Perun tilannetta. Perussa ivermektiinin käytön vapauduttua potilaskäyttöön kuolinluvut putosivat useissa maakunnissa merkittävällä tavalla:

”For nine states having mass distributions of IVM in a short timeframe through a national program, Mega-Operación Tayta (MOT), excess deaths at +30 days dropped by a population-weighted mean of 74%, each drop beginning within 11 day after MOT start. Extraneous causes of mortality reductions were ruled out. These sharp major reductions in COVID-19 mortality following IVM treatment thus occurred in each of Peru’s states, with such especially sharp reductions in close time conjunction with IVM treatments in each of the nine states of operation MOT. Its safety well established even at high doses, IVM is a compelling option for immediate, large scale national deployments as an interim measure and complement to pandemic control through vaccinations.”

Näiden havaintojen lisäksi on kertynyt myös runsaasti anekdotaalista tietoa hoitavilta lääkäreiltä. Ks. esim. täällä ja täällä.

– Omalta kohdaltani voin kertoa itselleni läheisestä suomalaisesta lääkäristä, joka matkusti viime vuoden lopulla Sambiaan. Siellä käydessään hän todisti, kuinka hänen ystäväpariskuntansa sairastui vakavasti Covidiin. Heitä hoidettiin kotona ivermektiinillä, jota oli paikallisesti saatavilla; muuta hoitoa ei ollut tarjolla eikä sairaalaan ei ollut mahdollisuutta päästä. Pariskunta oli infektion seurauksena joutunut jo erittäin huonoon kuntoon; keuhkojen toimintakyky oli huomattavan alhainen ja molemmat joutuivat ottamaan lisähappea, jonka saanti järjestettiin kotioloissa happipullojen avulla. Ivermektiinikuurin aikana pariskunnan happitasot kohosivat parissa päivässä riittävälle tasolle. Lisäksi pariskunnan lähipiiriin kuuluvat ihmiset, jotka olivat käyttäneet ennaltaehkäisevää annosta ivermektiiniä, säästyivät tartunnalta kokonaan vaikka olivat päivittäisessä ja erittäin läheisessä kanssakäymisessä ja kontaktissa sairastuneiden kanssa.

Lääkäri kertoi minulle olevansa vakuuttunut siitä, että ivermektiini toimi tapauksessa sekä parantavasti että ennaltaehkäisevästi. Lisäksi hän totesi olevansa valmis määräämään sitä tautiin myös Suomessa (mikäli se olisi mahdollista). Hän myös aikoo itse käyttää sitä ennaltaehkäisyyn matkustaessaan lähiaikoina takaisin Sambiaan.

(Mainittakoon, että kyseessä oleva pariskunta ei kuitenkaan säästynyt Covidin jälkiseuraamuksilta: vakavan, runtelevan infektion seurauksena heidän hapenottokykynsä on edelleen alentunut, eikä muiltakaan jälkioireilta ole kuuleman mukaan säästytty. Mikään täydellinen ihmeparantuminen ei siis ollut kyseessä, vaikka hoito tuntuikin selvästi vaikuttavan.)

Lyhyenä yhteenvetona: lukuisat kliiniset tutkimukset, potilastyöstä saadut kokemukset, meta-analyysit sekä väestötason havainnot viittaavat voimakkaasti siihen, että ivermektiini on käypä lääke Covid-19:n hoitoon, erityisesti yhdistettynä muihin lääkkeisiin. Useat ivermektiinillä potilaitaan — ja myös itseään! — hoitaneet lääkärit todistavat maailmanlaajuisesti sen tehon puolesta.

En millään muotoa väitä, että kykenisin tässä kuvaamaan lääkkeen käytöstä käytyä keskustelua tai sen monimutkaisia käänteitä millään muotoa kattavasti. Mikäli kaipaa aiheesta kattavampaa käsitystä, Mika Turkia käy perusteellisesti läpi lääkkeen käyttöön ja sen saamaan mediajulkisuuteen liittyviä tapahtumia lukemisen arvoisessa, sangen pitkässä artikkelissaan. Suosittelen siihen perehtymistä.

Mainittakoon kuitenkin, että ivermektiini on tällä hetkellä käytössä Covid-19:n hoitamiseen lukuisissa maailman maissa, kuten Bangladeshissa, Belizessä, Boliviassa, Egyptissä, Guatemalassa, Libanonissa, Nicaraguassa, Panamassa ja Zimbabwessa. Lääke on erittäin kiistanalainen kysymys eri puolilla maailmaa: esimerkiksi Etelä-Afrikassa sen käytöstä vedetään jatkuvasti köyttä. Samaten Filippiineillä ja Australiassa aiheesta on viime aikoina käyty kiivasta keskustelua. EU:ssa lääkkeen käyttöä ei EMA:n ohjeistusten perusteella suositella, mutta tästä huolimatta EU-maat Slovakia ja Tsekki ovat hyväksyneet sen käytön Covid-19:n hoidossa, joskin lääkkeen käyttöönotto on ollut hidasta ja julkinen keskustelu paikoin tulehtunutta.

En ryhdy tässä käymään näitä kiistoja läpi. Yhtä kaikki: minusta vaikuttaa koko lailla selvältä, että kyseessä olevan lääkkeen käyttöä koronavirusinfektion hoitoon puoltaa mittava määrä havaintomateriaalia, sekä mikä tärkeintä, suurikokoinen joukko erittäin uskottavia, kokeneita ja riippumattomia huippututkijoita sekä -lääkäreitä, joiden esittämä data on erittäin uskottavaa; analyysit todennettu toisistaan riippumatta useita kertoja. Ivermektiinin käytön puolesta puhuvat tutkijat ja lääkärit eivät lähtökohtaisesti ole marginaalisia hourupäitä, pseudotieteilijöitä, vaihtoehtolääketieteen puoltajia tahi äärioikeistolaisia agentteja.

Näiden tutkijoiden ja lääkärien esittämät, tieteellisesti sangen uskottavat argumentit eivät kuitenkaan ole merkittävästi muuttaneet julkisten terveystoimijoiden suhtautumista lääkkeeseen, etenkään vauraissa länsimaissa. Sama koskee läntistä valtamediaa. Itse asiassa koko ivermektiinikohu ja -tutkimus on pysynyt pitkälti meikäläisen suuren yleisön tavoittamattomissa. Vaikka vakuuttavaa tietoa on ollut pääpiirteissään saatavilla viimeistään viime vuoden syksystä saakka, sitä ei mitä ilmeisimmin ole haluttu ottaa huomioon. Tiedotusvälineet eivät ole halunneet tarttua aiheeseen syvällisesti.

Syitä voi etsiä moniaalta. Tietyt paradigmat ja ennakkokäsitykset saattavat olla lääketieteen piirissä sitkeässä. Kuten eräät haastattelemani lääkärit ja muut terveysalan toimijat ovat minulle todenneet, useimmat hoitavat lääkärit eivät ole erityisen tutkimusorientoituneita eivätkä kykene syvällisesti analysoimaan kliinisiä tutkimuksia saati meta-analyyseja. Lääkärikunta ei siksi helposti vakuutu tutkimuksesta, joka käy vastoin jo omaksuttuja käsityksiä.

Esimerkiksi suomalaisella covidcare.fi -sivustolla on kuvattu vuonna 2020 tehtyjä yhteydenottoja STM:ään, THL:ään, yliopistollisiin keskussairaaloihin, aluevirastoihin, pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmään sekä useisiin tiedotusvälineisiin. Kukaan ei ole halunnut ottaa ivermektiinin puolesta esitettyjä argumentteja tai tutkimustietoa vakavasti. Yleisimmin yhteydenotot ovat jääneet vaille vastausta; mikäli vastauksia on tullut, ne ovat hylänneet ehdotukset vailla kunnollisia perusteluja. Media on yhtä lailla kieltäytynyt kaikenlaisista juttuehdotuksista suoralta kädeltä.

On jopa mahdollista puhua tietynlaisesta länsimaissa vallitsevasta institutionaalisesta narratiivista, jonka mukaan Covid-19:ään ei ole olemassa todistetusti toimivia lääke- tai ennaltaehkäiseviä hoitoja. Institutionaalisen narratiivin ulkopuolelta tuleva tieto — oli se kuinka hyvin perusteltua tahansa — hylätään lähtökohtaisesti mahdottomana tai epäluotettavana. Lääkäri Peter McCulloughin johtama tutkimusryhmä puhuu useiden maiden terveyssektoreilla vallitsevasta “hoidollisesta nihilismistä”, jota julkisten terveysviranomaisten skeptisyys ja penseys tukevat.

Tätä institutionaalista narratiivia tukevat länsimaissa erityisesti suuret lääkeyhtiöt, media sekä julkiset terveysviranomaiset. Kiinnostavaa on erityisesti pohtia, miksi länsimaiset julkiset toimijat sekä lääkkeiden käyttöä säännöstelevät tahot suhtautuvat ivermektiinitutkimuksiin niin kylmäkiskoisesti tai jopa vihamielisesti.

Syitä tähän on vaikea löytää itse tieteen tai havaintomateriaalien piiristä. Ivermektiinin käytön suhteen skeptiset tahot ovat nojautuneet tähän mennessä tehtyjen tutkimusten väitettyyn epävarmuuteen. Tutkimusdataa on kuitenkin kertynyt tässä vaiheessa huomattavasti enemmän kuin lääkkeen käyttösuositusten muuttamiseen tavanomaisesti tarvittaisiin. Japanese Journal of Antibioticsissa julkaistu pitkä artikkeli (joka sekin on ehdottomasti lukemisen arvoinen), kuvaa osuvasti tapaa, jolla viranomaiset ovat äkisti (ja epäjohdonmukaisesti) muuttaneet standardejaan, mitä uusien lääkehoitojen käyttöönottoon tulee:

”‪Regulators argue that existing data on the efficacy of ivermectin for COVID-19 are biased in its study plans and methods, and are insufficient to determine validity. A meta-analysis of 14,906 patients in the 42 clinical trials described above has shown sufficient efficacy of ivermectin, with a 1 in 4 trillion chance of the conclusion being a mistake. Yet, it is still considered insufficient evidence. Randomized controlled trials are regarded important by regulators. There are 21 trials employing 2,869 patients out of 42 studies. If regulators argue that studies of this magnitude are inadequate to allow the clinical use of ivermectin in COVID-19, then legitimate and compelling explanations for such judgements should be required.‬”

Yksittäisten maiden terveysviranomaisten vastahankaisuus suhteessa ivermektiinin käyttöön perustuu pitkälti WHO:n, Euroopan lääkevirasto EMA:n ja Yhdysvaltain lääkeviranomainen FDA:n ulostuloihin. Näiden tahojen sangen penseät ja kielteiset lausunnot aiheesta eivät useinkaan ole perustuneet avoimiin analyyseihin, saati ottaneet huomioon kaikkea saatavilla olevaa dataa.

WHO on pitänyt ivermektiinin suhteen erityisen tiukkaa linjaa. Se julkaisi vast’ikään, maaliskuun lopulla, pitkään odotetun päivitetyn ohjeistuksen lääkkeiden käytöstä COVIDin hoidossa. Ohjeistuksen johtopäätökset olivat päinvastaiset kuin kaikkien yllämainittujen meta-analyysien: WHO ei suosittele ivermektiinin käyttöä lainkaan kliinisten tutkimusten ulkopuolella.

(Kiinnostavaa kyllä, Tess Lawrie päätyi yllämainitussa omassa analyysissaan puolestaan toteamaan, että ivermektiinin käyttö kliinisissä tutkimuksissa olisi epäeettistä, koska lääkkeen teho on niin vakuuttavasti todistettu, ettei olisi lääkärinetiikan mukaan hyväksyttävää jättää kontrolliryhmään kuuluvia potilaita vaille tehokasta hoitoa!)

WHO:n ohjeistuksen ivermektiini-osion meta-analyysi on sangen kummallista luettavaa. Se tuntuu sisältävän merkittäviä metodologisia ongelmia ja suoranaisia virheitä. Se mm. siteeraa omaa dataansa epäjohdonmukaisesti, hyödyntää oudon pientä osaa saatavilla olevista satunnaistetuista kliinisistä tutkimuksista (5 vs. 24 saatavilla ollutta) sekä luokittelee tutkimukset ilmeisen mielivaltaisesti ”low bias” ja ”high bias” ryhmiin. Näistä vajavaisuuksista huolimatta analyysi päätyy toteamaan merkittävän kuolleisuuden alenemisen ivermektiiniä saaneiden keskuudessa verrattuna kontrolliryhmään (14 kuollutta vs. 70 kuollutta / 1000 potilasta) — mutta silti katsoo, ettei tämä kuolleisuuden aleneminen ole luotettava löydös eikä päädy suosittelemaan lääkkeen käyttöä.

Tess Lawrie purkaa tällä videolla WHO:n meta-analyysia ansiokkaasti ja erittäin kriittisesti (vaikka olen itse maallikko, kykenen Lawrien selityksen pohjalta vallan mainiosti ymmärtämään WHO:n analyysin merkittävät ongelmat). Lisäkritiikkiä voi lukea täältä (s. 35–36) sekä täältä.

Kun WHO:n meta-analyysia lukee näiden kritiikkien valossa, syntyy vaikutelma, että se on tarkoituksella rakennettu asettamaan tarkastelun alla oleva ivermektiinihoito mahdollisimman epäedulliseen valoon. Datan epävarmuutta ja epäluotettavuutta korostetaan huomattavan paljon.

Tuntuu lisäksi omituiselta, että ohjeistus nostaa useaan otteeseen esiin ivermektiinin käytön mahdolliset haittavaikutukset ja sen käytön vakavat riskit ja esittää, ettei niitä tunneta tarpeeksi hyvin. Ivermektiiniä on kuitenkin käytetty maailmalla jo vuosikymmeniä, ja sen turvallisuusprofiili on erinomainen; maailmanlaajuisesti sitä on jaettu tähän menessä miljardeja annoksia, mutta se on aiheuttanut vähemmän haittavaikutuksia kuin esimerkiksi aspiriini! Pierre Koryn mukaan kyseessä on yksi turvallisimmista tunnetuista lääkeaineista. Huomionarvoista tässä suhteessa on myös, että WHO on esittänyt ivermektiinin väestötason käyttämistä loislääkkeenä jo vuonna 2004. Sen turvallisuudesta ei siis aiemmin ole ollut vakavia epäilyksiä.

Kiinnostavaa on myös, että WHO:n uuden ohjeistuksen meta-analyysi on tilattu erikseen uudelta tutkimusryhmältä. Sen jäsenistä yksikään ei kuulu aikaisempaan, WHO:n itse viime vuonna rahoittaman ivermektiinihoidon meta-analyysin tekijäryhmään.

Tämä ryhmä, jonka johtajana toimi Liverpoolin yliopiston tutkija Andrew Hill, oli viime vuoden joulukuussa hyvin optimistinen ivermektiinin hoitomahdollisuuksien suhteen. Andrew Hill kävi viime joulukuussa omia löydöksiään läpi mm. tällä videolla.

Hillin alustavat löydökset olivat pitkälti linjassa FLCCC:n ja Lawrien tulosten kanssa: ivermektiini vaikutti toimivalta vaihtoehdolta Covidin hoitoon. Hillin tutkimuksessa käytiin läpi 11 satunnaistettua kaksoissokkotutkimusta; keskimäärin ivermektiinihoidon todettiin kohottavan toipumislukemia 43%. Kuolleisuus puolestaan laski ivermektiinihoidetuissa ryhmissä jopa kokonaista 83%.

WHO:n alaisuudessa toiminut Hill joutui kuitenkin julkaisemaan lopullisen tutkimusraporttinsa usean viikon viiveellä. Sen johtopäätösosiossa lääkkeestä todettiin ”emme suosittele lääkettä covid-19-taudin hoitoon”, vaikka itse tutkimusdata näytti toista. Sittemmin Andrew Hill lakkasi kommunikoimasta aiheesta.

Tess Lawrie on maininnut, että hänen keskustellessaan Hillin kanssa alkuvuodesta asiasta tämä oli tunnustanut, ettei tutkimusraportin johtopäätösosio ollut hänen omaa käsialaansa, vaan se kirjoitettiin hänen rahoittajiensa toimesta. Ks. tämä videohaastattelu, kohdasta 5:30 eteenpäin:

”…at that time i’d also shared my spreadsheet with all the data with Andrew Hill. And I’d made contact with him, because I then learned that he was also involved with doing a review and so I asked him if he would like to come on board with the review. […] So we submitted the protocol, but in the meantime Andrew published a review and put it on a pre-print website. And I was concerned that when I read the review that it didn’t — — there was a mismatch between the findings of the review which suggested a massive effect on reducing deaths. It was a 75% reduction in death, and there was a mismatch between that and the conclusions of the review which suggested that large trials were needed […] So I contacted him and I said ”I’m really concerned because of this mismatch” and could he explain it to me, and in the conversation he told me that in actual fact the conclusions were not his own; they were influenced by his sponsor. […] I was shocked. I considered it to be a conflict of interest and so I then said to him, well we would not be able to work together on the review.”

Andrew Hill ei ole vastannut näihin väitteisiin mitään. Hän on nyttemmin vetäytynyt asian suhteen julkisuudesta kokonaan.

Maaliskuun lopulla julkaistu WHO:n meta-analyysi perustuukin tyystin toisiin (ja kapeampiin) lähtökohtiin kuin Hillin tutkimusryhmän raportti. Se pyrkii lyömään naulan ivermektiinikeskustelun arkkuun. Taktiikkana tuntuu olevan epävarmuuteen vetoaminen ja jatkuva lisätutkimusten edellyttäminen.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa ivermektiinin virallinen hyväksyminen viralliseksi hoitokeinoksi vaikuttaa tällä hetkellä erittäin kaukaiselta mahdollisuudelta.

Eräs syy pyrkimykseen hidastaa ja vaikeuttaa ivermektiinin laajamittaista käyttöä voi olla lääkefirmojen halu hyötyä rahallisesti pandemialääkityksen tarjoamista laajoista markkinoista. Halpa ja patenttivapaa lääke ei tarjoa sanottavammin mahdollisuuksia pandemian monetisointiin.

Lisäksi on hyvin todennäköistä, että nyt käynnissä olevien rokotuskampanjoiden uskottavuus sekä niiden juridiset perusteet edellyttävät olemassa olevien hoitomuotojen kyseenalaistamista. Ivermektiinin julistaminen käyväksi hoitokeinoksi koronaviruksen aiheuttamaan tautiin tarkoittaisi, että esimerkiksi Yhdysvalloissa ei olisi mahdollista sallia rokotteiden ottamista nopeutetusti hätäkäyttöön. Turkia toteaakin omassa artikkelissaan: ”vaikuttaa siltä, että uuteen käyttötarkoitukseen otettavien lääkkeiden lisensointia vastaan on toiminut voimakkaita taloudellisia intressikonflikteja.”

Näin ollen ivermektiinisaaga tuntuu osaltaan kertovan karua kieltään terveysalan, lääketeollisuuden ja lobbaustoiminnan yhteenliittymistä. On täysin mahdollista, että WHO:n ja EMA:n kaltaisten tahojen taustalla toimivat rahoittajat ovat vaikuttaneet näiden tahojen antamiin ohjeistuksiin, pyrkien samentamaan vesiä ivermektiinin suhteen ja helpottaakseen omien täsmälääkkeidensä, kuten Gilead Sciencesin lanseeraaman remdesiviirin käyttöönottoa. Halpojen bulkkilääkkeiden uudelleenlisensoinnin puolesta puhuva lääkäri Justus Hope kirjoittaa lääkeyhtiöiden käyttävän ivermektiinitaistelussa samoja taktiikoita, joita tupakkayhtiöt käyttivät 50- ja 60-luvuilta lähtien kyseenalaistaakseen tupakoinnin ja syövän välisen yhteyden.

Lääkkeitä ja rokotteita valmistavilla korporaatioilla on suoria ja ilmeisiä taloudellisia kannustimia estää halpojen, patenttivapaiden lääkkeiden ja hoitomuotojen hyödyntäminen pandemian torjunnassa. Yksi ivermektiinihoito maksaa n. 1,50 dollaria — se on siis käytännössä ilmaista tuhansia dollareita maksaviin rokotuskertoihin ja 3000 dollaria maksavaan remdesiviirillä toteutettuun kertahoitoon verrattuna. Lääkeyhtiöt kehittävät tällä hetkellä miljoonabudjeteilla omia, patentoituja lääkehoitojaan koronavirusinfektioon.

Näin valtavat taloudelliset kannustimet voivat tuskin olla vaikuttamatta lääkeyhtiöiden toimintaan — ja tätä kautta julkisten viranomaisten päätöksentekoon. Julkiset terveystoimijat eivät suinkaan ole lääkeyhtiöiden ja suurpääoman vaikutuksesta vapaita — päin vastoin. Pitkän linjan toimittaja, kirjailija ja aktivisti Olli Tammilehto kirjoittaa aiheen tiimoilta:

”WHO ei ole enää pitkään ollut sellainen valtioiden yhteistyöhön perustuva YK-järjestö, kuin miksi se aikoinaan perustettiin. Viimeisin julkistettu budjetti on vuodelta 2017. Sen mukaan hiukan yli puolet sen rahoituksesta tulee yksityisiltä lahjoittajilta tai ylikansallisilta organisaatioilta. Suurimmat [WHO:n] yksityiset rahoittajat ovat Melinda ja Bill Gatesin säätiö, Gatesin rahoittama rokotteita edistävä GAVI ja Gatesin perustama Globaali AIDSia, tuberkuloosia ja malariaa torjuva rahasto. Ne lahjoittivat yhteensä yli 474 miljoonaa dollaria WHO:lle eli enemmän kuin USA, joka oli suurin valtiorahoittaja. Gatesin säätiö on osakeomistusten ja monien muiden sidoksien kautta osa lääketeollista kompleksia. Lääkeyhtiöt antoivat järjestölle miljoonia myös suoraan.

Kompleksin rahoitusvallan vaikutus WHO:ssa näkyy monella tasolla. Järjestön nykyinen rokoteasioissa neuvoa-antava strateginen asiantuntijaryhmä eli SAGE on miehitetty teollisuuden edustajilla. Enemmistö jäsenistä (8/15) on saanut merkittäviä summia suurimmilta rokotevalmistajilta tai Gatesin säätiöltä. Etiopian terveysministerinä ja ulkoministerinä aiemmin toiminut WHO:n pääjohtaja Tedros Ghebreyesus oli vuosina 2009–11 edellä mainitun Gatesin rahoituksella perustetun aidsiin, tuberkulosiin ja malariaan keskittyvän rahaston hallituksen puheenjohtaja.

Korruptio näkyy voimakkaana myös lääketieteellisen tiedon tuotannossa. Maailman arvostetuimman lääketieteellisen journaalin Lancetin päätoimittaja Richard Horton totesi vuonna 2004: ”Tiedelehdistä on tullut lääketeollisuudelle työtä tekeviä tiedon pesijöitä.” Niin ikään arvostetun British Medical Journal -tiedelehden päätoimittajana 25 vuotta vaikuttanut Richard Smith kirjoitti puolestaan samana vuonna: ”Lääketieteelliset journaalit ovat lääkeyhtiöiden markkinointiosaston lisäke”. ‘

(Huomautettakoon, että en ole Tammilehdon voimakkaimpien koronakriisia koskevien väitteiden kanssa millään muotoa samoilla linjoilla, mitä ”koronaskeptisyyteen” tulee. Pandemia on aivan todellinen ilmiö eikä sen kyseenalaistaminen sellaisenaan ole mielestäni hedelmällistä; Tammilehto tuntuu erehtyvän monissa keskeisissä kysymyksissä, mm. PCR-testien luotettavuuden ja niiden käytöstä vedettyjen johtopäätösten suhteen. Tammilehdon tekstit ovat kuitenkin ääriskeptisyydestään ja joidenkin epäilyttävien lähteiden käytöstä huolimatta kiinnostavaa luettavaa. Niitä on tosin (tietenkin) lähestyttävä kriittisellä silmällä. On kuitenkin täysin paikallaan valaista niitä massiivisia liike-elämän intressejä, joita terveydenhuollon, lääketutkimuksen ja lääkkeiden regulaation takana liikkuu.)

Todettakoon selväsanaisesti: en ole sitä mieltä, että WHO olisi näistäkään seikoista huolimatta läpeensä korruptoitunut tai että se tulisi esimerkiksi lakkauttaa. (En liioin ajattele, että pandemiaa koskeva viranomaistieto olisi systemaattisesti epäluotettavaa tai muuta vastaavaa.) Jos jotakin, WHO:n kaltaisten toimijoiden kytköksiä lääketeollisuuteen tulisi tarkastella mahdollisimman avoimesti ja purkaa haitallisia insentiivirakenteita.

Ivermektiini ei myöskään (vaikuttavasta tehostaan huolimatta) liene mikään suoranainen ihmelääke, eikä sen käyttäminen varmaankaan ”lopeta pandemiaa kuin seinään”, kuten jotkut yli-innokkaat kommentoijat ovat jo ehtineet esittää. Useissa maissa, joissa ivermektiiniä jaellaan väestölle tai käytetään sairaala- ja kotihoidon yhteydessä, ei olla päästy viruksesta mitenkään kokonaisvaltaisesti eroon. Intian Uttar Pradesh, osavaltio, jossa ivermektiini otettiin varhain käyttöön, on tästä eräs esimerkki. Vaikka kuolleisuus on siellä ollut (sangen mahdollisesti) ivermektiinin käytöstä johtuen muuta Intiaa alhaisemmalla tasolla, on osavaltiossa kuitenkin tällä hetkellä — kuten muuallakin Intiassa — käynnissä uuden virusmuunnoksen aiheuttama tartunta-aalto. (Tästä huolimatta — tai ehkä juuri tästä syystä — Intia on kuitenkin vast’ikään antanut suosituksen ivermektiinin ja hydroksiklorokiinin käytöstä lievissä Covid-19-tapauksissa.)

Ivermektiini ei myöskään välttämättä poista rokotustarvetta; FLCCC:n lääkärit pitävät sitä rokotusohjelmia ”täydentävänä” lääkkeenä, ja useimmissa ivermektiiniä käyttävissä maissa pidetään yllä myös rokotusohjelmia. Ivermektiinin käyttö ei myöskään esim. raskaana olevien naisten kohdalla ole välttämättä täysin turvallista.

Lisäksi on selvää, ettei mikään yksittäinen lääke luonnollisestikaan tarjoa ihmeparantumisia. Covid-19:n tehokkaaseen hoitoon tarvitaan mitä todennäköisimmin monipuolista hoitoprotokollaa, jossa tautia hoidetaan useammalla lääkkeellä yhtä aikaa. Monipuolisella lääkehoidolla saavutetut edut ovat saatujen kokemusten perusteella yksittäisiä lääkekuureja parempia.

Näistä seikoista huolimatta lääkkeen edut vaikuttavat kuitenkin aivan kiistattomilta, ja on kummallista, että sitä kohtaan esiintyy niin voimakasta ja jopa periaatteellista vastustusta — luulisi, että parhaan mahdollisen hoidon tarjoaminen sekä vakavien tautitapausten ja kuolemien estäminen olisivat kaikkien intresseissä. Mikäli tässä esitettyihin tutkimuksiin on luottamista — kuten minusta vaikuttaa että on —ivermektiinin laajamittainen käyttö voisi helpottaa merkittävän ihmisjoukon kärsimyksiä sekä auttaa merkittävästi pandemianhallinnassa. FLCCC on arvioinut, että ivermektiinihoitojen varhaisella käyttöönotolla olisi voitu estää Yhdysvalloissa kymmenten tuhansien ihmisten kuolema.

Tästä huolimatta keskustelu on edelleen jäissä. Kyseessä tuntuu olevan elävä esimerkki ensinnäkin siitä, kuinka etenevä poliittinen polarisaatio ja kaikkialle leviävä kamppailu narratiivisesta hegemoniasta sotkevat empiriapohjaisen tieteen käyttämisen päätöksenteon perustana.

Salaliittoteorioiden ja populismin pelko vaikuttaa ajavan kansalaisyhteiskunnan ja median edustajat lähes automaattisesti kieltämään suoralta kädeltä kaiken tiedon, joka ei osu yksiin virallisten tahojen antamien suositusten kanssa. Ivermektiinistä (sekä hydroksiklorokiinista) on tullut julkisuudessa osa ”denialistista” ja paikoin myös rokotekielteistä narratiivia — vaikka lääkehoidot ja rokotukset eivät edes sinänsä sulje toisiaan pois!

Pyrkimys taistella disinformaatiota, salaliittoteorioita ja perusteettomia väittämiä vastaan on kiitettävä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ottaessaan harteilleen tämän tehtävän media — ja samalla suuri osa kriittistä kansalaisyhteiskuntaa — on joiltakin osin luopunut pyrkimyksestä arvioida väittämiä ja tietolähteitä riippumattomin perustein; ja mikä tärkeämpää, sen kyky paikantaa ja kritisoida intressikonflikteja sekä haastaa voimakkaiden valtakeskittymien — sekä julkisten että yksityisten — toimintaa vaikuttaa huomattavasti heikentyneen. Ajatus siitä, että esimerkiksi WHO:n kaltaiseen toimijaan voisivat vaikuttaa voimakkaat poliittiset ja eritoten taloudelliset intressit, tuntuu yhäkin liian vaaralliselta tullakseen esille valtajulkisuudessa.

Luottamus julkisiin toimijoihin vaikuttaa nykyisessä tilanteessa olevan kollektiivinen hyve, jota ei haluta horjuttaa. On kuitenkin (myös arkijärjellä ajatellen) selvää, että liian innokas valeuutisia ja salaliittoteorioita vastaan taisteleminen tarjoaa hallituksille ja suuryrityksille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia vaientaa kriittisiä ääniä ja ohjailla julkista keskustelua — ja näin tukea omia, läpinäkymättömiä agendojaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että esim. julkiset terveysviranomaiset olisivat kokonaisuudessaan läpimätiä, pahantahtoisia, korruptoituneita tai että kaikkea ohjailisi massiivinen salaliitto. On toki totta, että ivermektiini on jossakin osissa äärioikeistotwitteriä onnistuttu linkittämään osaksi salaliittoteoriahenkistä spekulointia. Tämä on luonnollisesti torjuttava ilmiö.

Mutta on kenties vielä kohtalokkaampaa, mikäli moinen yhteys käytännössä ”saastuttaa” lääkkeen käytöstä käytävän mielekkään keskustelun: tällä hetkellä jokainen toimija, joka uskaltaa avata suunsa ivermektiinin mahdollisista hyödyistä, riskeeraa uskottavuutensa pelkän assosiaation perusteella.

Tällä ei valistuneessa, tiedepohjaisessa keskustelussa ja päätöksenteossa pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Tässä tekstissä esitellyt sekä käsitellyt lääkärit ja tutkijat eivät lähtökohtaisesti advokoi minkäänlaisten poliittisten kantojen puolesta, eivätkä he ole rokotekriitikkoja tai denialisteja. Hoitokeinojen arviointi pitäisikin tehdä tiukasti tieteelliseltä ja empiiriseltä pohjalta — riippumattomaan kliiniseen kokemukseen ja tutkimukseen nojautuen, ja mikä olennaisinta: ei virallisten instituutioiden ulostuloihin sokeasti luottaen.

Ottaen huomioon ne mahdollisuudet, joita ivermektiinin käytöllä voidaan täysin uskottavasti osoittaa olevan, tilanteen voi nykyisellään katsoa olevan lähinnä traaginen. Etenkin, kun salaliittoteorioiden ja valeuutisten pelko tarjoaa voimakkaille taloudellisille ja poliittisille toimijoille mahdollisuuden hallinnoida julkista tilaa ja käyttää sitä omien intressiensä ajamiseen.

Tästä antaa varoittavia merkkejä myös se, että Youtuben, Facebookin ja Twitterin kaltaiset somejätit ovat ennakkovaroituksetta poistaneet alustoiltaan suunnattomat määrät ivermektiiniin liittyvää materiaalia — myös täysin luotettavilta, uskottavilta, tieteellisen koulutuksen saaneilta tahoilta. Mm. Tess Lawrien oma yritys, Evidence-Based Medicine Consultancy, on estetty postaamasta videoita Youtubeen 10. heinäkuuta saakka.

Lukemattomia ivermektiiniä käsitteleviä videoita on poistettu Youtubesta, samoin artikkelien linkkaamista on rajoitettu. Ivermektiiniin liittyvää mediasensuuria käydään kattavammin läpi tällä videolla, jossa mukana on tutkivia journalisteja Etelä-Afrikasta sekä Yhdysvalloista.

Monikymmenvuotisen uran tehnyt, palkittu journalisti Mary Beth Pfeiffer mainitsee videolla, ettei ole koskaan aikaisemmin nähnyt vastaavaa yritystä ”sensuroida” ja ”estää tiedon julkaiseminen”. Pfeifferin ivermektiiniä ja siihen liittyvistä tieteellisiä ja poliittisia kiistoja käsittelevät tekstit ovat ansiokkaita ja lukemisen arvoisia. Pfeiffer pitää lääkefirmojen ylisuuren vaikutusvallan ohella somejättien toimintaa huolestuttavana ja avoimen journalismin, kansalaistoiminnan ja tieteen toimivuuden kannalta erittäin hälyttävänä kehityskulkuna.

Nyttemmin Youtube on ilmoittanut, että se tulee poistamaan kaikki videot, joissa ”suositellaan lääkkeitä, joiden tehoa ei ole tieteellisesti todistettu”. On epäselvää, mitä kriteereitä yhtiö käyttää ”tieteellisen todistamisen” varmistamiseen, etenkin kun sen hyödyntämät faktantarkistajat ja asiantuntijat ovat usein tieteellisesti huomattavan vähemmän meritoituneita kuin ”epäilyttäviksi” leimatuilla videoilla esiintyvät lääketieteen ammattilaiset.

En väitä, että tässä tekstissä siteeratut lähteet olisivat kautta linjan erehtymättömiä tai ehdottoman oikeassa. Monet ivermektiiniin liittyvät kysymykset ovat yhäkin luonnollisesti avoimia. Olen kuitenkin itse sitä, mieltä — kuten ovat sangen monet lääketieteen ammattilaiset, journalistit ja kansalaisaktivistit — että näyttöä lääkkeen tehosta on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi. Tämä ei kuitenkaan ole asiassa tärkeintä. Huolestuttavaa on ennen kaikkea se, että avoin poliittinen, tieteellinen ja julkinen keskustelu vaikuttaa monella taholla, etenkin länsimaissa, vaarantuneen. Samoin monet institutionaalisen ja taloudellisen vallankäytön muodot ovat tällä hetkellä vaarassa jäädä kyseenalaistamattomiksi.

Ivermektiinivyyhti nostaa esiin erittäin keskeisiä mediaan, valtaan, tieteeseen ja talouteen liittyviä kysymyksiä. Erityisesti ”tiedepohjaisuus” ja ”tieteeseen” perustuva argumentaatio ansaitsisi tulla mediasfäärissä paljon kriittisemmän tarkastelun kohteeksi. Vaikka median pyrkimys pysyä luotettavana ja uskottavana tiedonvälittäjänä onkin sinänsä kiitettävä, vaarana on tällä hetkellä, että sen kyky tarkastella etenkin (lääke)tieteellisiin prosesseihin vaikuttavia yhteiskunnallisia valtarakenteita heikkenee.

Turkia kirjoittaa artikkelissaan (suomennos IL):

”Valtavirran media vaikutti omaksuneen tieteellisestä prosessista nurinkurisen käsityksen, jossa tieteellisen tiedon oletettiin ilmeisesti virtaavan NIH:n ja WHO:n kaltaisilta elimiltä alas tutkijoille, pikemminkin kuin päin vastoin. Talouteen keskittyvillä lehdillä (WSJ, Financial Times) saattoi olla realistisempi kuva lääketieteellisestä tutkimuksesta sekä ivermektiinistä kuin tavallisesti korkealaatuisina pidetyillä yleisluontoisilla lehdillä (kuten New York Times, AP, The Guardian), joista jotkut käytännössä syyttivät tutkijoita siitä, etteivät nämä esimerkiksi totelleet NIH:n asettamia ohjeistuksia.”

Tieteeseen tukeutuminen ei tarkoita virallisten tahojen erehtymättömyyteen nojautumista; pikemminkin tiedepohjaisuus edellyttää jatkuvaa kriittisyyttä, myös ja eritoten lääketieteellistä establishmentia kohtaan. Median ja kansalaisyhteiskunnan tehtävänä on paljastaa ja kyseenalaistaa virallisten tahojen toimintamalleja, ei ottaa niitä kyseenalaistamattomasti vastaan. Olisi syytä kyetä kyseenalaistamaan valtaa myös tällä tasolla. Yhteiskunnan ja yhteisöjen toimintakyvyn säilyminen pandemian (ja muiden käynnissä olevien kriisien) keskellä edellyttää sitä.

Turkia jälleen:

”Mikäli yhteiskunnallinen nettohyöty otetaan huomioon, on epätodennäköistä, että lääketeollisuuden investointien yksituumainen tukeminen voisi koskaan korvata muille teollisuudenaloille ja väestölle siitä johtuneet haitat. Yhteiskunnalla on voimakas insentiivi lakkauttaa nykyiseen tilanteeseen johtaneet lääketeollisuuden ja hallitusten rahalliset insentiivirakenteet, jotta vastaavalta lopputulemalta voitaisiin tulevaisuudessa välttyä.

Mikäli ivermektiinin arvioitu profylaktinen teho — n. 90% — sekä mahdollisuus varhaiseen hoitoon — jonka arvioitu tehokkuus on noin 75% — otetaan huomioon, ivermektiinin varhainen käyttöönotto olisi saattanut estää mittavan osan monien EU-maiden ja Yhdysvaltojen COVID-19-infektioista.

Hallinnolliset ongelmat, epäjohdonmukaiset todistusvaateet (mitä todistuspohjaisen lääketieteen paradigmaan tulee) sekä mahdolliset konfliktit patentoitavien, kaupallisten ja kehittelyssä olevien tuotteiden kanssa estivät varhaisten ivermektiiniin pohjautuvien avohoitojen käyttöönoton vuoden 2020 viimeisellä ja vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä. Tämä toimintakyvyttömyys aiheutti ko. yhteiskunnissa mitä todennäköisimmin tarpeettomia kuolemia sekä vaikeasti korjattavia taloudellisia ja terveydellisiä vaurioita.[…]

Laajemmassa historiallisessa katsannossa tapahtumien kulku tuo esiin tilanteen, jossa sangen toimintakyvyttömät yhteiskunnat osoittavat kykenemättömyytensä kommunikoida ja organisoitua, mikä puolestaan johtaa resurssien tuhlaukseen sekä päätöksiin, jotka saattavat olla ristiriidassa perustavien eettisten jäsennysten kanssa — samalla kun tätä käytöstä rationalisoidaan takertumalla ajatusparadigmoihin, jotka soveltunevat käsillä olevaan tilanteeseen sangen huonosti.”

Joitakin keskeisiä linkkejä:

Covid Analysis-ryhmän meta-analyysi:

Ivermectin for COVID-19: real-time meta analysis of 52 studies

FLCCC:n kotisivut:

Home | FLCCC | Front Line COVID-19 Critical Care Alliance

covidcare.fi:

Covidcare.fi

Mika Turkia, “A Timeline of Ivermectin-Related Events in the Covid-19 Pandemic”:

(PDF) A Timeline of Ivermectin-Related Events in the COVID-19 Pandemic [April 3, 2021]

Morimasa Yagisawa, Patrick J. Foster, Hideaki Hanaki & Satoshi Ōmura: “Global trends in clinical studies of ivermectin in COVID-19”:

https://covid19criticalcare.com/wp-content/uploads/2021/04/Satoshi-Omura-Global-trends-in-clinical-studies-of-ivermectin-in-COVID-19-Japanese-Journal-of-Antibiotics-March-10-2021.pdf

Pierre Koryn haastattelu John Cambellin Youtubekanavalla:

Tess Lawrien analyysi WHO:n tutkimuksesta:

Tess Lawrien läpikäynti omista tutkimuksistaan:

– eli miksi en allekirjoittanut adressia

Viime päivinä somessa on kohistu suuntaan ja toiseen suomalaisen taidekoulutuksen tilanteesta. Kukaan alan kehityskulkuja seuraava on tuskin voinut välttyä seuraamasta viimeaikaisia, monenkirjavia puheenvuoroja liittyen ”rakenteelliseen väkivaltaan”, opetusohjelmien sisältöihin, opiskelijoiden ja opettajien välisiin ristiriitoihin ja niin edelleen.

Sytykkeenä keskustelulle on toiminut Suomen Kuvalehdessä 11.12. julkaistu juttu ”Tämä ei ole nyt ookoo”, jota viime viikonlopun mittaan jaettiin laajalti somessa. Juttu käsitteli suomalaisten taidekoulutuslaitosten piirissä esitettyjä vaatimuksia uudenlaisten opetussisältöjen ja toimintapojen muuttamiseksi.

Lehtijuttu on ehditty jo moneen otteeseen kyseenalaistaa; sen lähestymistapa, materiaalin rajaus, narratiivinen kehikko, näkökulman puutteellisuus ja toimittajan ”agenda” on kaikki asetettu kriittisen tarkastelun alle — kuten tietysti eloisan demokratian toiminnan kannalta olennaista onkin, ainakin mikäli tarkastelu tapahtuu journalismin perusperiaatteita kunnioittaen — eikä yksinomaisesti siksi, että jutun nostattamat, mahdollisesti epämiellyttävätkin kysymykset voidaan painaa syrjään.

Olenkin sitä mieltä, että keskustelun ei ole syytä päättyä tähän. Toivoisin, että lehtijutun kriittinen tarkastelu ei muotoudu yksinomaan yritykseksi sulkea se mielipiteenvaihdon tila, jonka se nähdäkseni on potentiaalisesti avannut. Eritoten: erimielisyyden tilaa ei ole syytä kuroa umpeen, kuten joissakin kulttuurikeskustelun kolkissa on tällä hetkellä tapahtumassa.

Mainittu SK:n lehtijuttu nosti, kiistämättömistä puutteistaan huolimatta, mielestäni esiin laajemman kuvan kannalta keskeisiä asioita. Sen kuvaamat ilmiöt — taideinstituutioita, -opetusta ja -yhteisöjä kohtaan asetetut uudet aktivistiset vaatimukset, niiden sekä asiaa ympäröivä riitaisa ja paikoin tulehtunutkin keskusteluilmapiiri — ovat eittämättä olemassa ja niiden tuominen esiin on arvokasta. En ole millään muotoa ainoa ihminen, joka on kyennyt tunnistamaan jutun käsittelemiä aiheita ja kehityskulkuja.

On myös sangen kuvaavaa, että harva haluaa puhua tekstin käsittelemistä asioista avoimesti ja julkisesti omalla nimellään — ainakaan mistään sellaisesta näkökulmasta, joka voitaisiin tulkita millään tapaa kriittiseksi esitettyjä vaatimuksia ja niihin liitoksissa olevia diskursseja kohtaan.

Kyse ei ole vain teatterikentästä. Myös muilla akateemisilla aloilla julkista puhetta ja tiettyjen aiheiden kommentointia pyritään välttelemään — olletikin jonkinlaisen leimaantumisen pelossa. Tällainen kehityssuunta — varovaisuuden ja jopa pelon ilmapiirin leviäminen — on jo sellaisenaan huolestuttavaa: ainakin nyt akateemisen vapauden, julkisen keskustelun ja demokratian itsensä kannalta. Tämä riippumatta siitä, kuinka toivottavana nyt käynnissä olevaa muutosta ja sen ottamia suuntia itse kukin pitää.

Oireellista nähdäkseni on, että kaikesta SK:n juttuun kohdistuneesta kriittisestä medianlukemisesta huolimatta itse asia on jäänyt edelleenkin sangen vähälle huomiolle. Tämä suhtautumistapa välttelee itse asiaan liittyvää keskeistä kysymystä: minkälaista muutosta yliopistoinstituutioihin ollaan vaatimassa ja minkälaisin ehdoin? Mihin suuntaan taiteen tekemisen ja opiskelun kulttuuri on menossa?

Näistä syistä ajattelin jatkaa keskustelua omalta osaltani.

Kehityssuuntaa ja sen sisältämiä vaatimuksia on ehdottomasti syytä tarkastella myös kriittisesti. Kaikki muutos — edistykselliseksikin leimautuva — ei ole välttämättä hyvästä tai sinänsä tervetullutta. Ainakaan, mikäli se ei kykene kääntämään katsetta ajoittain myös itseensä.

En aio tässä tekstissä puuttua enää sen kummemmin mainitun lehtijutun ongelmiin tahi ansioihin. Aloitan toisesta kohtaa.

Kesällä taidealan ammattilaisten ja opiskelijoiden keskuudessa jaettiin laajalti opiskelijoiden koostamaa adressia, jossa vaadittiin “antirasististen strategioiden” integroimista osaksi taidekoulutuslaitosten opetussuunnitelmia. Koska adressin on allekirjoittanut yli tuhat taidelaitosten nykyistä ja entistä opiskelijaa, oletan sen edustavan laajalti sellaisia kantoja ja jäsennyksiä, joiden taakse muutosta vaativat ovat valmiita sitoutumaan. Adressi toimii nähdäkseni tällä hetkellä perustelluimpana lähtökohtana opetusta ja taidealaa kohtaan esitettyjen vaatimusten luonteen arvioimiselle.

Itse en allekirjoittanut kyseistä addressia. Pyrin nyt esittämään joitakin perusteluita tälle allekirjoittamatta jättämiselle.

Ikävä kyllä, tällaisen asian ”tunnustaminen” tuntuu lähtökohtaisesti uhkarohkealta. Toivonkin, ettei puheenvuoroni asetu yksinomaan osaksi sitä kiistämättä käynnissä olevaa leiriytymis- ja heimoutumisdynamiikkaa, joka pitkälti luonnehtii nykyistä, voittopuolisesti digitaalisissa tiloissa käytävää kulttuuridebattia. (Tästä dynamiikasta ja sen vaikutuksista — eritoten tiedostamattomista sellaisista — omaan psyykeeseen olisi, sivumennen sanoen, itse kunkin syytä olla tietoinen.) Toivon, että tätä tekstiä mahdollisesti seuraava jatkokeskustelu keskittyisi esittämiini argumentteihin, pikemminkin kuin affiliaatioiden tai “puolien” paikantamiseen.

Aion siis kaikesta huolimatta yrittää. Ajattelu ja argumentaatio — samoin kuin vaikuttavien ja elinvoimaisten taiteellisten hahmotuksien muodostaminen — kehittyy vastakkaisuuksien, ristiriitojen ja ennen kaikkea koettelun kautta.

Kuten Nassim Nicholas Taleb on ansiokkaasti tuonut esiin, ihmisajattelu — monien muiden kompleksisten, adaptiivisten järjestelmien tavoin — hyötyy vastustuksesta, erimielisyydestä ja kyseenalaistamisesta. Luova ja kriittinen ajattelu on antihauras prosessi: mitä enemmän sitä koetellaan, sitä elinvoimaisemmaksi se kehittyy. Tämä keskeinen oivallus — dissensuksen ja vastahankaisuuden salliminen — on jokaisen aidosti pluralistisen demokratian ytimessä. Siksi tämä teksti.

Sanottakoon heti alkuun: en suinkaan vastusta etnisyys-, rotu- ja representaatiokysymysten käsittelyä opetuksessa. Näitä aihepiirejä ei tule väistellä, ja niiden käsittelyyn on varattava aikaa ja asiantuntemusta. Tässä mielessä avaus oli enemmän kuin tervetullut. Uskon myös, että sen taustalla on aito huoli maailman, yhteiskuntamme ja kulttuurimme tilasta.

Tästä huolimatta on välttämätöntä todeta, että olen valitettavasti joutunut monasti kohtaamaan rotu- ja representaatiokysymysten käsittelyn äärellä hyvin yksipuolisia, moraalisesti puritaanisia ja ideologisesti dogmaattisia suhtautumistapoja. Myös SK:n jutusta kummunneessa keskustelussa on kyetty paikantamaan tietynlainen fanaattisuus, joka mainitunkaltaiseen ajatteluun toisinaan sisältyy. Samasta asiasta puhuu myös jutussa haastateltu Kuvataideakatemian taidehistorian ja taideteorian professori Anita Seppä:

“Totta kai myös dekolonialisoivasta, feministisestä ja antirasistisesta liikehdinnästä voi tulla fanaattista”, Seppä sanoo. ”Kaikille keskusteluille voi käydä niin, että pyritään rajaamaan erilaiset traditiot pois epäkelpoina. Sellaista kehitystä en pidä kovin suotavana.”

Tätä fanaattista, epäsuotavaa kehitystä on yksinomaan tervettä kyetä arvioimaan ja artikuloimaan lähemmin. Moinen joustamattomuus ei sitä paitsi tietenkään ole väistämätöntä. Länsikriittisen, feministisen ja postkolonialistisen teorian parista löytyy paljon kiintoisaa, nyansoitua ja ristivetoista ajattelua, jonka käsittely myös opetuksessa olisi muun muassa eittämättä hedelmällistä. (Miksi “muun muassa”? — Koska ajattelen, että rohkean, sivistyneen ja monipuolisesti maailmaa havainnoivan ihmisen täytyy tutustua kaikenlaiseen ajatteluun.)

Joka tapauksessa: pelkään pahoin, että uuden poliittisen aktivismin kaanoniin kuuluvien ajatusmallien kriittinen, suhteellistava ja tasapuolinen käsittely muuttuu mahdottomaksi, mikäli juuri tietynkaltaiselle rasismia vastustavalle ajattelutavalle annetaan liian suuri määrittelyvalta.

Huolenani on, että kriittinen, monipuolinen ja peloton akateemis-taiteellinen keskustelu sekä taiteen tekeminen muuttuu yhä vaikeammaksi, ja se korvaantuu yhä voimistuvalla tribalismilla.

Adressi vaatii laaja-alaisia muutoksia taideyliopistojen opetussuunnitelmiin. Sen esittämät vaatimukset ulottuvat paitsi opetussisältöihin ja opiskelun järjestämisen tapoihin, myös “sisällöllisiin ja esteettisiin” kysymyksiin. Lähtökohtana on, että taideopiskelua vaivaa “rakenteellinen rasismi”, “eurosentrisyys” ja “valkoisuus”, joiden kaikkien purkamiseen oppilaitosten olisi syytä sitoutua.

Vaikka lähtökohdat ovat sinänsä yleviä ja kannatettavia, väitän, että adressia kokonaisuudessaan vaivaa epämääräisyys, yleistäminen ja totalisoivien käsitteiden käyttö, minkä nojalla vaatimusten varsinaisesta laadusta sekä edellytettyjen muutosten laajuudesta ja konkreettisesta muodosta on vaikea saada täsmällistä otetta.

Lienee parasta esittää konkreettinen esimerkki. Adressissa kirjoitetaan:

Opetussisältöjen muutosten lisäksi vaadimme kiinnittämään huomiota siihen, ketkä kouluihin pääsevät sisään. Enemmistö Suomen korkeakouluopiskelijoista on valkoisia. Etenkin taideinstituutioiden kynnys on korkea ja usein läpäisemätön heille, joiden kulttuurinen tausta tai kieli poikkeavat eurosentrisen taidekäsityksen vaateista. Jos epätasaista jakaumaa perustellaan hakijoiden homogeenisyydellä, on selvitettävä, miten kouluihin hakeminen on paremmin saavutettavissa kaikille.

Sanotaan jälleen selkeästi: en millään muotoa vastusta taidekorkekoulujen oppilaiston monimuotoistumista. Mielestäni viime vuosien kehityssuunta on tässä suhteessa ollut hyvä. Samaten todettakoon, että on hyvinkin mahdollista, että etnisten vähemmistöjen kohdalla ennakkoluuloisuus ja syrjivät asenteet ovat eräänä syynä sille, että vähemmistöjen edustajien on keskimääräistä vaikeampaa päästä korkeakouluun.

Kuitenkin pakottaudun toteamaan, että adressin esittämä päättelyketju asian tiimoilta on omituinen. En osaa tulkita tekstikohtaa mitenkään muuten kuin lukemalla, että ongelmaksi paikannettu ”epätasainen jakauma” oppilaistossa viittaa lauseeseen, jonka mukaan ”enemmistö Suomen korkeakouluopiskelijoista on valkoisia”. Väite on hämmentävä.

On näet sangen selvää, että perussyy siihen, että enemmistö Suomen korkeakouluopiskelijoista on valkoisia, löytyy siitä sosiologisesta tosiseikasta, että ehdoton valtaosa Suomessa asuvista ihmisistä on etnisesti suomalaisia!

Toisin kuin esim. Yhdysvalloissa, Suomessa ei väestötasolla tilastoida etniseen ryhmään kuulumista — mikä on sivumennen sanoen mielestäni ihan hyvä asia. Mutta ulkomaalaistaustaisia on esimerkiksi vuoden 2019 lopulla ollut arviolta 7,7 % väestöstä. Heistä merkittävä osa on venäläisiä, virolaisia ja ruotsalaisia. Suomessa vuonna 1997 syntyneistä lapsista seitsemällä prosentilla vanhemmista toinen tai molemmat ovat ulkomaalaistaustaisia. Romanit ja saamelaiset muodostavat alle prosentin kokonaisväestöstä.

Jo tämän pohjalta on ilmeistä, että väestötasolla ”valkoiset” muodostavat suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kaikissa ikäryhmissä. (En tosin ole varma, miten ”valkoinen” tulee tässä kontekstissa täsmälleen ottaen määritellä. On kuitenkin ilmeisen mahdotonta löytää sellaista määritelmää, joka muuttaisi asiaintilan tulkintaa merkittävästi.)

Tämä — suoraan sanottuna päivänselvästi — selittää sen, miksi yli puolet suomalaisista korkeakouluopiskelijoista eivät kuulu erilaisiin etnisiin vähemmistöihin. Suomi on tilastollisesti katsottuna ylivoimaisen ”valkoinen” maa. (Keskustelu siitä, onko tämä puolestaan ei-toivottava asiaintila, ei nähdäkseni sinänsä kuulu tähän.)

Sen tosiasian, että enemmistö suomalaisista korkeakouluopiskelijoista on ”valkoisia”, käyttäminen merkkinä ”epätasaisesta jakaumasta”, so. rakenteellisesta syrjinnästä, on paitsi älyllisesti laiskaa, myös vaarallista. Tämänkaltaiset epätarkat ja ylitulkitsevat perustelut ovat rasismin vastustamisen projektin kannalta itse asiassa sangen tuhoisia: juuri tällasiin ilmeisen huonoihin yleistyksiin ja ajatteluvirheisiin äärioikeistolaiset mielellään tarttuvat etsiessään todisteita rasisminvastaisuuden järjettömyydestä. Edistyksellisyys vaatii tarkkaa ja täsmällistä ajattelua, jotta se ei muotoudu omaksi irvikuvakseen.

Epätarkkuuden toteaminen tässä yhteydessä ei tarkoita, ettenkö ajattelisi, että syrjintää ja epäsuhtaisuuksia olisi taidekoulutuksessa olemassa ja etteikö niitä pitäisi pyrkiä korjaamaan. Mutta kriteerit syrjinnälle täytyy voida asettaa selkeästi ja ymmärrettävästi; niin, että niiden tavoittelussa on mieltä.

Tulkitkaamme suopeasti. Kenties mielekkäämpi tapa artikuloida adressin havaitsema ”epätasainen jakauma” olisi suhteuttaa se väestötason edustavuuteen: olisi ehkä suotavaa asettaa tavoitteeksi, että taidekorkeakouluihin otettaisiin sisään osapuilleen sama prosentuaalinen osuus etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kuin heitä väestötasolla ikäryhmässä on? Tällainen muotoilu perustuisi ainakin jollakin tapaa saavutettavissa olevaan todellisuuteen.

En ole tosin ollenkaan varma siitä, olisiko tällainenkään kiintiöpolitiikka pohjimmiltaan kovinkaan tarkoituksenmukaista. Sehän edellyttäisi käytännössä ihmisten luokittelua erilaisiin rodullisiin tai etnisiin kategorioihin. Ja, samantien, tällaisen ihonväriin (tai muihin etnisiin tunnusmerkkeihin?) perustuvan erottelun kodifiointia yliopistoiden ohjeistuksiin. On vaikea nähdä, millä tavoin moiset toimenpiteet tosiasiallisesti vähentäisivät rodullistamista saati purkaisivat mahdollisia rasistisiksi katsottavia käytänteitä. Ei ole liioin millään tavoin selvää, korjaisivatko ne “ongelmaa” todella.

Adressi ehdottaa toki järkeviäkin asioita. Esimerkiksi koulutustarjonnasta viestimisen parempi kohdentaminen ja hakuprosessien saavutettavuuden parantaminen on hyvä, konkreettinen tavoite, jota on tuettava. Mutta on selvää, ettei mikään määrä tällaisia — sinänsä hyvinkin kannatettavia — toimenpiteitä voi korjata “epätasaisuutta” sellaisena kuin se adressissa määritellään.

Oli miten oli, ongelmani tekstikohdan äärellä on, etten oikeastaan ymmärrä, mitä adressi täsmälleen ottaen vaatii. En saa selvää siitä, miten teksti määrittelee “valkoiset” ja muut — ja miksi tämä etnistävä jaottelu ylimalkaan tehdään. Ilmeisen merkittäväksi ongelmaksi paikannettu “epätasainen jakauma” hahmottuu vain vaivoin.

Olennaista koko jutussa on nähdäkseni tämä: adressitekstin taustalla toimii (kenties vain hämärästi tiedostettu?) oletus siitä, että niin kauan kuin enemmistö korkeakouluopiskelijoista on ”valkoisia”, järjestelmä on rasistinen. Väite on suoraan sanottuna mieletön. Se asettaa ”rakenteellisen rasismin” riman niin matalalle, että mikään reaalimaailmassa tapahtuva tilanteen oikaiseminen on käytännössä mahdotonta.

Lopputulos on, että koulutusjärjestelmä käytännössä sementoidaan olemukseltaan rasistiseksi.

Mutta ehkä tämä onkin adressin laatijien tarkoitus?

Kenties kyseessä ei olekaan realistinen tavoite, vaan muotoilu tulee ymmärtää jonkinlaisena poliittisesti käyttökelpoisena hyperbolana? Ehkä tarkoitus on osoittaa, että rasismi on koulutusjärjestelmän ja kenties yhteiskunnan sinänsä pysyvä piirre, jota ei voida koskaan poistaa, mutta jota vastaan tulee leppymättä taistella?

Kenties. Silti joudun toteamaan, että tällaisiin liioitelmiin perustuva, loogisesti sumealta tuntuva todistelu on paitsi kyseenalaista, myös vaarantaa niin asiasta käytävän mielekkään keskustelun kuin mielekkäiden korjausliikkeiden tekemisenkin. On yhtä kaikki kuvaavaa, että tämänkaltainen ”perustelu” on mennyt addressissa läpi. Samalla se viittaa kohti antirasistisen ajattelumallin syvempiä ongelmia.

Adressi operoi kokonaisuudessaan pitkälti samankaltaisilla ylitseviedyillä tulkinnoilla ja käsitteellistyksillä. Se siteeraa yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemää selvitystä afrikkalaistaustaisten kokemasta syrjinnästä ja poimii esiin tilastotiedon siitä, kuinka enemmistö (67%) kyselyyn vastanneista kokee syrjintää. Mainitsematta kuitenkin jää, että tutkimuksen otos ei millään muotoa ole tilastollisesti edustava — johtuen vähintäänkin tutkimuksen metodisista hankaluuksista. Ko. selvityksessä todetaankin suoraan, että sen tarkoituksena

ei ole ollut tuottaa määrällisiä (tilastollisia) tuloksia koetun syrjinnän tavoista, tekijöistä, tapahtumapaikoista tai yleisyydestä.

Kuitenkin juuri tämä määrällinen ulottuvuus poimitaan empiiriseksi todisteeksi koulutusjärjestelmän rakenteellisesta syrjivyydestä.

Vastaavanlainen yleistäminen vaivaa koko tekstiä. Sen väitteitä ”koko opetusta lävistävästä valkoisuudesta” ei kytketä konkreettisiin tekoihin tai toimijoihin. Valkoisuutta ja sen kaikkivaltiutta ei määritellä kovinkaan tarkasti eikä perustella — pikemminkin väite edellytetään itsestäänselväksi. Kuitenkin, kuten ylempänä huomattiin, jo “valkoisen” ihmisen käsitteellistäminen on sangen hankalaa ja johtaa kaikenlaisiin määrittelyllisiin ongelmiin. (Tämä johtunee sivumennen sanoen siitä, että koko kategoria on historiallisesti ottaen melkoisen epävakaa.)

Adressin yhteyteen liitetyn sanaston mukaan valkoisuuden käsite ”viittaa sosiaaliseen rakenteeseen, jossa valkoisiksi mielletyt henkilöt nähdään normina”. Passiivirakenteiden käyttö ja epämääräiseen ”mieltämiseen” viittaaminen aiheuttavat hämmennystä. Kuka mieltää? Kuka näkee? Mitä ”mieltäminen” tässä tarkoittaa? Entä “näkeminen”? Onko ”valkoisuus” ihonväriä vaiko jotakin muuta; jos, niin mitä?

Vaikka “valkoisuuden” läsnäolo ja ylivalta esitetään adressissa itsestäänselvänä tosiseikkana, käsitteen yleisyys ja hahmottomuus kielii vaikeudesta konkretisoida analyysia. Suomalaisen koulutusjärjestelmän “valkoisuus” vuonna 2020 on eittämättä sangen erilaista kuin se 1600-luvulla Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa vallinnut lainsäädännön, tapakulttuurin, kielenkäytön ja ruumiillisen väkivallan muodostama kokonaisuus, joka kytkeytyi orjatalouden ylläpitoon.

Historioitsija Eric Arnesen onkin jo jonkin aikaa sitten paikantanut nyanssittoman yleistämisen ja tarkkuuden puutteen ”valkoisuuden” käsitteessä, mitä historiantutkimukseen tulee: ”valkoisuudesta on tullut tyhjä taulu, johon sitä analysoivien on mahdollista heijastaa omat merkityksensä”.

Aihetta on analysoinut myös Särö-kulttuurilehteen kirjoittava Tuukka Sandström. Tarkkanäköisessä tekstissään ”Valkoisuuden vangit” Sandström kuvailee nykydiskurssissa esiintyvän ”valkoisuuden” käsitteellistä asemaa eräänlaisena tyhjänä, universaalina merkitsijänä, joka on menettänyt historiallisen ja analyyttisen sisältönsä. Sandström kirjoittaa ”abstrahoidusta” valkoisuudesta, joka ”hahmottuu pelkästään valtasuhteen valtaa pitävänä päänä”. Tällaisella tavalla toimiva ”valkoisuuden” käsite itse asiassa irrottautuu ihonväristä. Valkoisuudesta tulee yksinomaan abstrakti valtarakenne, jonka voi paikantaa mistä hyvänsä. Samalla se latistaa valta-analyysin hedelmättömään, abstraktiin dualismiin, joka on vaarassa polarisoida keskustelua edelleen.

Sandström huomauttaakin , kuinka

sisäisesti tyhjän valkoisuuden ongelmista vakavimmat ovat poliittisia, sillä identiteettinä puutteellinen valkoisuus voi ruokkia uudenlaista rasismia.

Tämä esitettäköön vain sivuhuomiona. Olennaista on, että tällainen “sisäisesti tyhjä” valkoisuus ei ole järin voimakas analyyttinen kategoria, vaan toimii etupäässä reifioituna abstraktiona, joka ei oikeastaan palaudu konkreettisiin tilanteisiin. Niinpä se onkin läsnä “kaikkialla”. Kun käsite vieläpä irtoaa (tarvittaessa) ihonväristä, se siirtyy kokonaan tulkinnalliseksi kysymykseksi, josta nousevia pulmia voivat “ratkaista” vain valkoisuuden teoreettiset asiantuntijat. Tämä mahdollistaa muun muassa sen, että käsitteen voi kääntää erikoisella tavalla ympäri.

Mainitunkaltainen ympärikääntö on havaittavissa esimerkiksi adressin oheen liitetyn Toiseus 101-kirjoituskokoelman tekstissä ”Valkoisuuden visuaalinen kulttuuri”, jossa Niko Hallikainen kritisoi vapaaottelija Makwan Amirkhania ”valkoisuuden puolelle pujahtamisesta” ja toteaa tämän olevan ”valkoisuuden fantasiaa tyydyttävä maahanmuuttaja” (s. 36).

Paradoksaalisesti kurditaustaisesta Amirkhanista tulee tekstissä siis ”valkoisuuden” edustaja, mitä seikkaa suomalaistaustainen Hallikainen puolestaan kykenee kriittisesti analysoimaan. Kysymys kuuluu, minkä nojalla? Mitä “valkoisuus” tai “valkoisuuden fantasia” oikeastaan on, ja kuka saa määritellä sen? Kuka on “oikeasti” valkoinen, kuka “oikeasti” rodullistettu; kuka edustaa “oikeasti” maahanmuuttajia ja etnisiä vähemmistöjä, ja kuka (tai mikä) puolestaan “valkoisuutta”?

Kysymykset ovat olennaisia, sillä näissä yhteyksissä terminologia tuppaa vetämään puoleensa vahvaa moraalista stigmaa. Kyse ei ole vain analyysista, vaan myös eettisyyden ja moraalisen oikeellisuuden arvioinnista. “Valkoisuuden” edistäminen, puolustaminen tai ylläpitäminen voidaan kaikki katsoa niin kyseenalaisiksi teoiksi, ettei sellaisten tekijöiksi tahdo leimautua kukaan.

Mutta jos koko opetus on kaikkiaan “valkoisuuden läpäisemää”, milloin siihen sitten on käytännössä aiheellista puuttua? Tuskin ainakaan koko ajan. Milloin se on oikeutettua? Milloin ei?

En yritä tässä millään muotoa kiistää sitä, etteikö suomalaisessa yhteiskunnassa ja taidekoulutuksessa olisi rasismia. En ole mitätöimässä suomalaisen kolonialismin historiaa, enkä puolustamassa PulttiBoisia. Yritän valaista adressin — ja sen tukeman ajatusmallin — sisältämää käsitteellistä problematiikkaa.

Peruspulmana on, että “valkoisuuden” kaltaisia jäsennyksiä ei adressissa suhteellisteta — niiden kiistanalaisuus ja määrittelyllinen avoimuus jää peittoon. Esitetään pikemminkin sarja itsestäänselviä lähtö-oletuksia, jotka otetaan kyseenalaistamattomasti annettuna. Valkoisuus on kaikkialla. Valkoisuus liittyy ihonväriin eikä sittenkään liity. Sen voi havaita joka puolella, mutta kuitenkin vain joidenkuiden toimesta.

Kuitenkin näiden kysymysten aito ja avoin käsittely (sekä opetuksessa että kulttuurikeskustelussa yleisemmin) edellyttää, että myös ”valkoisuuden” ja “rakenteellisen rasismin” kaltaiset käsitteet — ja etenkin niiden määritelmät — voidaan suhteellistaa ja asettaa kriittisen tarkastelun alle. Ne eivät voi toimia kyseenalaistamattomina lähtökohtina opetuksen ja taiteellisen toiminnan uudistamiselle.

Adressin kielenkäyttö on itse asiassa kauttaltaan tällä tavoin totalisoivaa: valkoisuus ”läpäisee koko opetuksen”. Kaikki — ”sisällöstä työvälineisiin” — perustuu kyseenalaisille oletuksille. Opetuksessa unohdetaan ”kokonaisia mantereita”. ”Kaikella — luentojen ja harjoitteiden sisällöistä opettajien sanavalintoihin — on merkitystä”.

Kun ongelma on kaikkialla ja sisältyy kaikkeen, kaikesta tulee potentiaalisesti ongelmallista. Kaikki voidaan riitauttaa ja todeta kyseenalaiseksi. Kysymys onkin, kuka riitauttaa, kuka käyttää tulkintavaltaa — ja millä perusteella? Kuinka opetuksen ja taiteellisen toiminnan yhteiset pelisäännöt neuvotellaan, mikäli ongelma läpäisee rakenteen kokonaisuudessaan?

Juuri tällaisten ylitsevietyjen ja epätarkkojen, määritelmiltään ja kriteereiltään loppuviimeksi subjektiivisten käsitteellistyksien käyttö on eräs niistä syistä, miksi tekstin allekirjoittaminen ei tuntunut mielekkäältä. Kuten olen toisaalla huomauttanut, epätarkkojen, sumeiden ja käyttöalaltaan hallitsemattomien käsitteiden ja niiden pohjalle rakennettujen normien käyttöönotto mahdollistaa mielivaltaisen toiminnan ja läpinäkymättömän vallankäytön — ei suinkaan estä niitä.

Tätä problematiikkaa silmälläpitäen on oireellista, että varsinaiset kriteerit rakenteellisen rasismin ja ”valkoisuuden” havaitsemiselle ovat lähinnä subjektiivisia. Mutta kaikkien (vähemmistöjenkään edustajien) subjektiiviset kokemukset eivät ole samanlaisia. Mitä tehdään, kun kokemukset ovat ristiriitaisia? Kenen kokemus on validi, kenen ei?

Kysymys ei liity vain opetussisältöihin ja opetuksen laatuun. Se koskee myös taiteellisen toiminnan luonnetta. Adressi näet katsoo, että antirasismiin on sitouduttava myös ”sisällöllisesti ja esteettisesti”. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?

— Eittämättä sitä, että jotkin (opetus)sisällöt ja jotkin estetiikat voidaan katsoa rasistisiksi ja todeta tuomittaviksi? Hyvä on. Mutta mitkä? Kenellä on valta määritellä antirasismiin sitoutumisen aste ja onnistuneisuus?

Kenties rodullistetuilla ihmisillä? — Mutta kuten olemme ylempänä nähneet, kaikki rodullistetut eivät ole tässä suhteessa yhtäläisiä: olletikin Makwan Amirkhanin kaltaiset ”valkoisuuden puolelle lipsahtaneet” maahanmuuttajat eivät ole valideja lähteitä (anti)rasistisuuden arvioimiselle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että “antirasismiin sitoutumisen” astetta voivat adressin luomassa diskursiivisessa kontekstissa arvioida luotettavimmin ne ihmiset, joilla on käytössään tämänkaltaisiin diskursseihin kytkeytyvää valtaa. Tämä valta on puolestaan laadultaan sangen hämärää — johtuen juurikin siitä käsitteellisestä epämääräisyydestä ja kaikenkattavuudesta, jota olen pyrkinyt ylempänä analysoimaan.

Vaikka adressin tarkoitus on ehdottoman hyvä — purkaa haitallisia valtarakenteita — se tulee epätarkan ja totalisoivan käsitteellistämisensä myötä huomaamattaan rakentaneeksi toisenlaisen valtarakenteen; määrittely- ja tulkinnalliseen valtaan pohjaavan rakenteen, joka on luonteeltaan diffuusi ja potentiaalisesti hyvin moralisoiva.

Sanottakoon suoraan: sellainen moraalinen ja/tai eettinen järjestelmä, joka

1. näkee kaiken potentiaalisesti ongelmallisena ja
2. asettaa tämän ongelmallisuuden paikantamiselle yksinomaan subjektiivisia ja tulkinnanvaraisia kriteerejä tai asettaa kriteerit niin tiukiksi, että niihin jää käytännössä väistämättä kiinni (cf. enemmistöväite edellä)

on järjestelmä, joka mahdollistaa mielivallan. Tällaisessa järjestelmässä jo pelkkä syytös rasistisuudesta on riittävä peruste rasismin olemassaololle. Ja koska rasismi määritelmällisesti sisältyy ”kaikkeen”, mitä hyvänsä voidaan periaatteessa käyttää lähtökohtana (teoksen, oppilastyön, opetussisällön, esteettisen valinnan) eettisen kyseenalaisuuden toteamiselle. Näin silkasta syytöksestä tulee syy langettavalle tuomiolle. Tällaiset seikat tekevät koko kuviosta alttiin väärinkäytöksille sekä mielivallalle.

Onko mahdollista kuvitella, että syytös voisikin joskus olla perusteeton? Voiko esimerkiksi väitteen “ongelmallisesta” representaatiosta kyseenalaistaa? Millä ehdoin? Kuka voi tehdä niin? Voiko taideopiskelija (esimerkiksi) oppia itse erottamaan ongelmallisen ongelmattomasta, vai onko hänen aina viime kädessä turvauduttava asiantuntijan arvioon? Ja — minkä nojalla asiantuntija on asiantuntija?

Paranoidi näkemys “kaiken läpäisevästä” ongelmallisuudesta on lamaannuttava. Kun kielletyn ja sallitun raja on jatkuvasti epäselvä ja tulkinnanvarainen, kukaan ei voi koskaan täsmällisesti ottaen tietää, tekeekö väärin vai ei. Ainoastaan tulkinnallisen vallan käyttäjä päättää, missä rajat kulloinkin kulkevat. Epämääräisesti ja sumeasti määriteltyjen normien seurauksena on yleinen hämmennys ja lamaannus, etenkin mikäli rajojen ylityksestä seuraa kyseenalaistaminen ja pahimmassa tapauksessa moraalinen tuomio.

Tällainen tulkinnallisen vallan sumentaminen — johon osakseen kytkeytyy ”väkivallan” ja ”trauman” kaltaisten käsitteiden käyttöalan jatkuva laajentuminen (ns. concept creep) — on omiaan luomaan ympäristöjä, joissa ei voida koskaan olla selvillä siitä, mitkä ovat sallittuja tekoja ja mitkä ”ongelmallisia”; mitkä teot johtavat moraaliseen tuomioon ja mitkä eivät.

Tämä puolestaan on omiaan johtamaan taiteellisen riskinoton vaikeutumiseen.

Voiko olla, että taideteos ei joskus itsestäänselvästi olekaan sitä tai tuota — kyseenalainen tai ok, rasistinen tai antirasistinen, “valkoisuuden” puolella tai ei — vaan se kenties herättää levottomuutta ja neuvottomuutta asian määrittelyn suhteen? Ehkä se jopa nostattaa kiistan aiheesta? Voisiko olla, että tämä on itse asiassa eräs taideteosten keskeisimmistä ominaisuuksista?

Yleisesti ottaen: normeista neuvottelu ja sosiaalisten rajojen kartoittaminen tapahtuu ennen kaikkea niitä koettelemalla. Taide on nimenomaan yksi niistä alueista, joissa tätä rajankäyntiä ja koettelua on mahdollista tehdä.

Mikäli adressin vaatimuksena olisi ollut esimerkiksi rotu- ja tasa-arvoisuuskysymysten aiheiden käsitteleminen opetuksessa, olisin voinut hyväksyä sen. Addressitekstin pohjalta on kuitenkin selvää, että nyt ei edellytetä ainoastaan näiden aiheiden kriittistä käsittelyä ja puntarointia; addressilla vaikuttaa olevan myös selkeä kuva siitä, miten ja minkä materiaalien avulla näitä aiheita tulisi lähestyä. Niinpä se tarjoaakin kattavan listan lukemistoja, jotka tulevat voittopuolisesti samankaltaisista ideologis-poliittisista positioista.

Opetuksessa käsiteltyjä näkökantoja on eittämättä ajoittain terveellistä laajentaa. Adressi ei kuitenkaan ehdota vain tällaista laajennusta; se edellyttää koko opetuksen pedagogian ja metodiikan perustamista tietynlaiselle, sangen kapealle, teoreettiselle näkökulmalle. En voi olla toteamatta, että tällaiset vaatimukset ovat luonteeltaan ideologisia ja ne loukkaavat akateemisten instituutioiden autonomiaa. (Tästä lisää myöhemmin.)

Rasismia ja rotuproblematiikkaa voi kuitenkin lähestyä myös muunlaisista lähtökohdista. Entä afroamerikkalaiset woke-liikettä kohtaan kriittiset intellektuellit, kuten vaikkapa Coleman Hughes, John McWhorter tai Glenn C. Loury? Entäpä ”valkoisuuden” käsitteen monoliittisuutta ja poliittista hankaluutta aatehistoriallisesta näkökulmasta analysoinut Nell Irwin Painter? Ayaan Hirsi Ali? Anter Yaşa? Ovatko nämä valideja keskusteluun tuotavia näkökantoja?

Entä — jos näyttämötaiteesta puhutaan — historiallisesti merkittävät, mutta representaatioidensa ja tekijäpositioidensa puolesta mahdollisesti “ongelmalliset” näyttämötekstit kuten Shakespearen Othello, Jean Genet’n Les Nègres tai Bernard-Marie Koltésin Combat de nègre et de chiens? Tai, sanotaanko, Kenian teatterihistorian merkkiteos, Ngũgĩ wa Thiong’on ja Ngugi wa Miriin Ngaahika Ndeenda, joka eittämättä porautuu dekolonisaatioproblematiikan ytimeen, mutta samalla tukee ja toisintaa perinteisiä kenialaisia hierarkkisia sukupuolirooleja?

Kuinka ne sopivat vaadittuihin opetussisältöjen muutoksiin?

Tämä ei ole saivartelua, eikä yritystä provosoida. Tarkoituksenani on pyrkiä näyttämään, että ajattelun ja taiteen ytimessä piilee kiistanalaisuus. Etenkin taiteen piirissä, jossa tulkinnanvaraisuus kuuluu lähtemättömästi itse asiaan, ja jossa asioiden eettinen(kään) merkitys saati laatu ei voi olla ennaltakäsin päätettyä tai tulkinnallisesti lukittua.

Taide ei koskaan ole epäpoliittista eikä neutraalia,

adressi esittää. Väite herättää lisää kiinnostavia kysymyksiä.

Ei, taide ei kenties ole neutraalia, mutta se ei liioin välttämättä asetu millekään yksiselitteiselle puolelle. Ja vaikka se olisikin “aina” poliittista — mikä väite on toki itsessään jo kiistanalainen — sen politiikka voi olla epäselvää, sotkuista ja ambivalenttia, ristiriitaistakin. Kuten politiikka ja eittämättä ihmiselämä yleensäkin.

Taiteen poliittisuus ja/ tai sen poliittinen “positio” ei ole määritettävissä ulkokäsin, ei mistään tietystä teoreettis-maailmankuvallisesta näkökulmasta. Eikä tämä poliittisuus voi edes alkaa hahmottua ilman, että niin tekemiselle kuin tulkinnallekin sallitaan rajankäynti ja tuntemattoman koettelu; myös ajoittainen “epäkorrektien” eleiden tekeminen. Sillä näyttämö on paikka, jossa konteksti on aina lähtökohtaisesti avoinna.

Liian tiukasti ymmärretyn antirasistisen ajattelun takana piilee kuitenkin selväpiirteinen dualismi, joka pyrkii hävittämään monitulkintaisuuden ja erimielisyyden. Tämän kaksijakoisen peruslähtökohdan artikuloi selkeimmin How to be an Antiracist-kirjan kirjoittaja Ibram X. Kendi: Kendin mukaan kaikki teot, ajatukset, ideat ja poliittiset toimenpiteet ovat selkeästi joko antirasistisia tai rasistisia. Mitään muuta mahdollisuutta ei sallita. Mitään epäselkeää neuvottelun — tai neuvottomuuden! — aluetta ei pohjimmiltaan ole.

Adressissa vaaditaan myös ”eurosentrisyyden” purkamista. Opetuksessa käsiteltyjen kulttuuriperinteiden alan laajentaminen onkin sinänsä aiheellinen tavoite. Omassa opetuksessani muistan saaneeni merkittäviä oivalluksia esimerkiksi Kaakkois-Aasian musiikki- ja teatteriperinteiden, uralilaisen shamaaniperinteen, sekä Amazonin heimojen rituaalikäytäntöjen käsittelystä. Tällaisen opetuksen määrää on aihetta lisätä.

Kannattaa tässä yhteydessä kuitenkin ottaa myös huomioon, että oikeusvaltion, vapaan tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kaltaiset normit sekä niitä tukevat rakenteet ovat historiallisesti Euroopassa syntyneitä ilmiöitä. Samoin kuin, sivumennen sanoen, kommunismin, sosialismin ja feminismin kaltaiset aatesuuntaukset. Ne pohjautuvat historiallisesti eurooppalaiseen ajatteluun, ja sellaisena ovat eittämättä ainakin joillakin kriteereillä ”eurosentrisiä” jäsennyksiä maailmasta. Eivät ne missään nimessä kritiikin ulkopuolella ole, mutta ennen kuin kaiken ”eurosentrisyyden” purkamista lähdetään painokkaasti vaatimaan, olisi varmaankin hyvä tiedostaa, minkälaiset panokset pelissä ovat.

Ja toisaalta: on aivan mahdollista argumentoida filosofi Pauli Pylkön tavoin, että nimenomaan suomen kieli ja suomalaiset ”merkitysulottuvuudet” ovat ytimeltään ei-eurooppalaisia, ja että eurooppalaisuudesta (so. ”eurosentrisyydestä”) luopuminen tarkoittaa meikäläisittäin nimenomaan paikallisen esikäsitteellisen luontoyhteyden ja suomalaisen ”kylähullun” kokemuksellisuuden korostamista. (Mainittakoon, että tällä ei Pylkön ajattelussa ole mitään tekemistä nationalismin kanssa, joka sekin on hänen mukaansa eurooppalaista tuontitavaraa.)

Eurosentrisyyden vastustamisen voi siis vallan hyvin mieltää myös pylkköläisittäin, jolloin se olisi ”eurooppalaisten ajatustottumusten — tai kuten usein sanotaan: eurooppalaisen metafysiikan — vallan heikentämistä suomalaisessa mielessä ja suomalaisten merkitysten tuottamisessa.” On jopa mahdollista väittää, että vaikkapa Jouko Turkan teatteritaiteellinen projekti pyrki nimenomaisesti tällä tavalla määriteltyyn ei-eurooppalaiseen suuntaan: länsimaisen rationaalisuuden, kontrollintarpeen ja muidenkin eurooppalaisen porvarillisuuden tuottamien pakkorakenteiden purkamiseen.

En millään muotoa väitä, että tällainen fenno-ugrilaistamisen pseudoturkkalainen projekti olisi mielekäs tai hedelmällinen. Yritän yksinkertaisesti tuoda esiin sitä hankaluutta ja monitahoisuutta, jota tällaisten käsitteiden käyttöön väistämättä sisältyy.

Minkälainen oikeastaan on ”eurosentrinen” taidekäsitys, ja mitä puolestaan sen ulkopuolella?

Erityisesti ”valkoinen hauraus”-käsitteeseen nojautuvien tekstien ja Robin DiAngelon samannimisen kirjan käyttö lähteenä nosti niskakarvani pystyyn. Monimuotoisuuskouluttaja Robin DiAngelon vuonna 2018 ilmestynyt kirja White Fragility on roikkunut New York Timesin bestseller-listan kärjessä nyt jonkin aikaa. (DiAngelo on, sivumennen sanoen, valkoihoinen nainen — ei niin, että tällä pitäisi olla tässä konteksissa erityistä merkitystä.)

White Fragilityn keskeinen ajatus on, että (amerikkalaiset) “valkoiset” ihmiset kantavat mukanaan sisäistettyä rasismia, josta he useinkaan eivät ole tietoisia. Sisäistetty rasismi tarkoittaa tiedostamattomia ennakkoluuloja, jotka puolestaan ilmenevät implisiittisenä asenteellisuutena (implicit bias). Mikäli “valkoisille” pyrkii osoittamaan tämän, nämä reagoivat vähättelevästi, asian kieltäen tai torjuen. Tätä on “valkoinen hauraus”.

Teos löytyykin erilaisten monimuotoisuus- ja antirasismikouluttajien kirjalistoista toistuvasti kärkisijoilta. Ikävä kyllä teoksen keskeisten väitteiden on todettu olevan pitkälti (joskaan ei aivan kokonaan) vailla tieteellistä pohjaa. Implicit bias on todettu psykologisesti perusteettomaksi käsitteeksi. DiAngelon kirjaa vaivaa yleisesti ottaen ilmeinen kehäpäättely ja itseään todistava, falsifioitumaton rakenne.

En ole itse suinkaan ainoa, joka on tehnyt vastaavan havainnon. (Eivätkä kaikki teosta kritisisoivat intellektuellit ole, mainittakoon jälleen, millään muotoa valkoihoisia.) Esimerkiksi Washington Postissa julkaistussa kirja-arviossa rakennelmaa kuvataan näin:

Jos valkoinen hauraus määritellään DiAngelon tapaan, se on kumoutumaton; käsite itsessään nujertaa kaikki vaihtoehtoiset näkökulmat ja vasta-argumentit. Joko valkoiset ihmiset myöntävät sisäsyntyisen ja päättymättömän rasisminsa ja sitoutuvat työstämään valkoista haurauttaan, jolloin DiAngelo oli oikeassa alkuperäisessä arviossaan, tai he vastustavat tällaista lokerointia tai kyseenalaistavat jonkun tietyn tapauksen tulkinnan, jolloin he yksinkertaisesti jälleen todistavat DiAngelon alkuperäisen pointin. Kaikki vastustus ”Valkoista haurautta” kohtaan on itsessään valkoista haurautta. Juuri tällainen kehäinen logiikka synnyttää ajatusjohtajia ja bestsellereitä.

”Valkoinen hauraus”-käsite rakentuu DiAngelon teoksessa osaksi kehäistä, itseäänvahvistavaa metafyysistä maailmankuvaa. Näin ollen se toimii falsifioitumattoman ideologian tavoin. Ajattelumalliin on rakennettu sisään aukoton todistelumekanismi, joka takaa teorian erehtymättömyyden: jos vastustat valkoisen haurauden käsitettä, on se ilmiselvä merkki valkoisesta hauraudesta. DiAngelon mukaan, esimerkiksi, “anti-bias”-koulutuksissa tapahtuva vastaanväittäminen tai koulutuksen teoreettisten perusteiden kyseenalaistaminen on ilmiselvä osoitus siitä, että teoria pätee! Tämän itseääntukevan rakenteensa ansiosta se onkin käytännössä siirtynyt pois tieteellisen ja valistuneen keskustelun piiristä.

Tällaisen todistelukuvion päälle rakentuva antirasismi ei ole empiirinen teoria, eikä välttämättä kovinkaan hyödyllinen työkalu tasa-arvoisemman yhteiskunnan tavoitteluun, vaan uskonnollissävytteinen, totaalinen maailmankuva, jota vastaan ei voi argumentoida rationaaliselta pohjalta: se tulkitsee kaikki vastustusyritykset merkiksi vastustajansa eettis-poliittisesta kyseenalaisuudesta. Diangelolainen “valkoinen hauraus” on näin ollen käsitteenä puhtaan ideologinen.

Huomattavaa onkin, että tällä tavoin muotoiltuna valkoisen haurauden teoria vastaa sellaisia falsifioitumattomia, maailmankuvallisia ”kaiken teorioita” kuten (tiukasti tulkittu) psykoanalyysi tai marxismi-leninismi. Psykoanalyysin fanattisimmassa vaiheessa psykoanalyysin vastustaminen tulkittiin systemaattisesti torjunnaksi psykoanalyyttista ”oivallusta” kohtaan: vastalauseet analyyttisia teorioita kohtaan katsottiin lapsuudenajan traumoista ja ratkaisemattomasta oidipuskompleksista johtuviksi neuroottisiksi oireiksi, joiden ainoana mahdollisena ratkaisuna oli psykoanalyysi. Siis: ainoa kuviteltavissa oleva syy sille, että joku vastusti psykoanalyysia, oli, että häntä ei vielä ollut analysoitu.

Marxismi-leninismi rakensi vastaavanlaisen käsitteellisen pakkoasetelman: mikä hyvänsä yritys argumentoida marxistisen teorian ”totuutta” vastaan voitiin lukea merkiksi argumentoijan porvarillisesta väärästä tietoisuudesta, ja näin ollen kaikenlainen vastustaminen yksinomaan vahvisti marxistisen analyysin erehtymättömyyttä. Taistolaisuuden kanssa tekemisissä olleet aikalaiset voinevat todistaa tällaisen ajattelumallin toiminnasta käytännössä.

Tarkoituksenani ei ole tässä väittää, ettäkö marxistiset, psykoanalyyttiset saati antirasistiset näkökulmat olisivat sellaisenaan vaarallisia tai kokonaisuudessaan torjuttavia. Olen käyttänyt ajattelussani ja kirjoittamisessani kaikkiin näihin ajatteluperinteisiin sisältyviä ideoita ja käsitteitä. Ne ovat eläviä ajatteluperinteitä, jotka ovat historian saatossa kyenneet muovautumaan monenlaisiin asentoihin, myös ei-dogmaattisiin.

On kuitenkin voitava tunnustaa, että ainakin tietyllä tavoin muotoiltuna nämä ajattelumallit ja -perinteet sisältävät vahvoja potentiaaleja synnyttää ja pitää yllä kuvatunkaltaisia totalisoivia, yksisilmäisiä ja kriittistä ajattelua hylkiviä ajatuskuvioita. Niillä on jopa mahdollisesti sisäsyntyisiä taipumuksia dogmaattisuuteen — ainakin mikäli ajattelun avoimuudesta ja kriittisyydestä ei pidetä huolta.

Tällaisten ajatus- ja tulkintamallien päälle rakentuvien käsitteiden kritiikitön läsnäolo addressissa saa minut suoraan sanottuna säikähtämään. Moisten yksisilmäisten ajatus- ja käyttäytymismallien leviäminen intellektuaalisiin ja taiteellisiin ympäristöihin on pitemmän päälle tuhoisaa. Ne eivät edistä kriittistä ajattelua eikä monipuolista näkökulmien ottamisen taitoa. Mikäli niiden totalisoiva logiikka viedään päätepisteeseensä, ne aiheuttavat pikemminkin lukkiutumista ja epävarmuutta.

Psykologisesti ottaen tällaiset kuviot ovat omiaan tuottamaan nk. kaksoisside- eli double bind-asetelmia. Double bind on systeemiteoreetikko ja kyberneetikko Gregory Batesonin 1950-luvulla luoma käsite, jota on sittemmin sovellettu mm. perheterapiassa ja muutoinkin psykoterapian piirissä.

Batesonin kuvauksen mukaan double bind on kommunikaatiodilemma, jossa yksilö joutuu tilanteeseen, jossa hänellä annetaan kaksi toisensa poissulkevaa viestiä, joihin hänet pakotetaan vastaamaan. Double bind on eräänlainen henkinen kiristysliike. Siihen kuuluu Batesonin mukaan kolme vaihetta:

1. Subjektille asetetaan vaatimus, jonka täyttäminen on ehto hyväksynnän/rakkauden/tunnustuksen saamiselle: ”Tee X, tai muuten olet paha/sinua rangaistaan.”
2. Kun subjekti yrittää täyttää tämän vaatimuksen, hänelle asetetaan toisella kommunikaation tasolla ristiriitainen vaatimus, esim: ”Tee X vain jos oikeasti haluat sitä.” ”Tee X, mutta älä noin.” Tätä toista vaatimusta ei useinkaan lausuta ääneen, vaan se sisällytetään implisiittisesti kommunikaatiotilanteeseen tai kommunikoidaan muutoin epäsuorasti.
3. Subjektin ulospääsy tilanteesta estetään; subjekti ei voi artikuloida näitä ristiriitaisia vaatimuksia metakommunikatiivisella tasolla eikä näin ollen muodostaa kokonaiskuvaa tilanteesta.

Tällaisen kaksoisside-asetelman luonnehtimat psykologiset ansatilanteet tuottavat dysfunktionaalista kommunikaatiota ja emotionaalista kärsimystä; ne asettavat kommunikaatiotilanteeseen asettuvalle mahdottomia, sisäisesti ristiriitaisia vaatimuksia, joihin on mahdotonta tyydyttävästi vastata.

Rigidisti ymmärretyn, diangelolaisen antirasismin kontekstissa ensimmäinen vaatimus on: ”sinun pitää keskustella rasismista”. Toinen vaatimus on puolestaan kodifioitu ”etuoikeuden” käsitteen kautta: ”olet lähtökohtaisesti kykenemätön keskustelemaan rasismista oikein, koska olet valkoinen (tai muutoin etuoikeutettu).” (Tämä viesti annetaan usein implisiittisesti.) Kommunikaatiotilanne asettaa siis kaksi keskenään ristiriitaista vaatimusta: sinun on keskusteltava, mutta sinä et voi keskustella. Tilanteelle ei ole rakentavaa ratkaisua: mitä hyvänsä subjekti tekeekin, hänen on ”oikein” toimiakseen alistuttava, tunnustettava syyllisyytensä ja luvattava tekevänsä jatkossa paremmin. Usein tämäkään ei riitä.

Kolmas liike tukkii puolestaan ulospääsyreitin. Se liittyy tässä kontekstissa nimenomaan valkoiseen haurauteen: jos ristiriitatilanteesta yrittää peräytyä pois, tämä katsotaan pettämättömäksi osoitukseksi valkoisesta hauraudesta — siis, loppuviimeksi, moraalisesta heikkoudesta. Näin ollen mitä tahansa keskustelija tekeekin, hän on rasisti: joko rasistisuutensa tunnustava rasisti tai sitten itseään tiedostamaton rasisti. Damned if you do, damned if you don’t.

Batesonin mukaan kaksoissiteen kaikkein tuhoisin piirre on tapa, jolla se sulkee pois mahdollisuuden artikuloida tilanne kokonaisuudessaan — siis suhtautua itse tilanteeseen kriittisesti. Tällaisten kommunikaatiotilanteiden yleisyys perhekonteksteissa on merkki dysfunktionaalisesta perherakenteesta.

Nyt: en edelleenkään väitä, että kaikki ”valkoisen etuoikeuden” ja ”valkoisen haurauden” kaltaisten käsitteiden käyttö sellaisenaan johtaisi tällaisiin asetelmiin. Mutta on tärkeää, että tällaisista teorioihin sisältyvistä ideologisista ja psykologisista ansamekanismeista ollaan tietoisia.

Oman tuntumani mukaan tällaisten kaksoisside-asetelmien päälle rakentuvaa kommunikaatiota on mahdollista nykyisellään paikantaa yhä enenevässä määrin niin kulttuurikeskustelussa kuin poliittisissa väittelyissäkin— ja myös taiteellisten työryhmien parissa. Pahanlaiseksi äityessään kyseessä on todella merkittävä ongelma, joka on omiaan nakertamaan taideoppilaitosten kollegiaalista ilmapiiriä ja rakentavaa yhdessäoloa. Sekä julkista keskustelua.

Vaikka ajattelen, että rasismin vastustaminen on tärkeää, en osaa nähdä, millaista etua tällaisten ajattelumallien käytön tietoisesta kannustamisesta oppilaitoksissa olisi. Päin vastoin.

Tämän lisäksi liian tiukaksi viritettyjen antirasististen argumenttien avulla voidaan pakottaa yliopistoinstituutiot luopumaan autonomiastaan. Adressissa kirjoitetaan:

Opetuksen saavutettavuuteen, opettajien taustojen monimuotoistamiseen ja opetussisältöjen päivittämiseen on suunnattava resursseja. Professoreille, lehtoreille ja tuntiopettajille tulee jakaa tietoa ja osaamista aiheesta.

Minkälaista tietoa tässä täsmälleen ottaen tarkoitetaan? Kenen tuottamaa se on, ja mistä lähtökohdista? Miten ja mitä ”osaamista” aiheesta jaetaan? Adressi ei vastaa näihin kysymyksiin konkreettisesti. Kuitenkin toisissa vastaavanlaisissa manifesteissa, joita kesän ja syksyn mittaan taideoppilaitoksiin on lähetetty, vastaavanlainen vaatimus on pitänyt sisällään ”pakollista sensitiivisyyskoulutusta ja liittolaiskoulutusta opettajille”. Tällaisia koulutuksia on myös toisaalla vaadittu järjestettäväksi mm. opetusalojen ammattilaisille.

Suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin kriittisesti vaatimuksiin opettajille suunnatuista pakollisista inklusiivisuus- ja sensitiivisyyskoulutuksista. Pidän todella huolestuttavana, mikäli taide- tai akateemiset instituutiot rupeavat järjestämään sellaisia.

Ensinnäkin: mitä monimuotoisuus- ja inklusiivisuuskoulutuksiin tulee, niiden tulokset ovat todennäköisesti päinvastaisia kuin mitä tarkoitus on. Yhdysvalloissa erilaisia monimuotoisuuskoulutuksia on tutkittu pitkään, eikä niiden tehosta syrjinnän vähentämisessä ole yhäkään merkittävää näyttöä. Pikemminkin koulutusten on todettu potentiaalisesti lisäävän ennakkoluuloisuutta — jo senkin nojalla, että ne virittävät aivoja havainnoimaan sosiaalisia tilanteita rodullisten stereotyyppien kautta.

Esimerkiksi Glenn Greenwald — Pulitzer-palkinnon saanut toimittaja, joka alun perin julkaisi Edward Snowdenin paljastukset USA:n valvontakoneiston väärinkäytöksistä — on nostanut DiAngelon ”antirasismi” ja “anti-bias”-koulutukset esiin hyvin kriittisessä valossa. Greenwald pitää Yhdysvaltojen julkisissa laitoksissa ja kulttuurikeskustelussa metsäpalon lailla leviävää valkoisen haurauden teoriaa toksisena, epäproduktiivisena tapana käsitellä rotukysymyksiä.

Juuri pakonomainen keskittyminen ”valkoisuuteen” ja sen “purkamiseen” kun on omiaan ennakkoluuloista käyttäytymistä ja korostamaan etnisiä rajalinjoja — pikemminkin kuin lievittämään niitä.

Tämän lisäksi koulutukset koetaan usein nöyryyttäviksi ja alentaviksi, työntekijöiden autonomiaa väheksyviksi. Etenkin ylhäältä päin vaadittuina, työnantajan järjestäminä ne aiheuttavat jo sinällään vastustusta (kuten mitkä hyvänsä työpaikalla järjestetyt pakolliset, yhteiset koulutukset). Niiden tuloksena voi hyvinkin olla ylimääräistä ärsyytyneisyyttä ja katkeruutta, pikemminkin kuin avointa ja suvaitsevaista ilmapiiriä.

Mutta toinen, nähdäkseni tärkeämpi syy tällaisten ehdotusten kritisoinnille löytyy yliopistojen ja taidelaitosten autonomian puolustamisesta.

Nimittäin: mikäli adressin edellyttämä ajattelumalli otetaan vakavasti, ainoa instituutiolle tai työyhteisölle (kuten esimerkiksi Teatterikorkeakoululle) tarjoutuva keino todistaa olevansa aidosti sitoutunut antirasismiin on, että se suostuu järjestämään ulkopuolista antirasistista “opetusta” sekä antirasistisia koulutuksia omalle henkilökunnalleen.

Tämä siksi, että ko. opetusta ja koulutusta ei voi tuottaa miten tahansa: jos instituutiot on lähtökohtaisesti määritelty ”valkoisuuden” ja/tai rakenteellisen rasismin kyllästämiksi, niiltä on turha odottaa kykyä analysoida ja korjata tilannetta itse. Viime kädessä “osaamista” onkin tilattava nimenomaan niiltä tahoilta, jotka voivat oman määrittelyvaltansa nojalla julistautua antirasistiksi. Siitäkin huolimatta, että nämä toimijat tulevat yliopisto- ja taidekoulutusinstituution ulkopuolelta. (Ja siitä huolimatta, että nämä toimijat eivät useinkaan itse tuota tieteellistä tutkimusta, saati nojaudu sellaiseen. Eikä tällaisilta kouluttajilta edellytetä esim. työnohjaukseen vaadittavaa koulutusta.)

Tässä ajattelumallissa akateemisilla instituutioilla ei voi olla mahdollisuutta ajatella ja käsitellä näitä ongelmia itsenäisesti. ”Rasismin” ja ”antirasismin” määritelmät kun ovat lähtökohtaisesti antirasistisiksi julistautuneiden ulkoisten — mahdollisesti myös kaupallisten — toimijoiden käsissä; näillä on valtaa nostaa esiin ja julkisesti tuomita rasistisiksi katsomansa puhetavat, ajatusmallit ja käytänteet.

Mitä vikaa tässä on? Yliopistojen yhteiskunnallisesti riippumaton asema on asia, josta ei ole syytä ryhtyä tinkimään missään olosuhteissa. Tätä periaatetta kaikkien, myös yliopisto-opiskelijoiden, olisi syytä puolustaa viimeiseen asti.

Käytännössä adressi kuitenkin viettää suuntaan, jossa akateeminen instituutio on vaarassa korvata oman autonomiansa ja harkintakykynsä ulkopuolisten toimijoiden tuottamilla arvioilla sen eettisestä kestävyydestä — tai, useinkin, sen kestämättömyydestä. Malli muistuttaa — valitettavaa kyllä — jonkinlaista institutionaalista kiristystä. Siihen sisältyy akateemisen ja taiteellisen itsemäärämisoikeuden menettämisen vaara. En väitä, ettäkö se olisi väistämätön suunta, mutta tämä vaara totisesti on olemassa.

Taiteen ja tutkimuksen vapaus sekä yliopistojen autonomia ovat syvälle yhteiskunnalliseen itseymmärrykseemme juurtuneita periaatteita. Ne on kirjattu myös yliopistojen toimintaa säätelevään lainsäädäntöön — ja hyvästä syystä. Taideyliopiston johtosäännössä mainitaan, että

Yliopisto turvaa toiminnassaan opetuksen, tutkimuksen ja taiteen vapauden edellyttämän akateemisen itsehallinnon.

Tämän periaatteen ulkopuolelle ei mielestäni ole syytä astua. Ei akateemisissa ympäristöissä eikä taiteellisissa.

Kuten Suna Vuori hiljattaisessa esseessään kirjoittaa,

Ylikuumentuneen keskusteluilmapiirin ei kuitenkaan pidä antaa sanella sisällöllisiä ratkaisuita. Taiteilijoiden ja taideorganisaatioiden on tehtävä ne omista lähtökohdistaan, oman ymmärryksensä pohjalta.

Olen tietoinen siitä, että tämä teksti on mahdollista lukea väärin. Sen argumenttien ja kokonaiseleen on mahdollista nähdä tukevan ”valkoista etuoikeutta”, edustavan ”valkoista haurautta” tai pitävän yllä ”systeemistä sortoa”. Sen lähteet on mahdollista kyseenalaistaa ja sen ajattelu mitätöidä — mitä todennäköisimmin jo sen perusteella, kuka ja minkälainen ihminen teksti(e)n takana on. Tekstin sisältö voidaan palauttaa siihen ”positioon”, josta käsin se on oletetusti kirjoitettu.

Kuitenkin toivon, että tällaisen sijaan tekstin lukeminen tapahtuisi pikemminkin etupäässä sen argumentteja seuraamalla. Toivoisin, että jatkokeskustelu keskittyisi tekstin sisältöön eikä sen kirjoittajaan. Joka tapauksessa koen velvollisuudekseni tuoda nämä näkökulmat esiin. Kuten Tampereen Yliopiston näyttelijäntyön professori Pauliina Hulkko SK:n jutussa tuo esiin:

Viimeaikaisissa keskusteluissa on nähty, että kukaan ei halua loukata ketään ja pelätään, että loukataan, ja sitten loukkaannutaan. Mutta erimielisyys on ainoa mahdollisuus lähteä purkamaan eri näkemyksiä.

En pidä itseäni erehtymättömänä enkä kuvittele, että esittämäni näkökulma olisi ainut mahdollinen. Tähän kirjaamani perustuu kuitenkin mielestäni aitoihin havaintoihin ja rakentuu sellaisen ajattelun päälle, jonka puolelle koen omantuntoni puolesta voivani täysin rinnoin asettua.

Kulttuuri-, taide- ja tiedekeskusteluissa on olemassa positioita ja vaatimuksia, jotka ovat luonteeltaan kohtuuttomia ja jopa fanaattisia. Kyseessä ei mielestäni ole mikään kevyesti otettava asia. Itse asiassa tämän fanaattisuuden paikantaminen on äärimmäisen tärkeää; kulttuurikentän on kysyttävä itseltään, millä keinoin se kykenee vastustamaan tätä fanaattisuutta.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että instituutioiden — etenkään akateemisten — ei ole syytä sopeutua kaikenlaisiin vaatimuksiin, tulivat ne mistä suunnasta tahansa. Institutionaalinen integriteetti vaatii, että joistakin asioista ei luovuta; että jotkut ajatukset ja asenteet tunnistetaan itse instituutioiden toiminnan mielekkään jatkuvuuden ja niiden autonomian sekä perusarvojen kannalta vaarallisiksi ja niiden laajamittainen toteutuminen dysfunktionaaliseksi.

En ole kuitenkaan esittämässä, että käynnissä olisi jonkinlainen laajamittainen salaliitto tai muunkaanlainen politisoitu, institutionaalinen vallankaappausyritys; en muutenkaan pidä kovinkaan hedelmällisenä, että keskustelua ylimalkaankaan kehystetään voimakkaasti politisoiduin termein. En pelkää, että fanaatikot ovat huomenna ottamassa taiteen ja koulutuksen haltuunsa. Uskon, että kriittisellä ja monipuolisella ajattelulla on vielä mahdollisuuksia. Mutta tämän avoimen tilan ylläpitäminen edellyttää, että myös tässä tekstissä esiintuodut huolenaiheet otetaan vakavasti.

Tuotakoon myös painokkaasti esiin, että en pidä adressin laatijoita tai sen allekirjoittaneita ihmisiä millään muotoa huonoina tai pahantahtoisina ihmisinä. Adressin — kuten muidenkin opiskelijoiden esittämien muutosvaatimusten — tarkoitus on eittämättä hyvä, ja sen liikkeellesaattaneet havainnot vähemmistöjen kohtelusta aitoja huolenaiheita.

Pikemminkin pyrin kiinnittämään huomiota tiettyihin ajatusmalleihin, jotka näyttäisivät toimivan tällaisten vaatimusten taustalla. On mielestäni perusteltua ajatella, että laajalle levitessään ja kyseenalaistamattomasti edetessään tällaiset ajatusmallit sekä niihin kytkeytyvät toimintatavat omat omiaan korruptoimaan akateemisia ja taiteellisia (sekä muunkinlaisia) yhteisöjä ja rikkomaan mahdollisuuksia hedelmälliseen, vapaaseen ja ennakoluulottomaan yhteistoimintaan.

Jostakin syystä vaikuttaa siltä, että kulttuuri- ja akateemiset piirit ovat haluttomia tunnistamaan tällaisia tendenssejä eivätkä kykene puhumaan niistä kunnolla ääneen. Tässä suhteessa tilanne on huolestuttava. Me tarvitsemme monipuolista ja kaikkia näkökantoja kyseenalaistavaa ajattelua, jota käydään avoimesti julkisessa tilassa. Meidän tulee pysyä tarkkana liian voimakkaiden ideologisten positioiden suhteen. Olen pitänyt ihailtavana, että Pauliina Hulkko on sanonut suoraan puolustavansa koulutusinstituutioiden autonomiaa ja integriteettiä:

Sinänsä hyvät ajatukset eivät kuitenkaan siirry opetukseen sellaisinaan, Hulkko sanoo. Kriittisen keskustelun siirtäminen sellaisenaan pedagogiaan olisi hänen mielestään jopa totalitaarista.

– Me olemme pedagogeja, emme puhtaasti taitelijoita tai ideologeja.

Toivoisin samanlaisia ulostuloja myös muilta opetus- ja taideinstituutioilta.

Liian kevytmielinen asenne tällaisiin vaatimuksiin — ajatuksella ”muutos on aina tarpeen” tai ”muutos on aina hyvästä” — sisältää sokeita pisteitä. Kuten historia meille — toivon mukaan ainakin — kertoo, vallankumoukset voivat myös mennä kammottavalla tavalla pieleen.

Yhteisöt voivat muutoksen kourissa myös muuttua huonompaan suuntaan, vaikka pyrkimykset niiden toiminnan parantamiseksi olisivatkin vilpittömiä.

Joulukuussa 2020,

Ilja Lehtinen

Edit 21.12.2020: korjattu Tuukka Sandström “päätoimittajasta” “kirjoittajaksi” ja muunnettu “Yhdysvaltain eteläiset osavaltiot” “brittiläisiksi siirtokunniksi”. Yhdysvallat itsenäistyi 1776.

Viime päivinä kotimaisessa mediassa käsitelty laajalti ja huolestuneesti QAnon-ilmiötä ja sen äkillistä leviämistä — myös Suomessa. Hahmottelen tässä tekstissä joitakin ajatuksia, joita aihe minussa herättää. Näitä pohdintoja ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi analyysiksi, eikä niitä pidä ymmärtää mitenkään kattavaksi kuvaukseksi ilmiön kaikista — etenkään sen poliittisista — ulottuvuuksista. En ole sanomisistani suinkaan varma. Tästä huolimatta riskeeraan jokusen ajatuksen; riskeeraan tämän nopeasti kirjoitetun tekstin.

QAnonista on kirjoitettu runsaasti, paljon asiallistakin tavaraa. Oletan ilmiön pääpiirteissään lukijalle tunnetuksi, mutta mainitsen kuitenkin muutamia perusseikkoja.

QAnon on sekalainen, kultinomainen ja jatkuvasti muotoaan muuttava läjä salaliittoteorioita, jotka leviävät tällä hetkellä netissä viraalisesti, etenkin laitaoikeiston piirissä. (Nyttemmin ilmiön vaikutuspiiriin ovat ajautuneet myös erilaiset uushengelliset liikkeet, wellnessistä joogakouluihin.) QAnoniin liitettyjä “teorioita” luonnehtii muutama keskeinen piirre: ne väittävät nykyisen pandemiatilanteen olevan hämärän, globalistisen salaliiton keksintöä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on estää Trumpin uudelleenvalinta; ne näkevät nykyiset liberaalit instituutiot läpeensä korruptoituneina; ne sisältävät antisemitistisiä trooppeja, kuten ajatuksen lapsia murhaavista ja/tai hyväksikäyttävistä (etenkin USA:n demokraattipuolueeseen kytköksissä olevista) eliiteistä; ne liittävät itseensä kaikenkarvaista vastustusta mitä hyvänsä “viralliseksi” koettua kohtaan.

Pintapuolisesti koko vyyhti vaikuttaa poskettomalta. Mitä se toki onkin; lähtökohtaisesti siihen on tuskin mahdollista suhtautua muuten kuin huvittuneen järkytyksen merkeissä. (Paitsi niiden murheellisten sielujen kohdalla, joiden sosiaalisen elämän ja psyykkisen terveyden pimeään kaninkoloon uppoaminen on vaarassa perusteellisesti hävittää.)

Yhtä kaikki, ilmiön alla on kenties nähtävissä jotakin, joka kertoo yhteiskuntiemme nykytilasta paljon.

Sanottakoon oma mielipiteeni suoraan: kuuhulluus on oire.

Se on merkki jo jonkin aikaa käynnissä olleesta konsensustodellisuuden hajoamisesta — uskaltaisinko sanoa läntisen merkitysuniversumin luhistumisesta. Ilmiön räjähdyksenomaisen leviämisen taustalla ovat eittämättä sosiaalisen median ruokkimat epäterveet dynamiikat, samoin kuin Yhdysvaltain äärioikeiston yhä voimakkaammin uskonnollissävytteiseksi ja muutenkin toksiseksi äityvä poliittinen kamppailu. Koronaviruksesta ja sen ympärillä hyörivästä informaatiosodasta puhumattakaan.

Mutta, tyypillistä kyllä, useimmat lukemani analyysit keskittyvät tämän(kin) ilmiön kohdalla pintaliikehdintään ja ilmiön sisäisen dynamiikan tarkasteluun. Mikä QAnon oikein on? Miksi se on äkkiä ”joka puolella”? Mikä tekee Q:sta ”erityisen vaarallisen” salaliittoteorian? Voivatko suomalaiset tempautua ilmiöön mukaan? (Nopea vastaus: kyllä maar voivat.)

Kysymykset ovat tärkeitä, ja vastaukset niihin eittämättä olennaisia. Kuuhulluuden ymmärtäminen ja sitä vastaan kamppaileminen ei kuitenkaan tyhjene niihin. Niin olennaista kuin ilmiön välittömän ilmiasun tarkastelu onkin, on yhtä lailla tärkeää yrittää nähdä, mihin laajempiin psyykkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin QAnon (ja muut sitä muistuttavat viraali-ilmiöt) vastaavat. On tarkasteltava laajempaa kuvaa: eihän (esimerkiksi) huumeaddiktioitakaan ole mielekästä tutkia keskittymällä vain opiaattien kemiallisiin ja neurofysikaalisiin ominaispiirteisiin. Kun addiktiot muuttuvat yhteiskunnallisesti laaja-alaiseksi ilmiöksi, on aiheellista pohtia, mikä saa ihmisessä, etenkin niinkutsutussa tavan tallaajassa, aikaan tarpeen hakeutua kohti addiktiota — tai salaliittoteoriaa.

Kun puhe kääntyy kuuhulluuden pinnan alla vaikuttaviin voimiin, Suomessa tavataan puhua yleensä koronakriisin aiheuttamasta “henkisestä paineesta”, “epävarmasta maailmantilanteesta” tai hankalan poikkeusajan luomasta yleisestä ahdistuksesta; myös epäilykset virallisia koronamääräyksiä kohtaan nousevat paikoin esille. Nämä lienevät aivan päteviä tapoja kuvata sitä yleisen psyykkisen haurauden ja epäluuloisuuden ilmapiiriä, joka tällä hetkellä meilläkin päin vallitsee. Liian usein ne kuitenkin pysähtyvät tämänhetkisen tilanteen kuvaamiseen; ne puhuvat vain koronakriisistä, vaikka tarvetta olisi puhua laajemmasta — henkisestä ja yhteiskunnallisesta — kriisitilasta.

Minusta vaikuttaa siltä, että QAnonin kaltaisten vaihtoehtotodellisuuksien nousu on osa laajempaa kollektiivisten merkitysrakenteiden murtumisen dynamiikkaa. Lisäksi: tällaisten ilmiöiden nopea leviäminen sekä niiden mahdollinen muuttuminen konspiratoriaalisiksi, vainoharhaisiksi ja väkivaltaisiksi kielii mainitun hajoamisprosessin kärjistymisestä läntisissä demokratioissa.

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että kuuhulluus on oire laajemmasta psykososiaalisesta tilanteesta, jota peak-oil-teoreetikko Nicole Foss kutsuu ”luottamushorisontin romahdukseksi”. Tämä prosessi on puolestaan ollut läntisissä yhteiskunnissa käynnissä jo hyvän aikaa.

Fossin mukaan luottamushorisontin romahdus on kehityskulku, joka luonnehtii laskusuuntaan kääntyvää taloutta. Länsimaissa luottamushorisontin horjuminen on ollut käynnissä viimeistään vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen: aikana, jolloin taloudellinen epävarmuus ja eriarvoisuus on lisääntynyt samalla kun kasvutaloutta on pidetty keinotekoisesti — finansialisaation avulla — yllä.

Seurauksena on ollut, että yhteisesti jaetut käsitykset siitä, mihin yhteiskuntamme ovat menossa, ovat kovertuneet ontoiksi. Dokumentaristi Adam Curtis on käyttänyt termiä hypernormalisaatio kuvaamaan tätä asiaintilaa. Hypernormalisaatio on käsitteenä lainattu myöhäisvaiheen Neuvostoliitosta: se kuvaa sitä henkistä ilmapiiriä, jossa suurin osa väestöstä tietää tai aavistaa, että vallitsevat instituutiot ovat kadottaneet suuntansa ja mielekkyytensä — mutta silti näiden merkityksestä tyhjenevien rakenteiden ulkopuolelle astuminen vaikuttaa mahdottomalta. Kaikki vaikuttaa olevan “normaalisti”, mutta yleinen ilmapiiri on kasvavassa määrin epätodellinen, unenomainen.

2000-luvun edetessä läntiset yhteiskunnat ovat hivuttautuneet yhä pitemmälle kohti tilannetta, jossa meikäläistä konsensusodellisuutta ylläpitävät kollektiiviset fiktiot— talous, kasvu, (velka)raha, julkiset instituutiot, yhteiseksi mielletyt tavoitteet —alkavat kyseenalaistua ja horjua.

Tällaisessa ilmapiirissä yhteiset käsitykset siitä, mihin voi pohjimmiltaan luottaa (ja eritoten: mikä on loppujen lopuksi todellista), rupeavat horjumaan. Usko yhteisiin suuriin kertomuksiin sekä yhteiskunnallista koheesiota ylläpitäviin instituutioihin rapautuu.

(Kuvatunkaltaisen kehityskulun on sivumennen sanoen voinut havaita jo jonkin aikaa esimerkiksi yliopistojen, yritysten, valtionhallinnon haarojen tai poliittisten puolueiden piirissä. Väittäisin peräti, että sangen moni näiden instituutioiden puitteissa toimiva on lakannut todella uskomasta niihin tarinoihin, joilla ne pyrkivät perustelemaan olemassaoloaan ja/tai nykylinjojaan.)

Foss kuvaa dynamiikkaa vuonna 2015 kirjoittamassaan tekstissään seuraavasti:

”Laajenevan talouden ajat ovat suhteellisen rauhan ja vaurastumisen aikoja. Jos tällaiset olosuhteet jatkuvat suhteellisen pitkään, luottamus rakentuu hiljalleen, ja yhteiskunnat muuttuvat yhä inklusiivisemmiksi ja yhteistyökykyisemmiksi. Tällöin perustaipumuksena on havaita jaettu ihmisyys; ihmiset keskittyvät ennemmin samankaltaisuuksiin kuin eroihin. Tällaisina aikoina me kurottaudumme ulospäin ja toimimme myös itsellemme kaukaisten ihmisten kanssa, vaikka meillä ei olisi heihin henkilökohtaiseen luottamukseen perustuvaa sidettä, sillä olemme ajan saatossa sijoittaneet luottamuksemme vakaina pysyviin institutionaalisiin kehyksiin, joiden avulla hoidamme asioitamme. Tällainen institutionaalinen luottamus korvaa henkilökohtaisen luottamuksen tarpeen; se on keskeinen tekijä prosessissa, jossa taloudet ja niiden hallinnointiin käytetyt rakenteet saadaan skaalautumaan ylöspäin. Tällaisessa ympäristössä varttuneet yksilöt tapaavat osoittaa lähtökohtaista luottamusta toisiaan kohtaan, ja heidän perustaipumuksenaan on toimia yhteistyöhakuisesti.

Tämä vakaa tila on jyrkässä kontrastissa niihin olosuhteisiin, jotka muuttuvat vallitseviksi, kun yhteisesti jaettava kakku alkaa kutistua. Niin vaikeaa kuin onkin jakaa saavutettuja etuja tavalla joka koetaan oikeudenmukaiseksi, on äärettömästi paljon hankalampaa jakaa menetyksiä ja tappioita tavalla, joka ei käy äärimmäisen riitaisaksi…”

“ Tällaisissa olosuhteissa tunne jaetusta ihmisyydestä käy paljon harvinaisemmaksi, ja fokus siirtyy samankaltaisuuksista niihin eroihin, joiden päälle sosiaaliset jakolinjat rakentuvat — ja jotka alkavat revetä ammolleen. ”Me vastaan ne”-tyyppinen dynamiikka ottaa vallan — tavalla, jossa ”me” muuttuu yhä tiukemmin määritellyksi, ja ”niistä” tulee yhä halveksutumpi asia. Ihmiset rakentavat muureja, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, ja kurkistelevat epäluulon vallassa niiden takaa. Sen sijaan, että toimittaisiin yhdessä, pyrkien ratkomaan yhteisiä huolenaiheita, riitaisuuden leviäminen siirtää fokuksen yhteistyöstä kilpailuun. Kollektiiviset, rakentavat mielentilat voivat helposti muuttua asenteiksi, joita motivoi huomattavasti negatiivisempi tunnekenttä — kateellisuus ja kostonhimo – mikä on koetulle yhteisyyden piirille sangen tuhoisaa.

Sellaiset yhteiskunnalliset ja yhteisölliset aloitteet, jotka laajentumisen aikoina puhuttelevat julkista mielikuvitusta, eivät tule saamaan juurikaan kannatusta supistumisdynamiikan päästessä vauhtiin. Kaikenlaiset pyrkimykset rakentaa yhteistyölle perustuvia projekteja joutuvat kohtaamaan kasvavan negatiivisen sosiaalisen mielialan ryöpyn, ja niillä on vaikeuksia päästä käyntiin. Negatiiviset ideat saavuttavat, surullista kyllä, viraalisen statuksen positiivisia huomattavasti todennäköisemmin. On hyvinkin mahdollista, että syntyy uusia liikkeitä, jotka perustuvat pelkoon ja vihaan; niitä ruokkii uusi negatiivisuuden sävyttämä emotionaalinen konteksti, jolloin ne alkavat voimistua ja alkavat hävittää yhteiskunnallista kudosta — eritoten antamalla poliittisen mandaatin sellaisille ääriliikkeille, jotka pyrkivät kohdentamaan syyllisyyden johonkin helposti tunnistettavaan ja marginalisoitavissa olevaan sosiaaliseen ryhmittymään.”

Olisin taipuvainen tulkitsemaan QAnonia ja siihen kytköksissä olevia viraalisia ilmiöitä sekä yhteisöjä nimenomaan Fossin kuvailemien “negatiivisten ideoiden” kautta. Kyseessä on pelkoon ja epäluuloon perustuva primitiivinen vastustusreaktio kaikkia sellaisia “ylhäältä käsin” asetettuja pyrkimyksiä ja projekteja kohtaan, joiden institutionaalisiin perusteluihin ei enää kyetä luottamaan. QAnonilaisuus perustuu nimenomaan yleisesti hyväksyttyjen totuuksien ja aikasemmin luottettavina pidettyjen institutionaalisten kehysten hylkäämiselle, “oman totuuden” löytämiselle. Samalla se tekee voimakasta eroa meidän ja niiden — “heränneiden” ja “nukkuvien” — välille.

Kuuhulluuden taustalla voi siis väittää olevan taloudellisia kehityskulkuja; toinen tärkeä juuri on löydettävissä informaatioteknologioista.

Hiljattain edesmennyt filosofi Bernard Stiegler tarkastelee ilmiökenttää muutaman vuoden takaisessa teoksessaan The Age of Disruption: Technology and Madness in Computational Capitalism. Teos esittää, että elämme disruption — jatkuvan häirinnän ja digitaalisen “luovan tuhon” — aikakautta, jonka vaikutukset tunkeutuvat syvälle psyykeeseen.

Stieglerin analyysin mukaan hyperdisruptiivinen, pääoman komputationaaliseen logiikkaan nojaava informaatiotalous särkee yhteisen elämisen sfäärit. Todellisuus, jota yhä voimakkaammin hallitsevat pääoman kasvattamiseen valjastetut laskennalliset ja algoritmiset prosessit, estää yhteisten tulevaisuushorisonttien — Stieglerin terminologiassa kollektiivisten protentioiden — syntymisen. (Nämä voi halutessaan rinnastaa fossilaiseen “luottamushorisonttiin”.)

“Saman aikakauden ja kulttuurin yksilöt jakavat, jos eivät yhteisiä odotuksia, niin vähintäänkin odotustensa yhteisen konvergoitumisen horisontin, joka muodostaa äärettömyydessä yhteisen tulevaisuuden jaetun protention — toisin sanoen, yhteisen odotushorisontin määrittämättömän ykseyden … viime kädessä idean elämästä, jota on mahdollista elää arvokkaasti, ei-epäinhimillisellä tavalla.

Komputationaalisessa kapitalismissa, jossa käyttäytymistä ennakoivat kaupallistetut algoritmit tunkeutuvat jokaiseen yhteiselämän soppeen, tämä yhteisesti jaettu “idea elämästä” näivettyy. Elämisen, kanssakäymisen ja yhdessäolon tavat redusoituvat algoritmisesti ennakoitavissa oleviksi kulutuskäyttäytymismalleiksi, eivätkä kykene muototumaan mielekkäiksi osiksi elämää; kollektiivisesti artikuloituvat, merkitystä kantavat halut ja toiveet redusoituvat mykiksi addiktioiksi.

Stieglerin mukaan aikakauttamme luonnehtii laajalle levinnyt dis-individuaatio, henkinen näivettyminen, jonka piirissä autenttiseksi yksilöksi kasvaminen (individuaatio) muuttuu mahdottomaksi; tämän seurauksena individuaation kollektiivinen puoli, jaettujen elämisen tapojen kollektiivinen kehittäminen (transindividuaatio) estyy.

Algoritmien ja komputaation hallitsema, markkinalainalaisuuksien ja jatkuvan disruption läpäisemä pseudoyhteisöllinen jakamistalous — digitaalinen nykytodellisuus — on Stieglerin mukaan omiaan “köyhdyttämään taloudet ja kulttuurit perusteellisesti”. Tämä köyhtyminen on tapahtuu ennen kaikkea symbolisella tasolla: yhä laajemmat kansanosat jäävät vaille merkitystä ja mieltä kantavien, yhteisten tarinoiden ja kuvastojen luomisen prosesseista.

Tämä kollektiivisten pyrintöjen kentän köyhtyminen puolestaan johtaa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin “psyykkisen apparaatin luhistumiseen”: apatian, voimattomuuden ja avuttomuuden tilaan, jonka raunioista mitä erilaisimmat hulluuden ja vainoharhaisuuden ilmentymät nousevat ja pääsevät valloilleen.

(Tärkeää on Stieglerin kohdalla huomata, että kollektiivisten merkityskokonaisuuksien hajoamisessa ei ole kyse traditioiden kriisistä, siis “perinteisten” tai “annettujen” yhteiskunnallisten rakenteiden hajoamisesta. Komputatiivisen kapitalismin ominaispiirteisiin lukeutuu myös ja eritoten taipumus tuhota ne transindividuaaliset luovat kyvyt, joiden avulla ihmiset voivat muodostaa uusia kollektiivisia merkityshorisontteja.)

Voisi siis väittää, että kuuhulluuden taustalla vaikuttaa laajentunut ja yleistynyt merkityskriisi, jolla on sekä taloudellis-yhteiskunnallinen että teknologis-psykologinen puolensa. Koronakriisi on ajamassa molempia kehityskulkuja kohti jonkinlaista murtumapistettä; tilaa, jossa mitä harhaisimmat keinot psyykkisen vakauden ja hallinnassa olemisen tunteen palauttamiseksi nostavat päätään.

Eräs hiljattain Medium-alustalla julkaistu, sangen mainio analyysi tarkastelee Q-ilmiötä ”vahvistettuun todellisuuteen” (augmented reality) pohjautuvien pelien rakenneominaisuuksien avulla. Analyysin mukaan QAnon jäljittelee interaktiivisen pelin rakennetta: pelaajan oma-aloitteinen johtolankojen ja vihjeiden etsiminen sekä tulkitseminen vievät “juonta” eteenpäin. Tällainen peli palkitsee pelaajiaan arvoitusten ratkaisusta dopamiinipurskeilla ja houkuttelee heitä etsimään jatkuvasti lisää “merkityksellisiä” yhteyksiä. Tällä tavoin ilmiön pauloihin joutunut yksilö ajautuu yhä syvemmälle kaninkoloon. QAnonin ympärille syntyneet yhteisöt puolestaan palkitsevat jäseniään johtolankojen löytämisestä ja “oman tutkimuksen” tekemisestä.

QAnon on siis eräänlainen pseudo-larppi, jota pelataan tosimaailman keskellä. Sen keskeisenä ajurina toimii apofeniaksi kutsuttu ilmiö — yleisinhimillinen taipumus nähdä merkitykselliseltä tuntuvia kuvioita ja yhteyksiä satunnaisessa datassa. QAnon mobilisoi ihmiselle ominaisen tarpeen tuottaa merkitystä: etsiä mielekkyyttä ja suurta tarinaa satunnaiselta ja kaaoottiselta tuntuvan todellisuuden takaa.

QAnonin merkittävänä erona esimerkiksi 90-lukulaisiin salaliittoteorioihin on puolestaan sen voimakas yhteisöllinen luonne. Siinä missä aiempi foliohattuilu oli voittopuolisesti yksinäisten susien ja itseoppineiden netti“tutkijoiden” puuhaa, QAnon on nimenomaan keskinäisen hyväksynnän ja samanmielisten digitaalisten kollektiivien ylläpitämä ilmiö. Se mobilisoi peri-inhimillisen tarpeen kokea yhteisöllistä hyväksyntää, jakaa merkitystä.

Toisin sanoen: QAnon on kuin luotu täyttämään se tyhjiö, jonka näivettyvät merkitysrakenteet jättävät jälkeensä. Se on kehittymässä eräänlaiseksi dysfunktionaaliseksi korvikkeeksi niille yhteisille instituutioille, jotka ovat jo pitkään jatkuneen merkityskriisin ja laajentuneen luottamuspulan myötä kaivertuneet ontoiksi — eivätkä enää kykene aidosti vastaamaan yhteisöllisiin pyyteisiin.

Ei olekaan mikään ihme, että ”salaliittoteorioiden salaliittoteoriana” QAnon on sulauttanut itseensä suunnattoman määrän ideologisia juonteita, jotka kyseenalaistavat oikeastaan kaikkia uusliberaalin läntisen modernin keskeisiä instituutioita: valtamediaa, kommunikaatioteknologioita (5G), kansallisia ja ylikansallisia valtarakenteita (EU, WHO, establisoidut puolueet), ylikansallisen talouden keskeisiä toimijoita (IMF, keskuspankit)… Ilmiön pauloihin joutuneet kokevat vastustavansa pahantahtoisia, ihmisyyden vastaisia voimia ja taistelevansa aidon yhteisyyden puolesta.

Yllä olevaa ei pidä tulkita niin, että esittäisin kuuhulluuden olevan perustavalla tapaa “orgaaninen” tai muutenkaan pohjimmiltaan ruohonjuuritasolta nouseva ilmiö. Vaikuttaa selvältä, että sen taustalla vaikuttaa hyvin määrätietoisia voimia, jotka tietoisen kyynisesti ohjailevat ilmiön vaikutuspiiriin joutuneita ihmisiä. QAnon on ilmiselvä osa populistisen äärioikeiston strategiaa, ja sitä käytetään häikäilemättömiin tarkoituksiin. Mutta merkittävä osa sen syövereihin joutuvista ei koe asiaa näin; heille teoria tarjoaa “itse löydetyn” — ja samalla yhteisöllisen — vastauksen mielekkyyden häviämisen ongelmaan.

Hypoteesini on siis tämä: konspiratoriaalinen mieliala kasvaa kasvavasta kollektiivisen merkityksen kuihtumisesta.

Koronakriisi on tullut sysänneeksi tätä prosessia askelen eteenpäin. Siinä pitkittyneessä sosiaalisessa häiriötilassa, jossa tätä nykyä elämme, joudumme tahtomattammekin irtaantumaan mielekkyttä tuottavan ja ylläpitävän yhteisen elämisen piiristä; tällöin yhä useammalla on taipumus ajautua mitä erilaisimpien korvikeratkaisujen — viraalisten vaihtoehtotodellisuuksien — pauloihin. Nykytilassa, ikävä kyllä, kansoitamme kaikenkarvaisten valtamekanismien läpäisemiä, (voittopuolisesti digitaalisia) kommunikaatiofoorumeita, joissa jaetun yhteiselämän kudos on jo lähtökohtaisesti kyllästetty datankeruulla, poliittisilla agendoilla, markkinaintresseillä — siis loppujen lopuksi: epäilyksillä ja ennakkoluuloilla.

Tästä syystä luulen, että paras keino kuuhulluuden (sekä muiden vastaavien psykososiaalisten hullutusten) leviämisen estämiseksi ei ole uusien someryhmien perustaminen tai infosodankäynnin kiihdyttäminen — edes demokratiamyönteisellä, antifasistisella meemitehtailulla.

Tällaiset keinot voivat toki tepsiä lyhyellä aikavälillä. Kenties ne antavat aseita jonkinasteiseen disinformaation vastustamiseen. Ne eivät kuitenkaan voi vastata siihen juurettomuuden, paikaltaanmenon ja avuttomuuden kokemukseen — luottamushorisontin romahdukseen— jonka jälkeensä jättämät psyykkiset rauniot toimivat QAnonin kaltaisten salaliittoteorioiden ensisijaisena kasvualustana. On sitä paitsi sangen mahdollista, että tällainen kulttuurisodan tietoinen lietsominen lisää polarisaatiota ja sitä kautta jaetun todellisuuden tajun heikentymistä entisestään.

(Puhumattakaan siitä, että liian intomielinen “tieteen” ja “faktojen” puolesta kamppailu “terveen skeptisyyden” nimissä voi myös heikentää sekä tieteellistä että yhteiskunnallistakin keskustelua entisestään — sikäli kun se hämärtää näkyvistä sitä tosiasiaa, että esimerkiksi monia pandemian hallintaan liittyviä ilmiöitä on mahdollista myös kyseenalaistaa ja kritisoida tervejärkisin ja journalistisesti uskottavin perustein. Legitiimien vastaäänten ja asiapohjaisen kritiikin vaientaminen tai niiden stigmatisointi ilman kunnollista keskustelua lietsoo mustavalkoista psykososiaalista ilmapiiriä entisestään.

Sodankäynnin ensimmäisiä uhreja ovat kritiikki ja nyanssien taju.)

Mitä seuraavaksi väitän, voi kuulostaa typerältä, mutta menköön.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että tärkeintä tässä pitkittyvässä murrostilanteessa olisi omalla kohdallamme vahvistaa sitä perustavaa merkityksellisyyden kudosta, jonka kuihtuminen ajaa ihmisiä salaliittoteorioiden pariin. En puhu nyt ensisijaisesti luottamuksen palauttamisesta julkisiin instituutioihin, vaikka sekin lienee pitemmällä aikavälillä tähdellistä —siinä määrin, kun se jatkuvasti pahenevan talouskriisin olosuhteissa nyt on mahdollista. (Kollektiivisten instituutioiden on joka tapauksessa uskottavuutensa säilyttääkseen kyettävä demokratisoitumaan radikaalisti — niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla — sallimaan asiallinen kritiikki ja erimielisyyksistä neuvottelu.)

Tarkoitan pikemminkin tavallisen, arkisen sosiaalisen kanssakäymisen — aistivien, puhuvien ja toistensa kanssa toimivien ruumiiden välisyyksien— varjelemista ja hoivaamista. Minusta vaikuttaa siltä, että nyt olisi syytä vahvistaa kaikenlaisia ihmistenvälisiä horisontaalisia siteitä — siis sitä välittömän kohtaamisen, tunnustamisen ja auttamisen verkostoa, joka kannattelee jokaista pienempää ja suurempaa yhteisöä. Nyt, jos koskaan, on pidettävä yllä yhteisestä tekemisestä ja toiminnasta kumpuavaa mielekkyyden kokemusta; kasvatettava sellaista mielekkyyttä, joka ei tarvitse moderniteetin suurta edistyskertomusta pysyäkseen hengissä.

Ehkäpä olennaisinta tänään olisi: tutustua naapureihinsa, kutsua heitä kahville, tarjoutua avuksi muutossa; tervehtiä vastaantulijoita, vaikka tuntisikin itsensä idiootiksi; päivitellä joutavanpäiväisyyksiä vierustovereilleen julkisissa liikennevälineissä; kuunnella lähikuppilassa avautuvan syrjäytyneen huolia; kysyä kadulle kaatuneelta, onko kaikki kunnossa; pitää yhteyttä ystäviinsä, etenkin niihin etäisimpiin; muistaa sukulaisia, perheenjäseniä, vanhoja luokka-, armeija ja kuorotovereita; koskettaa, katsoa, huomioida.

Kasvoisuus, kosketus ja yhteys — etenkin tuntemattomien tai puolituttujen kesken — ovat tulevina kuukausina ja vuosina erityisen tärkeää. Ne pitävät yllä sitä perustason sosiaalisuutta, joka kannattelee kaikkea tolkullista olemistamme ja estää meitä suistumasta disintegraation hulluuteen. Samoin se pitää yllä kokemusta siitä, että elämä jollakin tapaa jatkuu lamoista, kulkutaudeista, kriiseistä, ekologisista katastrofeista, poliittisista mullistuksista ja kaikesta muustakin horisontissa häämöttävästä huolimatta.

Sillä kuten jokainen vähänkään asioista perillä oleva tietää (tai vähintäänkin aavistaa), nykyinen viruskriisi ei ole millään muotoa vakavin näinä vuosina ja vuosikymmeninä meitä koettelevista hyökyaalloista.

Jokainen hetki, joka näinä aikoina vietetään kasvokkain — ja etenkin kasvokkain sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa kasvokkain oleminen tuntuu lähtökohtaisesti vaaralliselta tai epäilyttävältä — on korvaamattoman arvokas. Jokainen riskeerattu hymy, jokainen ystävällinen ilme; jokainen ele, joka ei ilmaise varautuneisuutta, epäluuloa tai välinpitämättömyyttä; jokainen yhteisen ihmisyyden tunnustus pitää yllä sitä minimaalista jaetun maailman asuttamisen tuntua, jota tarvitsemme, jottemme vetäytyisi lopullisesti eristyksiin omiin turvatiloihimme… ja ennen pitkää kävisi toistemme kurkkuun.

Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi olla samanmielisiä. Pikemminkin olisi paikannettava niitä tiloja, joissa voimme olla kasvokkain toistemme kanssa eri mieltä; tiloja, joissa voimme sallia epäluulojen ja ahdistusten ilmitulon ilman, että menetämme käsityksen yhdessä asuttamastamme maailmasta. On löydettävä, yhä uudelleen, se yhteisten eleiden ja ilmeiden, kosketuksen ja naurun maailma, johon keskinäisessä olemisessamme tukeudumme — talouskriiseistä, kulkutaudeista ja poliittisista kiistoista huolimatta sekä niiden keskellä. Sitä on autettava selviämään ja elpymään.

Tämän lisäksi, rahtusen konkreettisemmin puhuakseni, on syytä kaikin keinoin pyrkiä elvyttämään kaikkea sellaista yhteisten asioiden hoitoa, jota kutsumme ”kansalaisuudeksi”: pienyhdistyksiä, ammattiliikkeitä, kaupunginosayhdistyksiä, ompeluseuroja, talkootoimintaa, viljelypalstoja, metsätysseuroja (kyllä! myös metsästysseuroja), mielenosoittamista… Toimittaja Eric Lewitz kytkee QAnonin leviämisen Yhdysvalloissa eritoten ruohonjuuritason kansalaisyhteiskunnan näivettymiseen. Politiikan muuttuminen mediaspektaakkeliksi, yhdistettynä kaikenkarvaisten yhteisen kiistelyn ja sovinnonteon piirien näivettymiseen, rakentaa hedelmällisen maaston sille paranoidille, dysfunktionaaliselle ja sanan huonossa merkityksessä viraaliselle yhteisöllisyyden muodolle, jota QAnon edustaa.

(Näistä syistä, sivumennen sanoen, suhteeni kasvonaamioihin on muuttunut hyvin ristiriitaiseksi. Olen vakaasti sillä kannalla, että kasvomaskien käyttö hidastaa viruksen leviämistä ja vähentää vaarallisten tartuntojen riskiä. Olen pandemian alkuvaiheessa puhunut voimakkaasti maskien käytön puolesta. Ajattelen, että maskien käyttö julkisissa tiloissa on edelleen perusteltua.

Mutta toisaalta en voi olla pohtimatta asian toistakin puolta: voi olla, että naamioituminen, etäisyyden pito ja eristäytyminen — niin fyysinen, sosiaalinen kuin emotionaalinenkin — ruokkivat ikävällä, suorastaan traagisella tavalla yleisen epäluuloisuuden ilmapiiriä. Naamioitumisen ei tarvitse olla konkreettista ollakseen tuhoisaa — riittää, että kokemus henkisestä ja sosiaalisesta kasvottomuudesta leviää riittävän laajalle ja uppoaa riittävän syvälle. Riittää, että kokemus mutkattoman yhteiselon mahdollisuudesta katoaa.

Niin tarpeellisia kuin ne epidemologisesta näkökulmasta saattavatkin olla, maskipakot ja sosiaalisen etäännyttämisen konventiot voivat hyvinkin tulla huomaamatta laajentaneeksi disruptiivisen some- ja nettitodellisuuden tuottamia merkitystyhjiöitä. Kun perustason kokemus yhteisesti jaetusta elämästä häiriintyy, kadonneiden ihmiskontaktien jättämät aukot täyttyvät erimuotoisilla salaliittoteorioilla. Ei ole lainkaan satunnaista, että sana ”maski” kytkeytyy etymologisesti painajaisiin ja kummituksiin — kuten Janne Saarikivi on kohdallisesti huomauttanut.

Eikä ole liioin satunnaista, että maskien käytön vastustus kuuluu nykyisten kuu-uskovaisten levittämien harhaisten teorioiden ytimeen. Ne nähdään osana “meitä” kontrolloivaa ilkeämielistä salaliittoa. En kuitenkaan millään usko, että maskien vastustus sinänsä olisi QAnonia ohjaileville poliittisille toimijoille erityisen tärkeää. Eleellä on kuitenkin merkittävää symboliarvoa. Maskeja kohtaan koettu pelko ja vierauden tunne on helppo mobilisoida osaksi QAnonin suurta Negatiivista Ideaa. Naamioitumisen vierastaminen kun on omalta osaltaan merkki täysin ymmärrettävästä, suorastaan inhimillisestä halusta päästä eroon painajaismaiseksi koetusta kasvottomuuden tilasta — herätä takaisin jaettuun, yhteiseen, ihmistenväliseen todellisuuteen. Tätä tarvetta on sinänsä vaikea kritisoida, vaikka sen äärimmäisimmät ilmentymät ovatkin eittämättä hirviömäisiä.

En kuitenkaan pidä tätä riittävänä syynä luopua kasvomaskeista, ainakaan kokonaan. Rehellisesti sanottuna: en tiedä, miten tässä kohdin olisi syytä toimia.)

En missään nimessä halua maalailla piruja seinälle, mutta vaikuttaa siltä, että käynnissä oleva pandemiatilanne on omiaan voimistamaan jo muutoinkin käynnissä olevaa sosiaalisen disintegraation dynamiikkaa.

Kiristyvä taloustilanne, eskaloituvat ekologiset ja sosiaaliset kriisit, psyykkistä eheyttä ja kriittistä ajattelukykyä hapertava digitaalinen media; kaikki nämä sekä lukuisat muut jo käynnissä olevat yhteiskunnalliset häiriötilat nakertavat jo nyt kovin haurasta luottamushorisonttia palanen kerrallaan. Jokainen näistä edessä olevista kehityskuluista on varsin kykenevä särkemään niitä välittömiä yhteyksiä ja kanssakäymisen konteksteja, joiden varaan jokapäiväinen solidaarisuutemme rakentuu. Kriisien käydessä vastaisuudessa yhä syvemmiksi ja kiharaisemmiksi yhteisesti jaetun elämisen taju vaarantuu entisestään; se on ennen pitkää vaarassa jopa murtua. Myös meillä.

Tästä(kin) syystä tarvitsisimme kipeästi rehellistä yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitä nykyisillä viruspoikkeustiloilla oikein tavoittelemme; mikä on se yhteisesti hyväksyttävissä oleva “lopputila”, johon pandemiantorjunnan voidaan mielekkäästi katsoa tähtäävän? Olisi ymmärrettävä, että virus ei ole ainoa tai edes vakavin ongelmamme. Kuten sosiologi Tim Watkins toteaa:

“ Koska emme ole kyenneet määrittelemään pandemialle lopputilaa, olemme juuttuneet vaaralliseen kielto- ja torjuntatilaan, jossa huolet pandemiatoimien pitkän aikavälin seurauksista julkiselle terveydelle hylätään aggressiivisesti yksinomaan “yksityisten voittojen panemisena ihmishenkien edelle”.

Luottamuksen katoaminen ja jaetun merkityksen romahtaminen ovat nekin omalta osaltaan terveydellisiä kriisejä. Paitsi, että jatkuva poikkeustila rapauttaa psyykkistä terveyttä ja aiheuttaa masennusta, ahdistusta sekä epätoivoa, se on eittämättä omiaan laajentamaan luottamuspulaa ja merkityskatoa. Näin ollen se horjuttaa tavallistenkin ihmisten kykyä pysytellä jaetun todellisuuden piirissä.

Jatkuvassa poikkeustilassa terveet ihmiskontaktit — myös ja eritoten satunnaiset, ennakoimattomat ja psykologisia muureja murtavat ihmiskontaktit — vähentyvät ja ne korvautuvat etäisillä, virtuaalisilla ja keinotekoisesti välittyneillä yhteyksillä; eriyttävillä ja atomisoivilla kanssakäymisen tavoilla, joissa kasvojen, puheen ja eleiden välittömyyttä peittää ja sumentaa milloin mediatodellisuus, milloin poliittisten eturyhmien viestintä, milloin kaupalliset toimijat tahi sosiaalisen median kaikenkattavat algoritmit. Nämä ovat hierarkkisen, välittyneen vallankäytön muotoja, toisen asteen sosialisaatiota, joka nousee loismaisesti ensimmäisen asteen sosialisaation, välittömän ja hierarkiattoman, ihmiseläinten välisen mutkattoman kanssakäymisen päälle.

Mikäli ensimmäisen asteen sosialisaatio — orgaanisen kanssakäymisen kudos — näivettyy, toisen asteen sosialisaatio muuttuu hallitsevaksi todellisuudeksi. Tuossa ruumiittomassa ja kasvottomassa, epävarmuuden läpäisemässä valtakunnassa ihmisten psyykkinen eheys, kyky rakentavaan erimielisyyteen sekä niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin mahdollisuudet kannatella itseään hajoavat. Tällaisten tilojen hallitseva tunneilmapiiri on paranoia: niitä luonnehtii herkeämätön pahaenteinen aavistus siitä, että kaikkien viattomaltakin vaikuttavien viestien takana piileksii pahantahtoisia voimia. Ei ole mikään ihme, että tällaisessa ilmastossa ajatus maailmaa hallitsevista ilkeistä eliiteistä saa yhä enemmän jalansijaa.

Siksi (edes jonkinlainen!) kasvokkaisuus on niin tärkeää. Sen avulla pysymme toistemme keskuudessa, emmekä kiihdytä erottautumisen logiikkaa; emme irrottaudu lopullisesti kammottavaksi muuttuvasta, hahmottomasta Toisesta.

Vain toistemme avulla selviämme; vain yhdessä voimme kasvattaa sietokykyämme — yhä hurjemmaksi äityvää tulevaisuutta silmälläpitäen.

Muussa tapauksessa luottamuspula nielaisee lopulta jokaisen.

Whenever it occurs, however it occurs, pessimism has but one effect: it introduces humility into thought. It undermines the innumerable, self-aggrandizing postures that constitute the human being.

– Eugene Thacker

Alkuun tuntui ettei tieto vanhan kalastajan kuolemasta koskettanut sanottavammin. Jahas, nyt sekin meni: yksi täräys lisää kummallisen kevään kokonaissaldoon. Virushyörinän keskellä tunteeni ovat ottaneet viikoittain valtavia kierroksia; sisäinen elämäni on tehnyt valtavia häränpyllyjä, kohtuuttomuuksiin asti. Mutta tähän uutiseen päivittäisessä tietovirrassa törmätessäni en ensi alkuun tuntenut suurta heilahdusta suuntaan tahi toiseen.

Korkeintaan poismeno tuntui osuvan sattuvaan saumaan. Viime aikoina romahdus — niin ekologinen kuin yhteiskunnallinenkin — on hivuttautunut kokemuksellisesti liki. Maaliskuun alussa, kun myöhäismodernin arkemme hutera normaalius repesi äkisti auki ja kaikenkarvaiset tiedostamattomat tunnevirrat ryöpsähtivät esiin, vaikutti hetken siltä, että koko elämäntapamme olisi välittömästi syöksymässä raiteiltaan. It’s happening, kuten internetin kyseenalaisissa nurkkauksissa on ollut tapana huudella.

Ensireaktio oli eittämättä liioittelua; omalla kohdallani sitä taatusti ruokki taipumukseni kaikenmoisten maailmanloppujen maalailuun. Ei, salama ei syössyt maailmaa äkkipimeyteen; aurinko ei lakannut nousemasta. Eihän mikään koita silmänräpäyksessä — edes maailmanlaajuinen taloustuho.

Saati se massasukupuuton hiljainen kevät, jota Linkolakin aikoinaan ennusteli.

Nyt ensishokista on kulunut kolmatta kuukautta, ja kollektiivisen tiedostamattoman kuilu on alkanut huterasti kuroutua umpeen. Päivät matelevat radallaan, autot hurisevat jälleen moottoriteillä; ihmiset pyöräilevät kevätilmassa, markettien hyllyt pursuavat edelleen tavaraa.

Tästä huolimatta elämme omalaatuisen lykkäyksen tilassa — odottelemme hiljaisen epävarmuuden vallassa huomista, joka eittämättä saapuu ennennäkemättömän myrskyisänä. Alkukeväästä käynnistynyt sivilisaatiokriisin viimeisin vaihe vaikuttaa syvemmältä ja kokonaisvaltaisemmalta kuin yksikään aikaisemmin kohtaamamme. Taloudet horjuvat perustoitaan myöten; shokin kourissa kärvistellään öljysektorista ruokajärjestelmään. Suurlaman saapuminen on jo varmaa, ja poliittiset mannerlaatat liikkuvat; vaakalaudalla horjahtelee niin Euroopan Unionin tulevaisuus kuin Yhdysvaltain suurvalta-asemakin. Eikä ilmastonmuutoskaan ole tällä välin millän muotoa seisahtunut. Päin vastoin: pohjoisella napa-alueella on vast’ikään mitattu 26 asteen lämpötiloja.

Itse kulkutaudista tullaan mitä todennäköisimmin selviämään suhteellisen vähäisin vainajin — ainakin sen historiallisiin vastineisiin, ruttoihin ja sen sellaisiin, verrattuna. Pandemian vaikutukset hauraaseen, finanssivetoiseen, ekologisesti sekä energeettisesti kestämättömään maailmantalouteemme ovatkin sitten toinen juttu. Tulevat kuukaudet ja vuodet näyttävät.

Tokkopa kriisin valtavuudessa on sinänsä mitään ihmeellistä. Kuten hyvin tiedämme, fossiiliteollinen moderniteetti on koko historiansa ajan ruksuttanut kestämättömällä pohjalla. Nyt se tuntuu vyöryvän kohti sekavaa loppunäytöstään, kaaoottista laskukautta; seuraamusten aikaa, jonka konkreettisista käänteistä ei kenelläkään liene selkeää kuvaa.

Vaikka portilla kolkutteleva velka-, pankki- ja finanssikriisi ei tällä kertaa romahduttaisikaan kasvutaloutta ja kapitalismia kokonaan, jokin on yhtä kaikki mennyt sijoiltaan. Henkinen ilmasto on vaihtamassa sävyä, eikä paluuta entiseen ole. Luulotellun yltäkylläisyytemme aikakausi on saapunut taitekohtaan; edessä avautuu uudenlainen maasto. Eräs maailma on tulossa päätökseensä.

(Voihan toki olla, että tuotanto- ja kulutusshokista toipuminen on ounasteltua nopeampaa, ja selviämme tällä haavaa jonkinlaisella säikähdyksellä. Tällainen pikapalautuminen “normaaliin” tosin ostanee nykymenolle vain muutaman vuoden lisäaikaa ennen seuraavaa, entistä hurjempaa tömäystä.)

En voi kiistää hiipivä tunnetta, että elämä — ainakin omani — hievahtaa nyt perustoita myöten. Asiat ovat peruuttamattomasti toisin.

Tällaisen muutoksen salliminen vaatii aina menneisyyden kohtaamista.

Ja, niinpä niin: on kirjoitettava sananen, vaikka kuinka arveluttavakin, Pentti Linkolasta.

Omituisella tavalla elämääni on aina varjostanut vaatimus kokonaisvaltaisesta kääntymyksestä. Olisi häivyttävä, jätettävä taakseen kaikki; myytävä omaisuus, vetäydyttävä luostariin, kadottava Nuuskamuikkusen tavoin päättymättömille vaelluksille; omavaraistuttava kertaheitolla, poltettava kirjat ja paperit, heittäydyttävä tyhjän päälle.

Todellisuus, jossa olen koko nuoruuteni ja aikuisikäni viettänyt, on näet tuntunut niin perustavalla tavalla väärältä, turmeltuneelta ja mahdottomalta paikalta, että vain täydellinen selän kääntäminen sille on vaikuttanut riittävältä eleeltä kytevän sielullisen ristiriidan ratkaisemiseksi. Se käsittämätön tuho, jota elämäntapamme levittää ympäriinsä — kaikki se kohtuuttomuus, väkivalta ja hävitys, josta olemme joko suoraan tai (useimmiten) epäsuorasti vastuussa — on painanut harteitani niin suunnattomalla voimalla, että kokonaisvaltainen irtiotto on esittäytynyt ainoana todellisena ratkaisuna.

Vaikken moista koskaan, tietenkään, ole kyennyt tekemään. (Puolivillaisia hutaisuja ei lasketa mukaan.)

No niin. Mahdotonta olisi kiistää, etteikö tämän kokemuksen eräänä keskeisimpänä ruokkijana olisi toiminut viime vuosisadan suomalaisista esseisteistä kiistanalaisin, Pentti Linkola. Luin hänen tuotantonsa läpi herkässä lukioiässä ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei se olisi jättänyt minuun pysyviä jälkiä. Linkolan mieleenpainuvat kuvaukset maamme lintukantojen, niittyjen ja metsien tilasta sysäsivät minut syvän, joskin eittämättä puberteettisen, maailmantuskan syövereihin.

Kävin sittemmin tapaamassa miestä Sääksmäen Ritvalassa, pariinkin otteeseen. Nuo matkat ovat kaivertaneet lähtemättömiä uurteita psyykeeni syvärakenteisiin. Muistan edelleen tuvan pöydän ääressä istumisen, ahvenkeiton maun, seinille naulatut lehtileikkeet; naarmuuntuneen ikkunalasin, jonka takana herukkapensaat huojuivat. Keskustelujemme varsinaiset sisällöt ovat haipuneet unohduksen alhoon — todennäköisesti ne eivät toistamista ansaitsisikaan — mutta vierailuilta mukaan poimitut hajut, maut ja tunnut elävät yhä.

Muutamia päiviä Linkolan kuolinuutisen lukemisen jälkeen huomasin, kuinka nämä välähdykset alkoivat jälleen nousta pintaan. Poikkeusajan syövereissä mieli kaiketi hamusi kosketuksiin jonkin yksinkertaisemman, selkeämmän, perustavamman kanssa — vaikka vain välttyäkseen nykyisyyden ahdistavalta kurimukselta.

Näin on käynyt riippumatta siitä, kuinka järkevää moinen muistoissa ja tunnelmissa vellominen lopultakaan on.

Helmikuussa, ennen poikkeustilan julistamista, sain kahlattua loppuun Peter Sloterdijkin mainion teoksen Du musst dein Leben verändern: massiivisen filosofis-aatehistoriallisen analyysin erilaisista uskonnollisista, poliittisista ja henkisistä elämänmuutoksen projekteista. Sloterdijkin mukaan ihmisessä on kautta aikojen elänyt vertikaalinen jännite, halu ja pyrkimys olemisen täydelliseen — joko henkilökohtaiseen tai sosiaaliseen — transformaatioon. Sloterdijkin nimitys tälle impulssille on “metanoeettinen käsky” tai “absoluuttinen imperatiivi”. (Metanoesis tarkoittaa sananmukaisesti mielen kääntymistä — tai järjen takaista.) Sloterdijkin mukaan ihmisyys pitää sisällään periksiantamattoman “antropoteknisen” kaipuun ylittää se kulloinenkin arkipäiväinen tavallisuus, joka edustaa asioiden normaalia tilaa: sisällämme asustaa kipinä ehdottomaan olemisen muutokseen.

Viikkojen ajan opus katsoi minua pöydältä mahtipontisine ukaaseineen:

“sinun on muutettava elämäsi”.

Sitten pandemiakriisi puhkesi, ja lause osui ennakoimattoman syvälle. Enemmän kuin koskaan koin, että muutoksen aika, kairos, oli hivuttautumassa liki. Olemisen laadun olisi nyt viimein ehdottomasti muututtava, ja muutoksen olisi alettava tästä ja nyt. Mielen ja ruumiin romuvarastot tulisi jyllätä perusteellisesti läpi.

Toki olin tuntenut jo vuosikausia, että elämme tähänastisen elämämme viimeisiä päiviä — tunnettua motivaatioklisettä rapsodioidakseni. Mikäli aikakautemme tilaa analysoi vähääkään pitemmälle, tulee melko väistämättä johtopäätökseen, että nykyisen elämänmenon on eittämättä ennen pitkää loputtava. Edessä on pienimuotoisempaan, vähäkulutuksisempaan, kestävämpään ja hiljaisempaan elämäntapaan siirtyminen, joko valinnan tai pakon kautta. (Ainakin siinä tapauksessa, että millään tavalla säällistä elämää halutaan ylimalkaan vastaisuudessa viettää.) Muutoksen jouduttamiseksi olisi saatava aikaan kulutuskulttuurista, finanssi- ja rahataloudesta, taukoamatta pyörivästä teknologisesta addiktioluupista irtautuminen.

Maaliskuun pimeinä viikkoina aika tällaiseen irtiottoon tuntui kerrassaan otolliselta: viruksen laukaisema kollektiivinen mullistus näyttäytyi todellisena, konkreettisena mahdollisuudena seisauttaa tolkuttomaksi äitynyt elämänmeno. Tuntui välttämättömältä alkaa järjestää elämää toisenlaiselle pohjalle.

Niinpä ryhdyimme puolisoni kanssa kerrankin tositoimiin. Rupesimme vaivihkaa siirtämään elämäämme puolityhjälle vanhalle sukumökille, jota on viime vuodet käytetty lähinnä päiväretkikohteena. 20-luvulla rakennetussa puutalossa ei ole juoksevaa vettä, ei sisävessaa; huonekalut ovat viime vuosisadan puolivälin peruja. Tonttia ympäröi pieni, sympaattinen metsänkaistale. Vietämme siellä tällä hetkellä osapuilleen puolet ajastamme.

“Sinun on muutettava elämäsi!” Sanat ovat kaikuneet tajunnassani herkeämättä kevään halki.

Niinpä olemme perustaneet punavalkoisen tönön pihamaalle pienen puutarhan komposteineen ja kohopenkkeineen; harjoitelleet kohta jo satavuotiaan leivinuunin lämmittämistä; siivonneet hiirenraadot maakellarista; tutustuneet ravinnekiertojen saloihin; vaellelleet lähimetsissä; kalastaneet läheisellä koskella. Olemme kahlaneet läpi kilokaupalla permakulttuurikirjallisuutta, kuunnelleet luentoja ja podcasteja. Olemme puntaroineet kaikkia niitä keinoja, joiden avulla kulutuskulttuurista ja rahataloudesta voisi asteittain irroittautua; tehneet arvioita siitä, kuinka kestämättömän ruoantuotannon, energiankäytön ja kulutuskulttuurin noidankehistä voisi kytkeytyä irti niin pitkälti kuin mahdollista.

Olemme, sanalla sanoen, valmistautuneet köyhtymään. (Ikään kuin emme jo joka tapauksessa olisi köyhtymässä…)

Joskus taannoin tällaista elettä kutsuttiin lähipiireissäni, asialle hieman virnuillen, linkolalaistumiseksi. Vaikka ilmaisu oli eittämättä raskaan ironian kuorruttama, siinä oli silti mielestäni jo tuolloin jotakin kutsuvaa ja kiehtovaa. Niin, jopa velvoittavaa.

Linkola näet toimi minulle, ja, näin uskon, monelle muullekin suomalaiselle, sinä kulttuuris-psykologisena viitepisteenä jota vasten aidon henkilökohtaisen valinnan ongelmaa heijastettiin. Häneen kiteytyi — perusteetta tai ei, oikeutetusti tai ei — ympäristön- ja luonnonsuojelun pakottavien vaatimusten vakavasti ottaminen; tämän henkilökohtaisen vakaumuksen periksiantamaton toteuttaminen; totaalinen ja konkreettinen irtisanoutuminen koko moderniteetin sietämättömästä tolkuttomuudesta. Hän näyttäytyi — hyvässä ja pahassa — jonkinlaisena ideaalikuvana: kiistanalaisena, mahdottomana, houkuttelevana, käsittämättömänä hahmona, joka äärimmäisine elämäntapavalintoineen oli “periaatteessa oikeassa”. Tai sitten täysin ja traagisesti väärässä.

(Missä määrin tosiasiallinen Pentti Linkola vastasi tätä fetisoitua arkkityyppiä, on totta kai epäselvää. Myyttiä hän toki pönkitti itsekin minkä kerkesi.)

Yhtä kaikki, nyt havaitsen ryhtyneeni toteuttamaan tätä henkistä linkolalaistumisen figuuria.

Ensialkuun yhteyttä edes tiedostamatta.

Näin pitkälle olen päässyt. Nyt se sitten iskee: typertyminen ja häpeä. Mistä oikein puhunkaan? Seisonko todella näiden tekojen, ajatusten, mielenliikkeiden takana? Olenko todella linkolalaistumiseni puolella?

Ensinnäkin on myönnettävä: kyllä, olen ollut pääsemättömästi tuon hiljaisen kalastajan pauloissa. Kyllä, olen varhaisesta ympäristöherätyksestäni saakka ihannoinut hänen askeettisuuttaan, ehdottomuuttaan ja vastakarvaisuuttaan.

Käsitän myös sangen selvästi, kuinka arveluttavaa tällainen on. Tiedän, kuinka mieletöntä ja vaarallista tekstiä entinen esikuvani on suoltanut: sydämettömiä murhavaatimuksia, joita ei ole millään mahdollista puolustella; poliittisten hirmutekojen ylistyksiä; sumeaa menneisyyden idealisointia; katkeraa, pikkusieluista tilitystä. Se, mistä joskus taannoin tunsin ylpeyttä — että olen saanut puhua Hänen kanssaan pitkään — on vuosien vieriessä oikeastaan muuttunut noloksi salaisuudeksi, tahraksi jonka tunnustaminen vie vaarallisille vesille.

Nyt tuntuukin, että elegisten muistokirjoitusten rustaamisen sijaan moraalisesti suoraselkäisen kirjoittajan tulisi pestä itsensä hänestä puhtaaksi. Linkolan hahmo näet saastuttaa — kuolleenakin. (Eikä vähiten siksi, että hänen ihailemansa poliittiset aatesuunnat ovat viime vuosina olleet vaarallisessa nousussa maailmalla.)

Niinpä: jos kerran kokonaisvaltaisista muutoksista puhutaan, eikö nyt olisi hyvä hetki suorittaa lopullinen irtiotto mokomasta nihilistisestä, konservatiivisesta jäärästä; eikö olisi paikallaan tehdä selväksi, että käynnissä olevan eko- ja sivilisaatiokriisin kohtaamisen täytyy tapahtua tyystin toisissa merkeissä kuin Linkolan antamissa?

Onko Hämeen synkkä syväekologi (tai ekofasisti, miten haluatte) millään muotoa kelvollinen hahmo johdattamaan meitä kohti tulevaisuuden hurjuuksia?

Tokkopa. Mutta raivatessani kompostille paikkaa ja raahatessani vanhoja sadevesitynnyreitä kasteluvesisäiliöiksi en voi ajattelematta: mitä mieltä puhdistautumisessakaan lopulta olisi? Olisiko sekään suoraselkäistä, saati rehellistä?

Mitä mieltä olisi sanoutua suurin, moralistisin elkein irti kuolleen miehen haamusta — ikään kuin olisin joskus marssinut ekofasististen ruskeapaitojen riveissä misantrooppisia iskulauseita huutaen?

Ymmärrättehän: Linkola oli se hahmo, joka kaikkein kuoriintuntuvimmin teki nuorelle mielelleni selväksi, kuinka tolkuton, tuhoisa ja mieletön elämäntapamme todella on. Siinä hänen keskeisin perintönsä minulle.

Niinä vuosina kun “fanitin” Linkolaa, en suurin surminkaan hautonut massatuhoa. Osallistuin kadunvaltauksiin, hengailin punkkareiden kanssa, kävin uskollisesti vappumarsseilla. Vihasin pidäkkeettä kulutusyhteiskuntaa ja kapitalismia, avohakkuita, moottoriteitä, ostoskeskuksia; en niinkään ihmisiä. Ainakaan muistaakseni. Juttelin bussipysäkkien puliukoille ja asematunnelin hulluille. Täysi-ikäiseksi tultuani äänestin ensi töikseni SKP:ta.

Aamuöisin laskuhumalaisena kotia kohti hoiperrellessani vääntelin katujen varsille pysäköityjen mersujen nokkamerkkejä irti. Keräsin niistä metallinhehkuista kunniamerkkikokoelmaa piirongin alalaatikkoon.

Kai ne vielä jostain vintin perukoilta löytyisivät.

Huhtikuun ilman on lämmin, suorastaan kesäinen. Olen tilannut mökin pihaan kuormallisen puutarhamultaa; kokonaisuudessaan yhdeksäntoista kuutiota. Niiden avulla on tarkoitus muuntaa talon nurmikoksi parturoitu pihamaa astetta monimuotoisemmaksi kokonaisuudeksi: permakulttuuriseksi keittiöpuutarhaksi ja kukkakedoksi.

Voisi ajatella, että kyseessä on jonkinlainen taantuminen, paluu varhaisempaan. Vielä 50-luvulla piha oli kokonaisuudessaan omistettu perunariveille ja omenapuille; kuulemma kyläläiset tuolloin kutsuttiin joka syksy sadonkorjuu- ja perunannostotalkoisiin. Vasta viime vuosisadan lopun kasvuhurmoisten vuosikymmenten aikana tontti tasattiin tyypilliseksi haja-asutusalueen näkymäksi: tasavihreäksi nurmikkomonokulttuuriksi, jota on sittemmin vuodesta toiseen ajeltu tasaiseksi, kalkittu ja “hoidettu”.

Nyt yritämme pyyhkiä pois tuota myöhäismodernin maisemanmuokkauksen historiaa. Istutamme vihanneksia, samettikukkia, yrttejä ja marjapensaita. Kykimme kasvatuslaatikoiden äärellä, kaivamme multiin viisisenttisiä härkäpavun taimia. Juurimme puutarhan liepeiltä pois voikukkia ja rikkaruohoja, joskaan emme katsele kevään lämmössä rehevöityvää nurmikenttää kauhun vallassa. Annamme korsien nousta.

Emme kuitenkaan ole palauttamassa pihaa entiselleen. Rakennamme uutta järjestystä, joka on toivottavasti kestävämpi ja monimuotoisempi kuin yksikään aikaisempi tällä tilkulla nähty. Pyrimme määrätietoisesti muovaamaan ympäristöämme tahtomme mukaan, joskin tällä kertaa toivon mukaan suuntaan, joka on entisiä elegantimpi ja tasapainoisempi; punomme ekosysteemistä verkkoa, joka toivon mukaan onnistuu ulottaa yhteyksiä niin vanhaan ja perinteiseen kuin uuteen ja tuntemattomaankin. (Mikäli koko projektista mitään tulee.)

Tällaisella rakentelulla on näinä hankalina aikoina suorastaan siunauksellinen vaikutus. Puutarhapuuhissa hyöriminen rauhoittaa päässä heilahtelevia virushysterian aaltoja. Kauhukuvat massatyöttömyydestä, yhteiskuntien hajoamisista, ruoantuotannon katkoksista ja nälänhädistä häipyvät taka-alalle. Työn lomassa tulee seuranneeksi mustarastaiden ja västäräkkien keväisiä reviirikiistoja, kuunnelleeksi lähimännyssä touhuavan käpytikan pirteää koputtelua.

Ja kun ohitse surisee lihava kimalainen, huomaa ilahtuvansa kohtuuttomasti: nuokin ovat vielä täällä.

Kaikesta huolimatta.

Eittämättä maalle vetäytymiseen sisältyy kaikenlaista kyseenalaista romantisointia, naiiviuden ja nostalgian vivahteita. Näillä on puolestaan kiistämätön yhteytensä historiaani Linkolan parissa.

Muistan nimittäin, kuinka Linkolan tekstit aikanaan avasivat minulle kadonneen maailman, jota en kaupunkilaislapsena ollut osannut riittävästi arvostaa: pientilojen, kylien, tienvarsiniittyjen, aarniometsien, puolittaisten omavaraistalouksien Suomen; sen Suomenniemen, jossa syödään hillaa suoraan soilta ja jossa kesällä saattaa nukkua heinäladossa. Sukuyhteyksieni kautta minulla oli jonkinlainen kokemuksellinen kosketus tällaisiin agraarisiin tunnelmakuviin, mutta kaupunkilainen kasvatukseni — joka, kuten kaikki kasvatus, on suurimmilta osin ollut tiedostamatonta ja ympäristöstä hiljaisesti tihkuvaa — halusi saada minut unohtamaan maaseudun: näkemään sen virttyneenä, taantuneena takapajulana, josta jokainen järjissään oleva pyrkii heti ensi tilaisuuden tullen tiehensä, kohti kaupungin riemuja.

Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotiaana, muinainen mielikuvien kenttä on herännyt uudestaan henkiin. Vaikka Linkolan (ja monien muiden!) maalailemat epäurbaanit kuvastot ovat tietenkin vain jonkinlaista hämärää substanssitonta höttöä, huomaan että niillä on siitä huolimatta materiaalista voimaa. Ne kohottavat jotakin pitkään uinunutta eloon.

…ja niinpä huomaan ottavani konkreettisia askelia kohti huteraa omavaraisuutta. Harkitsen vakavasti lopullista muuttoa pois Helsingistä. Olen löytänyt itsestäni halun ruralisoitua; niin, kaiketi olen, hyvässä ja pahassa, jonkin sortin uusmaalaistuja.

Syyt tähän lienevät yhtä lailla materiaalisia kuin henkisiäkin.

En, esimerkiksi, enää kestä seurata vuodesta toiseen toistuvia Keskuspuiston hakkuita; en jaksa järkyttyä joka puolelle kaupunkia nousevista päättömistä rakennusprojekteista; en siedä katsella, kuinka lapsuuteni kotiseutujen Koskelan, Kumpulan ja Pirkkolan vanhat puut, metsät ja viheralueet jyrätään kestämättömien laajentumissuunnitelmien alta — laukattaessa kohti tulevaisuutta joka ei koskaan saavu. “Lisää kaupunkia Helsinkiin” saa minun kohdallani riittää; taakse jääköön niin vaaleanvihreiden kuin teräskiiltoistenkin kasvuhankkeiden riemu.

(Kaikki kunnioitukseni ja tukeni toki niille, jotka jäljellä olevien viherlaikkujen puolesta kamppailevat. Aion myös mennä kahlitsemaan itseni Pirkkolan uimahallin viereisiin mäntyihin, mikäli tilaisuus siihen tarjoutuu; jahka uuden liikuntakeskuksen rakentajat alkavat kesäkuussa “panna lapiota maahan”.)

Linkolan joskus kauan sitten kylvämät siemenet elävät siis yhä.

— Mutta ei, minua ei silti elähdytä ajatus luuloteltuun maalaisidylliin palaamisesta saati Suomen seisauttamisesta 50- tahi 30-luvulle. Moinen konservointiprojekti olisi sulaa hulluutta, olemattoman museoimista; puhumattakaan siitä, että niin ekologiset, yhteiskunnalliset kuin taloudellisetkin edellytykset moiselle “paluulle” ovat jo auttamatta kadonneet modernisaation ja ekologisen hävityksen historian hämäriin.

Ei mitään kadotettua paratiisia ole koskaan tietty ollutkaan. Maalta on turha odottaa pelastusta. Eläminen lienee muutenkin perustasollaan aina ja kaikkialle ollut jokseenkin samanlaista kyllästymisen, tuskan, riemun, hengissä selviämisen, joutilaisuuden ja ilon epäkeskoista leikkiä; ei taivasta eikä helvettiä.

Kunnianhimomme lieneekin pienempää, paikallista laatua. Lähinnä aikomuksenamme on muovata mökin pihaan kaistale omaehtoista elämää; elämää, joka ei olisi jatkuvaa voimatonta menetystä, vääjäämättömän tuhon mykkää seuraamista. Vaikka kuinka toivotonta se loppujen lopuksi ehkä olisikin, kasvatamme haja-asutusalueelle pientä mielekkyyden tyyssijaa. (Mahdollisesti se turvaa tulevaisuutta myös taloudellisessa mielessä. Jokin minussa tahtoo uskoa, ettei kaupunkilainen elämäntapa pysy enää pitkään kasassa.)

Aavistuksia jonkinlaisesta hatarasta mielekkyyden horisontista on jo saatu; siinä kaiketi puutarhan tähänastisista anneista tärkein. Kevään mittaan minua ovat elähdyttäneet pienet, yksinkertaiset kokemukset: kosketukset lähiympäristön luontoon, asujaimistoon, ihmisiin; pieniin kyläkahviloihin, hevoshakoihin, omenatiloihin. Tuskaista mieltä ovat piristäneet ystävät ja sukulaiset, jotka talkoovoimin, omaa aikaansa ja vaivaansa uhraten ovat auttaneet rakennus- ja istutustöissä — kaiketi hekin koronakriisin esiinnostamaa epävarmuutta ja juurettomuuden tuntua lievittääkseen.

Ja mikä tärkeintä: katselen viisivuotiasta poikaani, joka riemuissaan juoksee pihaa ympäri kukkia ihastellen, seuraa hyönteisiä, lintuja ja kasveja. Iloitsen, kun hänen kynsiensä alta löytyy iltapalapöydässä tuoretta multaa.

Kun olemme saaneet hänet nukkumaan, istun pöydän ääreen ja alan lukea viimeisimpiä uutisia talouskriisistä, eurokriisistä, Afrikan tilanteesta, Yhdysvalloissa leimahtelevista levottomuuksista.

Valonlähteenä käytän — läppärin kajastuksen lisäksi — vanhaa öljylamppua.

Ehkä vain periaatteellisesta halusta olla painamatta seinäkatkaisinta.

Mutta takaisin Linkolaan. Missä suhteessa kaikki tämä on hänen ajatteluunsa?

Selvää totta kai on, että niin teoreettinen kuin käytännöllinenkin pohja kasvutaloudesta irrottautumisen projektille sekä ekologiseen ja yhteiskunnalliseen mahalaskuun varautumiselle on haettava muualta kuin Linkolan kirjoituksista.

Eihän hän ollut loppujen lopuksi kovinkaan kaksinen ajattelija. Hänen käsitteensä olivat kehnoja, empiirinen aineistonsa kovin kapea. Kirjoituskokoelmissa esiinpulpahteleva filosofointi on monasti yksitotista ja yksityiskohdille sokeaa. Ei Sääksmäen kalastaja auttanut minua ymmärtämään myöhäiskapitalismia, fossiilijärkeä, omavaraistumisen käytänteitä tai modernia hybristä; ei hän lausunut juuri mitään mielekästä permakulttuurisesta etiikasta, kompleksisten järjestelmien dynamiikoista, ei-ihmiskeskeisestä moraalista, elollisten keskinäisriippuvuudesta tai tahdonvapauden ongelmasta.

Tarkimmillaan ja viiltävimmillään Linkola oli lähimmästä elinpiiristään kirjoittaessaan: linturetkistä, pyörävaelluksista, kalastuksesta, kansallispuistoista, autioituvasta maaseudusta, Sääksmäen kirkkomaan muinaispuista. Mieleen muistuu aina aika ajoin kalan kylmäketjuja ruotiva “Humbuger Börs”: hersyvä yliviritetyn ruokahygienian kritiikki, jota yhäkin lukee vaikka vain nautinnokseen — vain jonkun esimerkin mainitakseni.

Eivät nämä tekstit kaiketi yliopistotason kriittistä dekonstruktiota kestä. Ja ne antavat kovin kitsaasti mitään konkreettisia eväitä kestävän elämäntavan käytänteiden rakentamiseen.

Tästä huolimatta se, mitä hän kartoitti ja havainnoi jo 50-luvulta lähtien, oli (ja on) vastaansanomattomasti totta: monimuotoisuuden katoaminen, ekosysteemien köyhtyminen, modernisaation kuolettava paine, paikallisyhteisöjen elinvoiman häviäminen. Linkolan rustaamissa ensikäden dokumenteissa viime vuosisadalla pitkälle kiihdytysuralleen lähtenyt ekokriisi ei näyttäydy akateemisena ongelmana, ei teoreettisen jaarittelun kohteena, vaan ruumiillisesti elettynä todellisuutena. Ja ne tekstit ovat aikalaisiinsa verrattuna hyytävän osuvia. (Niin, kuka vielä lukee jotain Donnerin Uutta Maamme-kirjaa?)

Äityessään ratkomaan maailmanlaajuisia ongelmia Linkola oli puolestaan kehnoimmillaan; globaaleja suuntaviivoja vedellessään katkera mies luisteli heikoilla jäillä. Käsitteellisten hetteikköjen sekä muiden vaaranpaikkojen yli hän puski vuorenvarman sanomansa (ja depressionsa syvimpien syöverien) pakottamana. Oikeassa olemisen, profetoinnin ja lopullisten ratkaisujen julistamisen tarve ylitti kriittisen ajattelun vaatimukset.

Hän pyrki ehdottomuudessaan kieltämään ja väistämään kaiken sen hankaluuden ja sotkuisuuden, jonka kanssa me, hänen jälkeensä tulevat, joudumme seuraavat vuosikymmenet väistämättä elämään. (Halusimmepa niin tai emme.) Hän antautui tuhon ja romahduksen totaalisuudelle, hävityksen peruuttamattomuudelle, jota mikään — paitsi täydellinen seisahtuminen ja kaiken kasvun tukahduttaminen väkivalloin — ei voisi estää.

Mutta ajattelu lienee tässä kohdin pohjimmiltaan toissijaista. Linkola oli minulle se, joka sanoitti suruni. Hän kirjoitti raivolla, vimmalla ja särkyneellä sydämellä auki ne menetyksen ja vieraantumisen kokemukset, jotka olivat minunkin kasvuani varjostaneet; hän sanoitti minulle tyrmistykseni avohakkuuaukeilla, pahoinvointini kauppakeskuksissa, pakokauhuni moottoriteillä.

Linkola kirjoitti niin ikään auki haltioitumiseni havumetsissä, huumantumiseni niityillä, kesät rantakallioilla. Hänen tekstinsä ovat vääjäämättä seuranneet muistini jälkiä — Itä-Suomea pitkin pyöräillyistä kesäöistä syksyisiin liftausretkiin Kajaanista Kuhmoon ja takaisin. Linkola on resonoinut minussa pitkillä erämaavaelluksilla, laavuilla nukkuessa; silloin, kun Kainuussa päivän patikoinnin päätteeksi metsälammessa uidessani huomasin vieressäni pulikoivan täysikasvuisen hirven.

Näissä hetkissä on vain vähän kyse ajattelusta — ja enemmän psyyken salaisisten onkaloiden toisenlaisista, aroista asukeista. Jos jonkin, Linkola eli tunteidensa armoilla. Eikä tässä ole mitään yllättävää; mitä enemmän ihminen väittää perustavansa ajattelunsa ”pelkkään kirkkaaseen järkeen” tai ”armottomiin tosiasioihin”, sitä varmempaa on, että emootiot sanelevat hänen olemisensa jokaista säiettä.

Tämä ei sinänsä ole moite, tämä on havainto.

(Moitteeksi se kasvaa, kun otetaan huomioon se suunta, johon hänen niinkutsuttu ajattelunsa lähti tuosta lähtökohdasta kasvamaan.)

Ja niinpä niin, Linkola on tällä maapalstalla hyöriessäni osa minua, minun tunteitani ja muistojani, enkä ryhdy edelleenkään häntä sen vuoksi kiroamaan, tahi siunaamaan. Totean tosiasian: hän on edelleen läsnä. Mökkimme pienellä pihalla, juolavehnän varsissa, kuusien latvuksissa.

Hämärtyvässä illassa lehtokurpan ääntä kuunnellessani tunnen, kuinka jossain syvällä vatsaani kiristää. Se on kaipuuta, nostalgiaa, jota en voi huuhdella itsestäni pois.

Enkä kaiketi haluakaan.

Ja sitten tunnen, kuinka jossakin syvällä liikahdan taas eteenpäin.

Muisto: Ritvalan mökin pihassa, tammikuu 2005. Linkola on riisunut hevosensa valjaista ja seisoo nyt hiljaa. Minä odotan hieman syrjemmällä; yhdessä katselemme kuinka valtava eläin kieriskelee selällään pakkaslumessa. Se tuntuu iloitsevan elämästään, ajattomasta hetkestä tähtitaivaan alla. En ole aiemmin ymmärtänyt yhtä välittömästi ja itsestäänselvästi, että tuo valtava nisäkäs kokee, tuntee, on oma yksilönsä.

Lopulta hevonen nousee, Linkola taluttaa hänet talliin. Sitten siirrymme sisään hämärään tupaan.

Näkökulma, josta käsin useimmat vasemmistohenkiset tuttavani ovat vuosien varrella tavanneet lähestyä Linkolaa, on ollut (ainakin pintapuolisesti) pragmaattinen: käyttöarvo. Onko Linkola käyttökelpoinen? Onko hänestä hyötyä? Voiko hänet valjastaa jonkin, olletikin edistyksellisen, projektin tarpeisiin, voiko hänen tekstejään hyödyntää vallankumouksellisen sosialistisen teorian tai käytännön kehittelyssä?

Tuomio on yksisukainen: ei voi. — Ja jos voisikin, seurauksena olisi noiden teorioiden ja käytäntöjen vastustamaton tahriintuminen.

Selvää on, että akateemiseen kapitalismikritiikkiin ei Linkola millään muotoa taivu. Paitsi, että hän on pitkälti konservatiivi ja oikeistolainen, hänen elämänsä ponnisti toisenlaisesta perustasta: syrjään asettumisesta, yliopistolta pakenemisesta, taloudellisesta riippumattomuudesta (mitä julkisiin instituutioihin tulee), epäluulosta liian nokkavia käsitteiden pyörittelijöitä kohtaan. Hänen katkeraan syrjäänvetäytymiseensä on vaikea vastata valistuneesti, edistyksellisen ja rationaalisen diskurssin normeja noudattaen. Toisin kuin korrekti ja sivistynyt akateemisuus, Linkolan eetos on lähtökohtaisesti vihaista, kommunikaatiohalutonta ja sapekasta (erityisesti, kun se kohdistuu älymystöön). Hän eli ensin ja käsitteellisti vasta sitten.

Ennen kaikkea: hän vihasi liikaa — ja rakasti liikaa. Rakasti puita, lintuja, niittyjä, metsiä; vihasi kaikkea — todellakin: kaikkea — jonka vain saattoi mielessään yhdistää näiden haltioitumisen tyyssijojen katoamiseen ja köyhtymiseen.

Nyttemmin hahmosta on akateemisen ekokritiikin piirissä haluttu sanoutua irti kokonaan, eikä totisesti ihme. Hänen niinkutsuttuja teesejään on vaikea artikuloida salonkikelpoisesti — eikä varmasti tarvitsekaan. Ne ovat nyrjähtäneen sielun hiljaisten liikkeiden kartoitusta, riivattuja pamfletteja pikemminkin kuin systemaattisesti päteviä selvityksiä. En todella tiedä, voiko niistä saada irti mitään varsinaista hyötyä.

Ja tarvitseeko edes? Mikäli tarvitsen nykytilanteessani suomenkielistä käyttömateriaalia, luen ennemmin vaikka Kaihovaaraa tai Nordlundia.

On myös täysin kiistämätöntä, että pinnalle on hiljattain noussut yksi toistaan hirvittävämpiä tahoja, joille Linkola on osoittautunut käyttökelpoiseksi materiaaliksi; synkistä konservatiiveista ja etnonationalisteista vielä kammottavampiin ekofasisteihin ja oikeisiin natseihin.

Tämä ei ole mitään vähättelyä. Nuo synkät voimat ovat todella olemassa, heidän suunnitelmansa ovat järkyttäviä, ja he siteeraavat Linkolaa sumeilematta.

Minun Linkolaani.

Minun Linkolaani?

Huhtikuun lopulla löydän itseni Porvoon K-raudasta. Olen päätynyt suomalaisen kesämökkirakentamisen luvattuun maahan hankkimaan muutamia kulmarautoja ja puuttuvia pihatyökaluja.

Karanteenisuosituksista huolimatta paikka on tupaten täynnä porukkaa; lähinnä keski-ikäisiä pariskuntia ja yksinäisiä remonttihenkisiä miehiä. Työntelen ostoskärryjä valtavien hyllykköjen keskellä. Ne pursuavat pihalyhtyjä, maisemointisepeliä, sähkökäyttöisiä oksasahoja, grillihalstareita ja Roundup-suihkepulloja.

Olen kansallisen piha- ja huvilakulttuurin ytimessä. Suomalainen keskiluokka noutaa tästä tuontitavaran pyhätöstä konttikaupalla kesämökeilleen välttämättömiä rakennus- ja viihtymistarpeita: sähkötyökaluja, betoniharkkoja sekä ruohonleikkureita, joilla kesäinen pihanrakennus ja voimaperäinen maisemointi saadaan sujumaan. Paikka henkii hellittämätöntä kulutuksen pakkoa: kaikkea tätä tarvitset, mikäli haluat mökkeillä viihtyisästi ja oikein.

Edessäni avautuu koko kahiseviin ulkoiluhousuihin pukeutuneen, mukavuuksistaan ja etuoikeuksistaan kiinnipitävän etukorttikansan sielunmaisema. Ja sekös jaksaa kammottaa. Pakokauhu valtaa vatsan.

Samalla tilanne hävettää; vaikka tunnen paikkaa kohtaan syvää vastenmielisyyttä, olen toki itsekin noutamassa täältä puutarhatarpeita. Voin tosin perustella ne ekohenkisen projektini kannalta välttämättömiksi — jopa elintärkeiksi — hankinnoiksi, mutta ristiriita on silti ilmeinen. Mikä lopultakaan erottaa minut shoppailevista kansanjoukoista?

Niin, olenko sittenkin samaa sakkia noiden kanssa? Olenko kaikesta paasauksestani huolimatta osa samaa keskiluokkaista elämäntapakarusellia, samaa demokraattis-konsumeristista helvetinkonetta, jota niin vimmaisesti olen halunnut vastustaa? Eikö juuri tämä ole edelleen kuljettamassa meitä kohti lopullista tuhoa?

Elitisti minussa nostaa päätään — ja joutuu samassa hetkessä nöyrtymään. Minä tarvitsen talikkoni ja kulmarautani, ilman niitä puutarhan rakentaminen ei etene.

Ilmastointilaite humisee. Jossain etäällä pyörii jonkin näppärän monitoimiruuvinvääntimen mainosvideo. Syöksyn äkisti vauhtiin: keräilen ostokseni mahdollisimman nopeasti, isken lähimaksuttoman visa electronini maksupäätteeseen, näppäilen tunnusluvun ja häivyn liukuovista ulos.

Autoon istuttuani lasken kämmeniini lorauksen käsidesiä ja hieron niitä raivokkaasti yhteen.

Hengitän hetken. Sitten käynnistän moottorin ja lähden ajamaan kohti kotitilaa.

Sloterdijkin mukaan elämän kokonaisvaltaisessa muutoksessa on aina jotakin elitististä. Metanoeettinen kääntymys edellyttää erottautumisen, ulkopuolelle asettumisen aktia; se on olemukseltaan sekessionistista. Jotta todellisen elämänmuutoksen, kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin, voisi saada käyntiin, on astuttava syrjään. Kääntymys tarkoittaa henkistä rajakokemusta, jota on suojattava liian voimakkailta, tasapäistäviltä ja liudentavilta ulkopuolisilta vaikutuksilta.

On väistämätöntä, että totaaliselle elämänmuutokselle antautujat alkavat kokea itsensä toiselaiseksi kuin muut. He irtaantuvat väistämättä jaetun todellisuuden normeista ja kriteereistä. Vetäytyvät, myös fyysisesti: erämaihin, metsiin, luostareihin tai vuorille. He perustavat salaseuroja, pienyhteisöjä, kerhoja ja puolueita. Tai puutarhoja…

Tällaisilla erkaantumisilla on ehdottomasti positiivinen, luova ja autonominen puolensa. Olen itsekin kevään mittaan huomannut, kuinka sivuun asettumisessa on aitoa voimaa: puutarhaan ja metsikköihin vetäytyminen antaa tilaa hengittää vapaasti, sallii elämänarvojen uudelleenmäärittelyn. Syrjäseudulla ei yksinkertaisesti ole niin altis kaiken maailman turhanpäiväisyyksille.

Elämää muuttavalle vertikaaliselle kutsulle antautuminen tarkoittaa, että on luovuttava monista sosiaalisista itsestäänselvyyksistä; sosiaalisen todellisuuden horisontaalisten kytkösten ylivallasta. On jollakin tasolla koettava itsensä erilliseksi; niin, jopa erityiseksi.

Mutta tämä erkaantumisen ja itsenäistymisen prosessi saattaa kääntyä myös destruktiiviseksi, ylenkatseelliseksi ja tuhoisaksi voimaksi; elitistiseksi ylenkatseeksi kaikkea “alempaa”, vajavaista, tavallista kohtaan.

Ja Linkola oli totisesti asenteiltaan elitisti, äärimmäisen kaunainen elitisti. Hänen sekessionisminsa oli usein laadultaan sysimustaa, väkivaltaista ja ylimielistä. Ja tuon asenteen vaarojen huomaan asustavan myös itsessäni.

Kykenen löytämään sisältäni sangen helposti kammon ja raivon kulutusyhteiskunnan massoja, kyltymättömiä elintason hamuajia kohtaan. Minuassa asustaa voimakas ylenkatse, halu nousta omavaraistumisen kautta aivottomien kansanjoukkojen yläpuolelle. En ole tunteesta lainkaan ylpeä. Siellä se silti lymyää.

Kaiketi on paras kohdata vaikein suoraan. Roihuava “massojen” halveksuminen sai nuoruuteni idolin nimittäin sympatisoimaan viime vuosisadan brutaaleimpia diktatuureja. Hän ei puheissaan piitannut, ei jaksanut piitata, muista. Hänelle ihmiskunnan vaarallisinta ainesta olivat pohjimmiltaan kaikki “toiset” (paitsi läheiset ja tutut); mitä kasvottompia ja kaukaisempia he olivat, sitä vähempiarvoisina hän heitä piti.

Massamurhien fiilistely sai hänen ajattelussaan typerryttävät mittasuhteet, tavalla jolla ei ollut kuin ohuista ohuin kytkös ekologisesti kestävän elämäntavan rakentamiseen. Pikemminkin nämä tuhofantasiat kertoivat syvästä masennuksesta, katkeruudesta ja loukatusta ylemmyydentunnosta; erottautumisesta, joka syöksyi raiteiltaan kohti reaktiivista kostonhimoa.

(Ja kun otetaan huomioon, että niin Hitlerin kuin Stalininkin politiikka oli käytännössä laajentumishimoista kolonisaatiota — ja siinä ohessa perinteisten kyläyhteisöjen ja traditionaalisten maasta elämisen käytänteiden systemaattista hävittämistä — on vaikeaa edes ymmärtää, mikä yhteys viime vuosisadan totalitaarisilla kuolemankoneistoilla ja kestävien elämäntapojen suojelulla edes voisi olla. Ukrainan kyläyhteisöt näännytettiin Stalinin pakkokollektivisoinnin ikeessä nälkään, jotta käyntiin saataisiin kattava neuvostoyhteiskunnan teollistamisen ja “nykyaikaan siirtämisen” projekti. Hitler puolestaan hamusi samoja viljavia maita voidakseen taata Saksan kansalle Lebensraumin massiivisen militaristis-teollisen valtiounelmansa ylläpitoon. Linkolan provokatorisesti ihailemat poliittiset järjestelmät ja yhteiskunnat olivat ehdottoman ekspansiivia, modernistisia; ne tähtäsivät maksimaaliseen teolliseen ja sotilaalliseen mobilisaatioon.)

Kavahdan itsessäni tätä pistettä; kavahdan mahdollisuutta ylemmyydentuntoon ja kaunaan. Enkä tiedä, mitä sille tekisin.

En osaa ajatella muuta kuin armoa, armon kokemusta. Ja myötätuntoa. Kaiketi sekin voi nousta, yllättävänä kukintona, syrjään vetäytymisen keskeltä. Kuten buddhalaisilla erämaaviisailla.

Palaan puutarhaan; alan suunnitella aidan ja portin rakentamista.

Totisesti: ne laitaoikeistolaiset kommenttipalstojen ja nettifoorumeiden besserwisseröinnit, joita taannoin ihailemani kalastajan mielipiteiden pohjalta tätä nykyä kirjoitetaan, saavat minut oksentamaan. Linkolan “johdonmukaisuutta” ylistävillä uuskonservatiivisilla skribenteillä tuskin on mitään aitoa elonkehän pelastamiseen liittyvää kunnianhimoa. Useimmiten ekologinen elämäntapa ja sen tavoittelu on Linkolan kritiikittömien ylistäjien maailmankäsityksestä kaukana.

Tästä huolimatta en voi asettaa Linkolaa yksinomaan poliittisen kritiikin akselistolle.

Esimerkiksi: hiljattain somessani pyörineessä Tutkijaliiton blogikirjoituksessa vedetään aika reippaasti mutkia suoriksi. Teksti avaa Linkolan ajattelua melko kapeasta näkökulmasta, ainoastaan poliittiseen affiliaatioon perustuen. Ja vaikka Linkolan perhe- ja luokkataustan avaaminen on sinänsä paikallaan, minusta tuntuu suorastaan omituiselta väittää, että Pentin “poikkeusyksilön erioikeuksia puolustava retoriikka liittyy luonnonsuojeluun vain pinnallisesti.”

Mikäli Linkolan — Luonnonperintösäätiön perustajan — retoriikka liittyy luonnonsuojeluun vain pinnallisesti, kenen retoriikka sitten liittyy siihen syvällisesti?

Linkolan lukeminen tavalla, joka sivuuttaa hänen syvälle menevät havaintonsa paikallisluonnon köyhtymisestä ja tuhoutumisesta sekä hänen lintutarkkailun käytäntönsä ja aarniometsien suojeluprojektinsa, on pintapuolista. Ele on valitettavasti tietynlaiselle politisoivalle nykypuhetavalle tyypillinen: kaikki luetaan yhteiskunnallis-poliittisena metaforiikkana, muut mahdolliset kokemuspohjat sivuutetaan. Ristiriidat, ja jännitteet tasoitellaan yhtenäiseksi kauhukuvaksi, yksioikoiseksi “fasistin” hahmoksi.

Ei niin, etteikö Linkolan kirjoittamisesta olisi löydettävissä paljon fasistisia piirteitä. Mutta jos jokin minua Linkolan vasemmistolaisessa analyysissa erityisesti nyppii, niin nimenomaan sen totaalinen redusoivuus. Tutkijaliiton blogissa retostellaan, kuinka Linkolan sosioekonomisen taustan paljastaminen ja hänen tekstiensä lukeminen sen kautta “purkaa Linkolan koodin”.

Ahaa, arvoitus ratkaistu! Hän ei itse asiassa puhunutkaan linnuista, soista, aarniometsistä tai järvistä — vaan yksinomaan omasta luokkataustastaan, valkoisen Suomen suuruudesta ja sen menetyksen tuottamasta traumasta.

Kaikki olikin vain kieroa salakirjoitusta, jonka todellinen sisältö on agraarifasistisessa ja elitistisessä luokkapolitiikassa. Todellisuudessa Linkola ei piitannut ympäristöstä tippaakaan — tai jos piittasi, niin yksinomaan valkoisen Suomen yläluokkaisen elämäntavan fantasmaattisena heijastumana.

Aito luonnonsuojelu on sitten taustaltaan muuta, kaiketi työväenluokkaista — mitä hyvänsä se sitten tarkoittaakaan.

(Todellisuudessa omakin maallemuuttoprojektini lienee vain keskiluokkaisen kakaran ylemmyydentuntoista maaelämän romantisointia ja wordsworthilaisen pastoraali-idyllin hamuamista. Olkoon sitten niin.)

Mikäli tämä analyysi viedään loppuun asti, ei kait ole mitään muuta kuin luokkapolitiikkaa.

Ja siihen minä en suostu uskomaan. En etenkään, kun tiedän kuinka ohut ja pinnallinen niin monien “edistyksellisiksi” tai “radikaaleiksi” julistautuvien luontosuhde on. Jos jotakin, syväekologian lukeminen on opettanut minulle samaa kuin muutkin varteenotettavat ympäristöajattelijat: edistys on harhaa, jonkinlainen optinen illuusio.

Metsää ja puutarhaa on lähestyttävä toisella tavalla, vailla politiikkaa. Niin kuvittelen. Metsänä ja puutarhana.

Tai mistä minä tiedän. En jaksa ajatella.

Painun metsään. Työnnän kasvoni sammaleeseen, maistelen kerkkiä. Luen lisää permakulttuurioppaita, kastelen taimia; keräilen ojanpohjalta kohopenkkien katteeksi kuivaa heinää.

Jossakin kaukana öljylähteitä ajetaan alas; jossakin kaukana mellakoidaan.

Niin, onko Linkola hylättävä? Onko hänet hyväksyttävä? En minä tiedä. Vaikea on oikeastaan edes ymmärtää, mitä kysymys voisi omalla kohdallani tarkoittaa. Ajoittain jaksan poimia jonkun kokoelman hyllystä, enää sangen harvoin. En ole edes tullut hankkineeksi niitä kaikkia, onhan mokomia turkasen vaikea löytää; jos joku kappale onkin taannoin tullut antikvariaatissa vastaan, se on maksanut poikkeuksetta vähintään kolme kymppiä.

Loppukeväästä yritän taas kerran palata noiden kirjoitusten ääreen. Selaillessani esseitä, jotka nuoruudessani hehkuivat voimaa, herkkyyttä ja pakottavaa tuskaa, tuntuvat äkisti kulahtaneilta; epäinformatiivisilta, jokseenkin taitavasti kirjoitetuilta mutta vanhahtavilta ajatelmilta, joiden asiapohja on ajoittain hutera ja ajankohtaisuus hyvin vaihtelevaa. Joidenkin äärellä tunnen puistatusta; toiset saavat minut edelleen kyynelehtimään — kuten ylittämättömän kaunis ”Itke, rakastettu maa”.

Mutta, tosiaan: pitääkö Linkola hyväksyä vai hylätä?

Katselen kirjahyllyäni. Kysynkö näitä kysymyksiä muiden kohdalla; kysynkö niitä lukiessani Benjaminia tai Jüngeriä; Lorcaa tai Ortega y Gasseta; Bookchinia tai Kasczynskiä; Harawayta tai Nelsonia? En juurikaan.

Kirjoja sinänsä on mahdoton tuomita, enkä missään suostuisi polttamaan ainuttakaan; en edes kirjaa joka usuttaa pystyttämään rovioita toisille kirjoille. Mein Kampfin hysteerinen, sekava ja vainoharhainen proosa ei tunnu tahrineen sieluani (vaikka se kyllä ikävystyttää, milloin ei järkytä); sen enempää kuin Maon tai Leninin kylmäsieluisimmatkaan pamfletit.

Miksi Linkola tekisi kirjahyllyssäni poikkeuksen?

Keskellä toukokuuta sataa lunta. Päivälämpötilat heiluvat viiden asteen tienoilla. Katselen Käpylän kotimme ikkunasta, kun taivas alkaa syöksemään alas paksua räntää. Riennän autolle, ajan mökille pelastamaan mustakaaleja ja härkäpapuja. Löydän kasvustot kinosten alta; rapistelen paksut hiutaleet pois herkiltä lehdiltä. Levitän hädissäni penkkien päällä hallaharsoa ja toivon, etteivät yllättävät yöpakkaset surmaa herkkiä kasvustoja.

Tottakai ymmärrän, että kyse on ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista kaaoottisista sääheilahteluista. Pohjoisen napa-alueen suihkuvirtaus on muuttunut vuosi vuodelta epävakaammaksi, mikä tarkoittaa yhä mutkikkaammaksi muuttuvia kevätsäitä. Suomen luuloteltu “hyötyminen” ilmastonmuutoksesta osoittautunee tulevaisuudessa toiveajatteluksi; ehkä kasvukausi vain lyhenee entisestään, kun toistuvat takatalvet pilaavat varhaiskylvöt.

Äkisti minut valtaa täydellinen epätoivo. Mitä järkeä tässä on? Mitä helvettiä kuvittelemme tekevämme? Projektimme on eittämättä tuomittu epäonnistumaan; se on pelkkää haihattelua, eksyneiden ihmisten epätoivoista pyristelyä hajoavien järjestelmien, kiristyvien talous- ja ympäristönäkymien pyörteissä.

Kuvittelinko että voisimme tosiaan selviytyä mahdollisesta talousromahduksesta? Kuvittelinko tosiaan että voisimme saada satoa, jolla olisi jotakin merkitystä ruokahuoltomme kannalta?

Pohdiskelen murenevia yhteiskunnallisen hallinnan järjestelmiä, kaaoottiseksi äityvää politiikkaa. Nousevia meriä, kuivuvia pohjavesiä. Ruokamellakoita. Mitä teen jos pankit kaatuvat, miten selviämme jos yhteiskuntajärjestys hajoaa? En helvetti soikoon tiedä.

Ja sitten totean: on vain jatkettava. Komposti pitäisi kääntää.

David Fleming kirjoittaa valtavassa, postuumisti julkaistussa ekologisen elämäntavan ensyklopediassaan Lean Logic paradigmanmuutosten kahtalaisesta liikkeestä, kaikakusta ja kaizenista. Termit on poimittu japanilaisesta tuotantoteknologiasta, mutta niiden sovellutus on Flemingin ajattelussa paljon laajempi.

Lyhyesti kuvattuna: kaizen tarkoittaa stabiilia “normaaliuden” tilaa; annetun paradigman sisällä tapahtuvaa jatkuvaa pientä liikettä. Kaikaku puolestaan viittaa harppaukseen, kokonaisvaltaiseen suunnanmuutokseen, jossa ajattelun ja toiminnan perusteet mullistuvat.

Kaikaku tarkoittaa siis kääntymystä, paradigman murrosta. Luulisi, että ekologisesta kestävyydestä ja planeetan pelastamisesta kirjoittava Fleming olisi vaatimassa juuri sellaista. Hän kuitenkin toteaa, ettei voi asettua kummankaan puolelle. Näiden kahden suhde ole poissulkeva eikä totaalinen. Murros ja jatkuvuus edellyttävät toinen toisiaan.

Kun sitten kääntelen kompostikasaa, hoksaan jotakin: tämä — mikään tästä, mikään koko puutarhaprojektistamme — ei olisi onnistunut, mikäli olisin vaatinut täydellistä ehdottomuutta. Jostakin riittämättömästä, jostakin keskeneräisestä kompromissista on näet aina lähdettävä liikkeelle; on rakennettava sen sotkun päälle, joka jo on. On hyväksyttävä epätäydellisyys ja keskeneräisyys. On oltava armollinen.

Ja sitten on taas kasteltava penkkejä.

Metanoeettinen imperatiivi — du musst dein Leben verändern — ei koskaan voi olla niin totaalinen kuin sitä uskonnollis-filosofiset ideologiat vaativat. Elämän muuttuminen, kääntyminen, katkos, rakentuu jatkuvuuksille.

Eikä elämä, joka perustuu ehdottoman täyskäännöksen vaatimukseen ja sen peilikuvaan, totaalisen tuhon odottamiseen, ole pohjimmiltaan elämää laisinkaan. Se on elämästä luopumista. Verrattomasti vaikeampaa on oppia elämään tuhon keskellä, tuhon todellisuuden hyväksyen, ja silti hiljalleen edeten.

Linkolan uskonnollis-askeettisen maailmankuvan jäänteitä minussa on mahdoton, ahdistava kaksoiskäsky: on tehtävä jotakin mullistavaa, puhdistavaa ja totaalista, jotta maailman saisi takaisin oikealle tolalle — ja sittenkin kaikki toiminta on riittämätöntä. Mikä tahansa ele, joka ei yllä täydellisyyteen, on turhaa. Ideaalia tavoittamaton elämä valuu hukkaan.

Mutta ehdotonta ei ole kuin fantasioissa.

Mitä etäämmälle Linkolan poismeno painuu, sitä enemmän se alkaa menettää otettaan ajatuksistani ja mielikuvituksestani.

Ehkä tässä on kyse liukenemisesta, diffuusiosta. Irtipäästöstä, itsenäistymisestä.

Nyt, kun olemme puolisoni kanssa ryhtyneet rakentamaan jotakin omista lähtökohdistamme ponnistavaa, omalla tavallamme omaehtoista mutta silti vajavaista, ei ankaran tuomiopäivän saarnaajan hahmo enää varjosta mielenmaisemaani entiseen malliin.

Kuvittelen, kuinka tuo vanhan miehen ruumis maatuu hiljalleen pois. Kuoriaiset, toukat, hajottajamikrobit tekevät tehtävänsä; ravinteet ja energia siirtyvät jälleen eteenpäin.

Ja minäkin havaitsen hiljalleen siirtyväni. Oikeastaan olen jo askeleen etäämmällä. Ehkä elämällä kevään mittaan läpi Linkolan hahmoa olen oppinut hellittämään omasta ehdottomuudestani rahtusen. Sillä, niin luulen, joustavuus on eräs tulevaisuuden elinehdoista.

— Mutta en tästäkään huolimatta suostu hyväksymään, että niinkutsuttu linkolalaisuuteni olisi ollut vain harharetki, jonkinlainen lukioiän typerä hairahdus; synti, joka täytyisi tunnustaa, jotta siitä voisi puhdistua. En usko mokomaan. Alakuloinen syväekologi on osa minua, halusin tai en.

(Ja mitä niinkutsuttu linkolalaisuus edes loppujen lopuksi on? Mihin klubiin olisin voinut ilmoittautua?)

Olen muistojeni, kokemusteni tahraama.

Mutta, raamatulliseksi äityäkseni, ei se mikä käy sisään, saastuta ihmistä — vaan se mikä tulee ulos.

Sillä se tulee sydämestä, sanoo nasaretilainen.

(Jeesuksella ei ollut muuten kovinkaan kaksinen luontosuhde.)

Kylväessäni niittykukkia pihan laitaan törmään viereisen metsäpalstan omistajaan, vanhaan porvoolaiseen mieheen.

Olen viime viikkoina tarponut mökkimme viereisellä muutaman hehtaarin metsäkaistaleella kauhunsekaisin tuntein: milloinkohan tämäkin pyhättö tullaan hakkaamaan maan tasalle; milloinkohan motot ja tukkirekat saapuvat näihinkin notkelmiin?

Metsänomistaja laskee moottorisahan maahan ja alkaa keräillä risuja. Sitten hän huomaa minut, huikkaa tervehdyksen ja tulee kämmen tanassa kättelemään. En tajua noudattaa korona-ajna sosiaalisen etäännyttämisen etikettiä, tartun vaistomaisesti tarjottuun käteen ja puristan sitä.

Ukko hymyilee ystävällisesti ja kertoo olevansa “pienissä siistimishommissa”. Hetken jutustelun jälkeen kyselen häneltä arasti metsänhoitomenetelmistä ja mies vastaa: no, minä harjoitan tätä jatkuvaa kasvatusta.

— Ai? Ei siis päätehakkuita tulossa?

— No sehän on pahinta mitä voi tehdä. Siinä menee luonto ihan sekaisin. Mustikat kuolee, hirvet pääsee rymistelemään taimikkoon miten haluaa. Kaikki kuolee. Ei siinä ole järjen hiventä.

Sisälleni kohoaa lämmin tunne.

— Joo, kyllä mäkin tykkään kun voi poimia marjoja.

Hetken kuluttua juttu tyrehtyy, mies painuu takaisin vesakoimaan. Katselen nuoria ja keski-ikäisiä männyn- ja kuusenrunkoja, pohdin tulevan syksyn suppilovahverosatoa. Pikku naapurilämpäreestämme ei koskaan tule aarniometsää; mutta sitä ei liioin hakata maan tasalle.

Tämä kelvatkoon.

Viimeisessä haastattelussaan Linkola ilmoitti olevansa pessimisti. Hänelle viruskriisi ei avannut mahdollisuutta mihinkään parempaan; “iso kuva on edelleen tuhoava”.

Eugene Thacker kirjoittaa, että pessimismi ei ole mikään filosofia. Se on pikemminkin tuomio maailmaa kohtaan. Pessimismin pohjalle ei voi rakentaa mitään. Se ei väitä mitään eikä kasvata mitään. Pessimismi on kokemuksen nollapiste; ajattelun avuttomuutta, avuttomuuden ajattelua.

Pessimismistä ei ole mitään hyötyä. Ja tästä huolimatta, Thacker väittää, jokainen on elämässään kohdannut pessimismin.

Sen läpi kulkeminen voi tuhota ihmisen, viedä hänet äärimmäisen rajan tuolle puolen, syöstä hänet vihan valtakuntiin. Mutta, niin luulen, pessimismin kohtaaminen voi myös satuttaa hieman vähemmän, tehdä jostakusta harvasta, ainakin joskus, rahtusen viisaamman kuin niistä, jotka eivät suostu katsomaan kuiluun.

Eikä Linkola missään nimessä ollut aito pessimisti — kuten joku Schopenhauer tai Cioran. He eivät näet oikeastaan uskoneet mihinkään, toisin kuin kotoinen katkeroitunut syväekologimme. Pessimismi on nimittäin katkeruuden tuolla puolen; se on luopunut jopa omasta halustaan tietää miten asioiden tulisi olla. Todellinen pessimismi on luopumisen absoluuttista lähestymistä — sellaista mielettömyyttä kohti kulkemista, jossa mikään ei enää kanna mitään arvoa eikä tekemällä tai tekemättä jättämisellä ole enää mitään mieltä.

Tätä piirrettä Linkolasta ei löytynyt: hän uskoi loppuun asti ja kärsi uskossaan. Yksikään todellinen pessimisti ei kaiketi väitä, että hänen ajatuksensa olisivat niin perusteellisesti ajateltuja, “ettei erehtymisen mahdollisuutta ole.”

Pentti Linkola on kuollut, ja hänen mukanaan osa minua, osa minun entisyyttäni. Sitä on mahdotonta kiistää.

Istuin muutama päivä sitten Käpylässä, kaupunkikotimme läheisellä kalliolla ja ymmärsin, mitä Ville Lähde tarkoitti sanoessaan, että Linkolan vaikeus on lopultakin helppoutta. Se on helppoutta alistua kaiken tuhoutumiselle — teesi, jonka loppujen lopuksi kuka tahansa voi allekirjoittaa. Ei tarvitse tehdä muuta kuin katsella hajoamista. Siihen ei vaadita mitään kummempaa sitoutumista.

Ja minä olen elänyt lukioikäisestä asti läpi tuota hävinneen kaunaa, tuota turmeltuneen maailman hylkäämisen horisonttia, joka omaksuminen viime kädessä tarkoittaa että olisi tehtävä kaikki mahdollinen ja siksi mitään ei kannata tehdä. Voi vastustaa kaikkea, voi tuskailla kaikkea, elää langenneessa ja väärässä maailmassa jollakin sisäisen ahdistuksen voimalla, ja samalla kieltäytyä kaikista osittaisista ratkaisuista. Sillä kaikki mitä me teemme on väistämättä riittämätöntä — samoin kuin kaikki tekemättä jättämämme.

Linkolan vaikeus on helppoutta, ja nuorelle miehelle tuo helppo vaikeus on erityisen houkuttelevaa. Voi kanavoida ulkopuolisuutensa ja vihansa tunteet sisäiseen siilipuolustuksen, asettua loputtomaan oppositioon; koskaan mihinkään käsiään tahrimatta. Voi ajatella ymmärtävänsä maailman todellisen tolan — sen, joka paljastui Linkolalle depression syvimmässä, mustassa kirkkaudessa — totuuden siitä, että kaikki on “todella huonosti”. Tässä ymmäryksessään nousta kaiken yläpuolelle.

Sellainen on kaukana kestävän elämäntavan rakentamisesta. Tuo asenne ei edusta luopumisen etiikkaa, vaan tarkoituksellista ja äärimmäistä henkistä eristyneisyyttä; maailmasta vieroittumista, joka ei asenteena pyri sotkeentumiseen, vaan sairaalloiseen, äärimmäiseen puhtauteen.

Näin ajattelin kalliolla istuessani. Ja sitten tumppasin tupakan, tehdasvalmisteisen Lucky Striken.

Eikä se taatusti ollut viimeinen.

Typerää kerta kaikkiaan, ettei Linkola koskaan osannut antaa armoa itselleen tai muille. Hyväksyä, edes auttavasti, jotenkin, sitä mitä ei ihmisessä voi hyväksyä: hänen heikkouttaan, sielullista velttouttaan, ahneuttaan, kaikkia kuolemansyntejä. Armoa ei ollut: sen tilan hän täytti kostonhimolla ja väkivaltafantasioilla, jotka pahenivat, mitä vanhemmaksi, katkeroituneemmaksi ja masentuneemmaksi mies kävi.

Hänen kuuluisa ehdottomuutensa oli tunteen ehdottomuutta — ei ideologian. Tunne saneli ehdottomat vaatimukset, kohtuuttoman raivon, yliviedyt kieltäytymisen muodot, moderniteetista luopumisen ja fasistiset fantasiat: taustalla oli kaiken aikaa katkeruus, hurmos ja masennus, inho ja ylenkatse.

Niin, ja suru, murhe. Tere Vadén on ehdottanut, että johdonmukaisinta Linkolassa ei ollut hänen järkensä, vaan surunsa.

Nyt, hänen kuolemaansa viikkojen ajan pureskeltuani, totean tämän: olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut vähemmän surunsa vallassa. Ajatellut vähemmän vihansa viemänä. Kirjoittanut enemmän puutarhastaan; enemmän madekeiton keittämisestä ja sähköttömistä säilöntämenetelmistä; enemmän verkoista ja hevosreestä, enemmän herukkapensaista; vähemmän terroristeista, neutronipommeista ja kaikkialle leviävästä kuolemasta.

Toukokuun toisella viikolla ajan mökille tarkistamaan pakkasvaurioita. Kuorittuani hallaharson penkkien päältä huomaan helpotuksekseni, että tuhot ovat olleet vähäisiä. Härkäpavut puskevat lehteä yhtä pirteinä kuin paria päivää aiemminkin; pinaatitkin ovat itäneet. Ne punkevat penkkiin uutta vihantaa. Herneet, jotka alkuvuodesta sain lahjana venäläiseltä luomuviljelijältä, ovat ovat hieman säikähtäneet kylmyyttä, mutta sinnittelevät nekin.

Mustakaalien sirkkalehdet ovat tummuneet, samoin lehtikaalit. Onneksi kuistilla on varalla taimia, jolla nämä menetykset voi korvata.

Ilma on lämpenemään päin. Kompostissa möyrii kiiltäviä lantakuoriaisia.

Illalla istun kuistin keinutuoliin ja luen loppuun yhden kevään miellyttävimmistä teoksista, Donella Meadowsin mainion kirjasen Thinking in Systems: A Primer.

”There is yet one leverage point that is even higher than changing a paradigm. That is to keep oneself unattached in the arena of paradigms, to stay flexible, to realize that no paradigm is ”true”, that every one, including the one that sweetly shapes your own worldview, is a tremendously limited understanding of an immense and amazing universe that is far beyond human comprehension.

It is to ”get” at gut level the paradigm that there are paradigms, and to see that that itself is a paradigm, and to regard that whole realization as devastatingly funny.

It is to let go into not-knowing, into what the Buddhists call enlightenment.”

Vielä sananen puutarhasta.

Runoilija Ian Hamilton Finlay kirjoitti aikanaan, kuinka “joitakin puutarhoja kuvataan retriiteiksi vaikka ne todellisuudessa ovat hyökkäyksiä”.

Pikemminkin kuin pahalta maailmalta vetäytymistä, puutarhan perustaminen voi siis olla vastarintaa , radikaalimpaa vastakarvaan asettumista kuin yksikään mielenosoitus — nettiadresseista ja tulikivenkatkuisista somepäivityksistä puhumattakaan.

Idea on kaunis, mullistavakin.

Tahtoisin kuitenkin ajatella, ettei perustamamme puutarha ole sen enempää luostari kuin sotakonekaan; pikemminkin se on yritys kotiutua. Se juurruttaa paikkaan, kiinnittää tiettyihin rytmeihin, vaatii sitoutumaan ja kuuntelemaan. Se on yritys elvyttää maaperää, rakentaa ravinnekiertoja ja tutustua ympäristön rytmeihin; etsiä keinoja paikallisten ekosysteemien kanssa hengittämiseen. Vaikka ne olisivatkin ennen pitkää tuhoon tuomittuja.

Sen hoitaminen ei edellytä täydellistä selän kääntämistä maailmalle. Se ei velvoita kokonaisvaltaiseen muutokseen, jonka jälkeen kaikki olisi täysin peruuttamattomasti toisin. Puutarha ei ole kokonaisvaltainen katkos, vaan merkki uudesta epänormaalista, elämästä nykyisen hajoavan tavallisuuden tuolla puolen. Jos sillä on jokin tarkoitus, se on: kasvattaa kiinni hetkeen. Kaiken tämän hajoamisen, kaaoksen ja kuolemisen keskellä.

Ja se riittäköön, tällä erää.

(Kirjoitin tämän matkaraportin muotoa tavoittelevan esseen alun perin huhtikuussa 2019, kevään eduskuntavaalien jälkeen. Tuolloin en yrityksistä huolimatta saanut sitä viimeisteltyä.

Nyt, elokuun alussa, kykenin lopulta saattamaan kirjoituksen valmiiksi. Tässä se on, mahdollisimman pitkälti alkuperäisessä asussaan.)

I

What are the roots that clutch, what branches grow
Out of this stony rubbish? Son of man,
You cannot say, or guess, for you know only
A heap of broken images . . .

— T. S. Eliot, Waste Land

Nastarenkaat jylisevät halkeilevalla asvaltilla. Harvaan istutettujen kasvatusmännikköjen lomasta vilahtelee peltoja, pihoja, peltoja, peltoja, pihoja; paikoin kaistale puolisulaa järvenaukeaa.

Istun pelkääjän paikalla hailakanoranssissa Toyota Corollassa. Olemme puolisoni kanssa matkalla Vilppulaan: luvassa on pääsiäisretriitti pois pääkaupungin hulinasta. Varmistaaksemme itsellemme parin päivän kaistaleen omaa rauhaa olemme vuokranneet Airbnb:stä puoli-umpimähkään pirkanmaalaisen rantamökin. Vaihtoehtona olisi ollut viikonloppu Keuruun kesäpaikalla vanhempien seurassa, mutta — ei sitä aina kaikkea jaksa.

Alla rullaava maantie kulkee määränpäähämme Hattulan, Pälkäneen ja Oriveden kautta. Sydänsuomalaisiin järvimaisemiin pääsisi Tampereen moottoritietäkin, mutta nelikaistaisen tehoetenemisen teknokraattinen monotonia ei houkuttele: olemme hitaamman etenemisen ystäviä. Päijänteen rantamaita seuraileva väylä on sitä paitsi sama, jota pitkin perheeni kulki lapsuudessani kesälomille.

Leppoisasti kaartelevaa tietä matkatessa pistää silmään, kuinka elottomilta tienpientareet vaikuttavat. Tuntua on vaikea ravistaa pois; vaikutelma jää itsepintaisesti vaivaamaan. Havaintoon saattaa toki vaikuttaa hiljan lukemani raportti Suomen luonnon monimuotoisuuden hälyttävästä vähenemisestä; toisaalta tienvarsien huokuma lakastumisen tunnelma voi hyvin olla nostalgisoinninkin tuotetta. Melankoliaan taipuvainen katseeni on taatusti armottomampi kuin niinsanottu objektiivinen todellisuus antaisi aihetta.

Silti. Muistikuvieni mukaan metsät olivat ennen tuuheampia, taajamat eloisampia. 90-luvun taitteen Päijänteentien taukokievareista muistan riitasointuisen hälinän, puoliksisulaneet sokerimunkit sekä kirjavan, kahvikuppeja kilistelevän väenpaljouden; tienlaidoilta mieleen ovat jääneet värikylläiset kedot ja tummanvihreinä nousseet kuusikot, joiden latvojen vilisevää sahalaitaa hypnotisoituneena takapenkiltä katselin. Nyt maiseman pääväri tuntuu olevan harmaanruskea. Ihmisiä ei näy juuri lainkaan, tiheitä korpikuusikkoja sitäkin vähemmän. Useilla taipaleen osuuksilla avohakkuuaukea kilpailee nuoren räkämännikön kanssa yleisimmän tienvarsinäkymän paikasta.

Ohitsemme virtaa, toisin sanoen, teollis-teknologisen sivilisaatiokoneen käyttöön mobilisoitu maaperä. Sitä laikuttavat yksi toistaan muistuttavat pakettitalot; pihojen vasta-ajetulla soralla seisovat sinisen-harmaan-valkoiset, anonyymia tehokkuutta henkivät tila-autot; lyhyeksi leikattujen nurmisänkien vieriltä alkavat tasarivisiksi hoidetut puupellot.

Vaikutelma hiipii hetki hetkeltä syvemmälle: näiltä seuduilta (jotka sivumennen sanoen ovat myös paikkoja) on hiljalleen valumassa pois viimeinenkin eloisuus ja omintakeisuus; niiden ekologinen, ekonominen ja sosiaalinen paikallisväri haalistuvat vuosi vuodelta.

— On toki tunnustettava, että katselen maiseman virttynyttä tilkkutäkkiä vieraantuneen kaupunkilaisen silmin. Turha sitä on kieltää. Tuosta paljonpuhutusta kuplastahan olemme tulossa.

Kasvukeskusliberaalin näkökulmasta eteeni levittyy kauhunäky: takapajuinen, kuolettavan yhdenmukainen maa; maa jossa viikko sitten äänestettiin viittä vaille suurimmaksi puolueeksi protofasistinen, muukalaisvihamielinen, julmaa talouskuria kannattava, tunkkaisen ilmastodenialismin kanssa leikittelevä kansallismielinen kummajainen. Maa, jonka muutotappiokunnissa kytee apatia, turhautuminen ja kaikenkarvainen muutoksen pelko. Maa, jonka öljylämmitteisissä omakotitaloissa katsellaan lähi-Iskusta hankituilla mauttomilla nahkanojatuoleilla Putousta, Huutokauppakeisaria ja Sohvaperunoita. — Tai, kauhistusten kauhistus, AlfaTV:tä, Tractor pullingia ja Jerusalemin uutisia. Pääkaupunkilaisittain kultivoitu mieleni kykenee kuvittelemaan moisia hirmunäkyjä oikeastaan loppumattomiin.

Ne ovat tietysti kohtuutonta, typerää fantasiaa.

Sitä paitsi: kyseessä on myös maa, jonka perinteisiin kuuluvat luonnon kunnioittamisen, sosiaalisen tasavertaisuuden, talkoohengen ja heikoimmista huolehtimisen ihanteet. Maa, joka myös kaikesta huolimatta on huolestunut ympäristönsä tilasta; maa, jonka väestöstä enemmistö esimerkiksi vastustaa avohakkuita. Maa, jonka olen tullut tuntemaan juurevan kylähulluuden, rikkaiden kieliperinteiden, rosoisen paikalliskokemuksen ja huumaavan luonnonkauneuden tyyssijana.

Tuntujen ristivetoisuus häkellyttää. Näkymä on taatusti puutteellinen, harhainenkin. Ennen kaikkea sen autius häiritsee. Elämä piilottelee väistämättä jossakin.

Jossain lähellä.

Ehkä jossain etäämmällä.

Edelleen.

Maisema rullaa välinpitämättömänä eteenpäin.

– Katso, Leena huikkaa ratin takaa. Havahdun mietteistäni.

Ohivilistävällä peltoaukealla koikkelehtii kurkipariskunta.

Olemme jo melkein määränpäässämme, kun vastaan tulee omituinen tienviitta: Elämänmäki. Kyltin jälkeen pääväylältätie haarautuva hiekka kaartuu oikeaan, sitten häipyy etäisyyteen.

Nimi jää kaivelemaan. Aivan kuin muistaisin sen jostakin.

Auto kaartaa hiekkaiselle pihaväylälle. Pysäköimme järvenrantatontin ylärinteeseen.

Edessä kohoaa tulevan viikonlopumme loma-asunto: viitisentoista vuotta vanha, punakylkinen pyöröhirsimökki. Rakennelma on pystytetty hiekkamaalle, huteran tuntuisten betonijalkojen päälle.

Pihamaa on karua kivikkoiseen rantaan viettävää mäntyrinnettä, joka kasvaa kanervaa, mustikkaa ja puolukkaa. Kulkemisen helpottamiseksi mättäikköön on ajettu poluksi pari tonnia tummaa koristesepeliä. Alarinteeseen maisemoidulle soratasanteelle on pystytetty loma-Suomen epävirallinen monumentti: uutuudenvihreä, painekyllästetyistä laudoista kasattu pihakeinu. Siinä istuen voi sitten nauttia järvimaisemasta.

Vastarannan niemenkärjelle levittäytyy avohakkuuaukea.

Näkyä saa katsella aika tovin, ennen kuin siihen alkaa tottua. Raiskio kattaa lähestulkoon koko niemen leveyden. Vesirajaan on jätetty säädösten mukaisesti muutaman koivun harva rivistö maanvalumista estämään, mutta ei suojavyöhyke tietenkään kolmeakymmentä metriä leveä ole, kuten ekologisten vaurioiden minimoimiseksi pitäisi.

Missäpä nuo kaistaleet niin ruhtinaallisen paksuiksi jätettäisiinkään.

Omalla puolellamme lahtea, vesirajan tuntumassa, seisoo saunamökki: punakylkinen, hauskannäköinen hökkelö. Se on käytännössä romahduspisteessä. Löylyhuoneen lattia viettää kohti järveä muutaman asteen kulmassa; savuhormin rappaus on haljennut.

Saunakamari on täynnä sekalaista romua 70–90-luvuilta. Seinille on kiinnitetty nastoilla haalistuneita lomapostikortteja sekä ikivanhoja matkailujulisteita. Niissä päivänkakkarat sekä peltolemmikit heläjävät takavuosien maaseutumatkailun aurinkoisilla merkkipaikoilla. Kamarin nurkassa lojuu pino oransseja pelastusliivejä sekä haalistunut uimarengas.

Kuvittelen tavoittavani aavistuksen Ruoveden rannalla muinoin vietetyistä kesälomapäivistä: lasten naurua vesirajassa, souturetkiä, suvista auvoa.

Moisten elämänhitusten takia näillä paikoilla kait käydäänkin.

Suhteeni suomalaiseen maaseutuun on jännitteitä täynnä. En liene asian kanssa yksin; meikäläisessä psyykessä maaseutu on aina lähellä, hyvässä ja pahassa. Yhtäältä kaivattu, toisaalta vihattu.

Historiallisesta näkökulmasta tämä tuskin yllättää. Suuresta rakennemuutoksesta ei ole kuin runsas 50 vuotta; enemmistön henkiset syväjuuret ulottuvat aivan muualle kuin kaupunkilaisiin maisemiin. Monet tärkeimmistä meikäläisistä merkityksellistymisen prosesseista kasvavat edelleen maalais- ja metsäläisidyllien maaperästä.

(Sanottakoon sivuun, ettei tämä tietenkään koske kaikkia.)

Olen itse kaupunkilaislapsi; koko elämäni asuinosoitteet ovat sijoittuneet kehä ykkösen sisäpuolelle. Silti syrjäseudut ovat koko tietoisen elämäni ajan vetäneet minua puoleensa.

Kuten merkittävällä osalla suomalaisista, mieleenpainuvimmat lapsuusmuistoni sijoittuvat maalle — ja erityisesti kesään. Psykohistoriani hermokeskuksina sykkivät Keuruun kesämökin tai Punkaharjun sukutilan paikallismaisemat; aika ajoin päällehyökyvät keholliset muistot palauttavat minut koivujen ja tervaleppien reunustamille uimarannoille ja ahomansikoiden täyttämille hiekkatien pientareille; ajatuksissani siirryn herkästi metsälammen partaalle vesimittareiden leikkejä seuraamaan.

Näiden muistumien otteesta on vaikea irrottautua. En tiedä edes, haluanko. En ole johonkin aikaan enää varsinaisesti tuntenut itseäni stadilaiseksi — etenkään kantakaupungin eläjäksi.

Olen hiljan toistuvasti haaveillut maalle muuttamisesta, omavaraisuuden opettelusta, marjastamisesta, sienestyksestä, puutarhanhoidosta ja pienen saunamökin rauhasta. (Aivan viime aikoina moinen on myös alkanut tuntua enenevässä määrin rationaaliselta strategialta, tulevia kaaoksen vuosia silmälläpitäen.)

Tämän hähmäisen juurtumisimpulssin ajamana olen selvitellyt pitkällisesti sukuni maalaista historiaa; nykyään tunnen lukemattomien sukutalojen, rantojen, purojen, mäkien ja polkujen tarinoita. Olen — paikoin jopa kauhukseni — huomannut, että elämiseni ja kokemiseni mieli on tuntunut kerta kaikkiaan mielekkäämmältä palmikoida kiinni henkilöhistoriani ulkokaupunkilaisiin rihmoihin kuin sen urbaaneihin komponentteihin: kerrostalopihoihin, raitiovaunukiskoihin tai keskustan kaupoissa pyörimisiin. Lapsuuteni kotikaupunginosassa Helsingin Kumpulassa minua on tenhonnut eniten sen antiurbaani, kylämäinen tuntu; ei kauppakeskusten, raideliikenteen tai katufestivaalien hulina. Kalliossa viettämieni opiskeluvuosien muistot ovat alkaneet nopeasti haalistua.

Tällainen maa- ja luontoyhteyteen isoaminen on urbaaneissa kulttuuripiireissä helppo tehdä naurunalaiseksi tuomitsemalla se romanttisena haihatteluna. Kaipuu maalle nähdään herkästi merkkinä kyvyttömyydestä — kyvyttömyydestä olla ja elää modernissa yhteiskuntarakenteessamme.

Muistan ajatelleeni näin kerran itsekin, kun vanha yläastekaverini soitti minulle tuhannen päissään keskellä yötä. Hän oli ajautunut työttömäksi ja muuttanut isänsä kanssa takaisin sukunsa kotipaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle. Siellä he nyt asuivat vanhaa omakotitaloa kahdestaan. Puhelun alkoholiavusteisen hilpeyden läpi tunkivat surumielisyys, itsesääli ja häpeä. Ystäväni vähätteli ja surkutteli omaa elämäänsä. Saatoin kuvitella pihassa ruostuvat datsuninrämät ja eteisen naulassa roikkuvat pesemättömät nappiverkkarit.

Maalle muuttaminen — tai etenkin: sinne jääminen — tulee helposti luetuksi todisteena lopullisesta luovuttamisesta.

Ellei sitten kyse ole kirkasotsaisesta, luontoyhteyden palauttamiseen tähtäävästä luomuelämäprojektista, jonka voi runoilla hippihenkistä juurevuutta ja tulevaisuuden toivoa pullolleen. Tosin tällöinkin maalaisuus näyttäytyy helposti kiellon kautta: luopumisena, vetäytymisenä, yksinkertaistamisena, taantumisena; vähintäänkin hengähdystaukona — taukona normaalista elämänmenosta.

Mitään positiivista, omintakeista ydinolemusta maalaisuudelle ei nykykulttuurissa tunnu löytyvän. Kehäteiden tuolla puolen jäädään aina jostakin paitsi. Todennäköisesti juuri siitä tärkeimmästä.

Mitä se nyt kulloisenkin somevirtauksen mukaan sattuukaan olemaan.

Joka tapauksessa, huomaan kaipaavani sinne yhä enenevässä määrin. Havaitsen haluavani yhä enemmän syrjään; jopa… syrjäytymään.

Syntyperäinen helsinkiläisyyteni on alkanut tuntua pikemmin taakalta kuin ylpeydenaiheelta.

Mökkimme pihamaata tovin tutkailtuamme nousemme kuistille ja astumme sisään.

Sisällä vallitsee kliininen Instagram-rauha; täältä entisen elämän muistojäljet on pyritty mahdollisimman perusteellisesti hävittämään. Seinähirret on peitetty paksulla harmaalla sisustusmaalilla; puolityhjät Tikkurilan pöntöt löytyvät piirongin alakaapista. Nurkkaa hallitsee valtava laajakuvatelevisio.

Seinillä roikkuu halvalle kankaalle printattuja sisustustauluja. Anonyymit asetelmat kuvaavat pyöreitä kiviä, sileitä kepukoita ja harmaita tunnelmatuikkuja; maalauksen alareunaan kätketystä pikku kytkimestä napsauttamalla kynttilöiden liekit saa loistamaan led-valoa.

Vaikuttaa selvältä, että mökki on pikaisesti pintaremontoitu juuri tällaista vuokrakäyttöä varten. Se lienee perintöä vanhemmalta sukupolvelta — ja kuten niin monella mummon ja papan perintöpaikalla, täälläkään ei enää oikein ehditä saati jakseta käydä. Myyntihintakin taitaa laskea kuin lehmän häntä.

Paras konsti kääntää tällainen ylisukupolvinen painolasti tulonlähteeksi on panna paikka nettivuokralle. Vastaavia järvenrantojen monetisoituja pikkuparatiiseja löytyy Airbnb:stä nykyään lukemattomia. Avaimet kuistille numerolukkorasiaan, ruokakaappiin paketti Earl Greytä ja palasokeria, vanhojen rautahetekoiden tilalle pehmeä parisänky. Desentralisoitu jakotalous on avannut suomalaisen mökkikulttuurin virkistysresurssit laajempaan, peräti kansainväliseen käyttöön. Samalla hirsimökkien seinät peittyvät yhden ja saman sisustusharmaan sävyihin.

No, emme jaksa valittaa.

Takkaan saa tulen. Televisiota ei tarvitse käynnistää.

Tungen kaukosäätimet piirongin laatikkoon.

Maaseutua lähestyttäessä ollaan pääasiassa tekemisissä kuvitelmien, haaveiden, ideologioiden ja fantasioiden kanssa; niin ennen, niin nykyäänkin.

Eräs kiistämätön tosiasia kuitenkin on: maalaisuuden ydin haalenee. Vaikka kesälomilla hakeudutaan edelleen “luonnon helmaan”, yhä harvempi haluaa asua kasvukeskusten ulkopuolella. Tai kykenee siihen.

Syrjäseutujen autioituminen on jo jonkin aikaa ollut helppo todeta luonnonlaiksi ja tuomita sitä hidastavat tekijät ykskantaan edistyksen ja kasvun jarruiksi. Nokkelan pääkaupunkilaistoimittajan on jo pitkään ollut helppo pilkata haja-asutusalueidensa omaleimaisuuden rippeisiin takertuvaa, epämodernia juntti-Suomea: jättäkää maaseutu viimein kuolemaan mahdottomuuteensa! Lopettakaa hajauttaminen, purkakaa maakuntayliopistot, lakkauttakaa pikkupaikkakuntien kirjastot; antakaa ihmisten asua siellä missä oikeasti haluavat! — Siis pääkaupunkiseudulla. Hampaita kiristellen ehkä myös Turussa, Oulussa tai Tampereella.

Tyhjenemistendessin siivittämänä kaupunkilaisuudesta tullaan herkäksi runoilleeksi jonkinlainen kyseenalaistamaton kulttuurillinen johtotähti. Kaupungeissa on elämää, muistutetaan; kaupungeissa edistys elää; kaupungeissa talous, kulttuuri, ilo ja suvaitsevaisuus kukoistavat, jos nyt ylimalkaan jossakin. Takapajuisella maaseudulla tuskin osataan muuta kuin käpertyä oman homehtuvan navan ja kuolevan kyläyhteisön ympärille. Siellä syrjäydytään, katkeroidutaan ja takerrutaan taantumukseen.

Tällaisessa urbaanissa kulttuurisovinismissa tuppaa jäämään huomiotta se kiistämätön tosiasia, että kaupungit eivät ole itseriittoisia eivätkä omavaraisia kokonaisuuksia: vaikka ne olisivat kuinka innovatiivisia ihmiselämän ja luovuuden solmukohtia, ne elävät elintarvikkeiden, resurssien ja tarvikkeiden virroista, joiden lähteet ovat väistämättä kaupungin itsensä ulkopuolella. Kaupunkilaisuus ei — kaikesta itsenäisyyden ja vapauden korostamisesta — huolimatta elä ympäristöstään riippumatta.

Toki maaseutukokemuksella puolustajiakin riittää. Puhtoisuuden, suoraselkäisyyden, sosiaalisen harmonian ja “perusasioiden” kiiltokuvastolla pelaaminen ei ole poliittisessa nykykeskustelussa mitenkään harvinaista. Suomessa on jo jonkin aikaa ollut sangen helppo ajautua maalaisidyllin maalailuun ja menneiden aikojen nostalgisointiin. Ajallisen ja maantieteellisen etäisyyden innoittamana suomalaisen alkutuotannon tantereille projisoidaan tuon tuosta paratiiseja, joita ei koskaan ole olemassa ollutkaan.

Näillä näyillä on puolestaan mahdollista perustella poliittisia päämääriä, jotka ovat pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin alue-, luonto- tai pienyhteisöystävällisiä. Jotkut suomensisulaiset houreet ovat tietysti aivan omassa luokassaan; mutta jonkun MTK:n sekä keskustapuolueen politiikka on tukeutunut oikeastaan aina maaseutuidyllin kuvastoihin — ja samalla suosinut ympäristöä runtelevia, väkivaltaisia “suuria miehisiä hankkeita”: tehtaita, kaivoksia, laskettelurinteitä ja biotaloustehtaita. “Maaseudun etujen ajaminen” on pitkään tapahtunut paikallisen eläväisyyden, kyläyhteisöjen ja luontosuhteen kustannuksella. (Ks. tästä Sampsa Oinaalan ja Tommi Taipaleen artikkeli, Elonkehä 2/19.)

Mutta tämä tällainen on vain jonkinlaista sosiologista pintaliplatusta.

Minua maaseudun väestö- ja elinkeinorakenteen muutokset ja niiden tulkinnat eivät jaksa loputtomiin kiinnostaa; eivät liioin maaseudun kuvastot, ideologiat, retoriikat.

Huomaan etsiväni näistä paikoista aivan jotakin muuta: kokemuksellista pohjavirettä. Hamuan kohti jotakin sellaista, jota kaupunkilaisolemiseen ehdollistunut ajattelutapani ei useimmiten osaa nähdä, saati tiedostaa.

Vaikka kaipuu “yksinkertaisempaan elämään” tekee minusta eräänlaisen kävelevän kliseen, voin tuskin vastustaa liikesuunnan emotionaalista tenhoa.

Tahtoisin päästä jonnekin kuvastojen ja pintapuolisten tilastofaktojen taakse.

Kiinni näiden seutujen todellisuuteen.

Illan pimetessä tulee juuri niin rauhallista kuin pitääkin.

Järven yllä liikkuu laulujoutsenkaksikko.

Sitten hiljenee. Sammutamme kynttilät. Käymme raukeina nukkumaan.

II

Jälkien paradoksi on tässä kahtalaisuudessa: toisaalta ne kertovat jonkin menneen jo, olevan poissa, kadonneen, toisaalta jäljet itse ovat läsnä, vaikka ehkä vain hetkenkin, vainuajien koeteltavina ja merkkeinä kadonneesta.

– Tere Vadén, Arktinen Hekkuma

Aamulla pihamännyssä laulaa virkeä peippo. Kevätrintainen pikkukaveri tiedottaa reviiriänsä kuuluvasti ympäristöön; konsertista ei voi olla ilahtumatta.

Viserryksen kontrapunktina toimii järvenpoukaman yli kantautuva moottorisahan ulvonta, jota jatkuu koko aamupäivän. Lahden pohjukassa sijaitsee ilmeisesti pieni sahalaitos.

Se ei suinkaan ole paikkakunnan ainut. Vilppulassa sijaitsee pari muutakin pikkusahaa — sekä tietysti kunnan ylpeys, Metsä Fibren teollisuusjätti. Saha on lajissaan Suomen suurin; puuteollisuus työllistääkin täälläpäin merkittävästi.

Romantikko minussa kärsii teollisuusmaiseman dissonansseista. Vaan minkäs teet: sahan ulvonta lienee nykyään yhtä luonteva osa äänikuvaa kuin linnunliverryskin. Elämmehän ihmisen aikakautta.

Ja työ on työtä, tuotanto tuotantoa; siinäpä elämäntapamme kivijalat. (Tekee tosin mieli sanoa: sen hiekalle lasketut kivijalat.)

Tavaran liikkeisiin ja aineelliseen kulutukseen nojaavan yhteiskuntajärjestelmämme onneksi vienti vetää vielä.

Mistään suomalaiskansallisesta menestystarinasta ei voi kylläkään erityisemmin puhua. Ei vaikka nämä laitokset taatusti tarjoavat paikallisille tällä hetkellä elannon. Näidenkin seutujen osana on yhä enenevässä määrin tuottaa materiaaleja kaukoidän kasvavan keskiluokan lastulevyhuonekaluihin, vessapaperirulliin ja älypuhelinten akkuihin. Sahatavara liikkuu jo nyt enenevässä määrin kohti Kiinaa — kuten muutkin metsäteollisuutemme ja kaivostoimintamme hedelmät. Samalla pienet tuotantolaitokset kuihtuvat ja jatkojalostus keskitetään yhä kauemmas.

Ounastelen, että globaalin ekstraktiokapitalismin alkaessa kiihdyttää kohti viimeistä kasvurysäystään Suomen syrjäseudut muuttuvat hiljalleen silkoiksi raaka-ainereserveiksi — ainakin siksi aikaa kun pallonlaajuinen riistohurrikaani jaksaa vielä riehua. Kyyninen mieli väittäisi, että suomalainen maisema saa näin kokea saman kolonialistisen kohtalon kuin mineraalirikkaat Afrikan territoriot jo yli sata vuotta sitten. Sanottavampia hyötyjä globaalin teknosivilisaation resurssivarannoksi päätymisestä haja-asutusalueille tuskin varisee.

Katselen horisonttiin. Pohdin seudun tulevaisuudennäkymiä: kaivoksia, rikastusaltaita, hakevoimaloita, sähkölinjoja; lisää puupeltoja, lisää hakkuuraiskioita…

Peippo sirkuttaa jälleen. Ravistan ajatukset päästäni.

Aamu alkaa olla jo pitkällä, kun saamme kahvit juotua ja pääsemme vihdoin liikkeelle.

Kävelyretkemme suuntautuu eilen ohittamallemme Elämänmäelle.

Olen tällä välin saanut mieleeni, mistä nimi oli tuttu. Mäellä sijaitsi 1900-luvun alussa luonnonparantola, jota johti eksentrinen ja valovoimainen persoonallisuus, helsinkiläislähtöinen lääkäri E. W. Lybeck. Luin aivan äskettäin Tuomas Timosen parantolaa käsittelevän näytelmän Elämänmäki.

Tuntuu kohtalonomaiselta, että olemme sattuneet aivan vahingossa paikalle.

Kävellessämme kohti mäkeä Leena selvittää paikan historiaa. Se on ilmeisesti Vilppulan päänähtävyyksiä — mikä ei toki tarkoita, että joku TripAdvisor rekisteröisi sitä millään tavoin.

Parantolan tarina on yhtä kaikki kiehtova. Tolstoilaisuuteen nuorena hurahtanut Lybeck oli Suomen ensimmäisiä “takaisin luontoon”-intoilijoita. Hänen romanttisten, antroposofisista luonnonfilosofioista inspiroituneiden oppiensa pohjalle perustetussa laitoksessa mielenterveyspotilaat saivat eheytyä koskemattoman korven helmassa. Lybeck uskoi vakaasti ulkoilman parantaviin vaikutuksiin. Kuntoutujille oli rakennettu korkeiden honkien latvuksiin erityisiä lavetteja, joilla otettiin aurinko- ja ilmakylpyjä.

Hoito-ohjelmaan sisältyi runsaasti reipasta ulkoilmatyötä kasvimailla sekä erilaisissa parantolan rakennusprojekteissa. Historialliseen kontekstiinsa suhteuttaen Lybeck oli aikaansa edellä — ainakin mitä avohoidon periaatteisiin ja mielenterveyspotilaiden inhimilliseen kohteluun tulee.

— Mikä tuskin lieventää asian sitä puolta, että karismaattisen tohtorin opit olivat monilta osin pelkkää puoskarointia. Luonnollisuuden esitaistelija Lybeck oli tunnettu esimerkiksi rokotevastaisuudestaan. Hänen mukaansa uudet immuunivastetta parantavat pistokset olivat “silkkaa myrkkyä”. Lybeckiläisen parannustaiteen perusainekset olivat tiukkaa luomua: ulkoilmaa, savihauteita, kasvisruokaa, paastoamista. Vuosisadan alussa tällaiset romanttissävytteiset opit olivat porvarillisissa kulttuuripiireissä muotia, ja luonnonkauniissa parantolassa vierailivat hermojaan lepuuttamassa mm. Akseli Gallen-Kallela, Mathilda Wrede, Juhani Aho, Ilmari Kianto ja F. E. Sillanpää.

Lybeckin elämäntyön kävi lopulta kehnosti: parantola ajautui ensimmäisen maailmansodan myötä rankkoihin talousvaikeuksiin. Epävakaa maailmantilanne romutti rahoituspohjan. Tohtorin alamäkeen ja laitoksen epäsuosioon paikkakuntalaisten keskuudessa myötävaikutti myös esimerkiksi se, että eräs hoidokki oli aiemmin tullut surmanneeksi tietöissä olleen paikallisen miehen. Hoitolan toiminta lakkautettiin vuonna 1917.

Lybeckin oma tarina päättyi itsemurhaan kaksi vuotta myöhemmin. Eheyttävä paluu luonnon helmaan oli epäonnistunut. Elämään jäivät vain tarinat.

Nykyään mäestä on tehty luonnonsuojelualue. Parantolasta on jäljellä vain sammaloituva kivijalka. Paikalla kohoaa korkea aarnikuusikko.

Siellä asustaa kuulemma erityisen eloisa pohjantikkayhteisö.

Matkalla ohitamme taas muutamia avohakkuita.

Niistä suurin sijoittuu aivan Elämänmäen juurelle. Luonnonsuojelualueelle johtavan hiekkatien laidoilla levittäytyy massiivisen mittakaavan teollinen puunmurha. Tyhjänä ammottava aukko on karmaisevampi kuin yksikään tähän asti näkemistämme. Sen vieritse on hankala kulkea; sydän on kääntyä ympäri.

Joku paikallinen vääräleuka on naulaillut sinne tänne kantoihin ja pystyyn jääneisiin runkoihin päreitä, joihin on tussilla rustailtu hirtehisiä, tummasävyisen ironian sävyttämiä iskulauseita.

Tekstit laulavat katkeraa kostovirttä metsäyhtiön tuhokoneistolle.

THIS IS MY WAY — METSÄTISSUEN TIE

ALUETTA VARTIOI TAPPAJAPUU

SIIRTO- VAI RIISTOKUNTA

VIEKÄÄ NUOHOOJATKIN PIIPUSTA

Ja niin edelleen. Kylttien vimmainen vastarintahenki piristää alakuloiseksi kääntynyttä kävelyretkeä.

Ollakseni rehellinen: vaikka maaseudulle aika ajoin haikailenkin, tuskin sopisin mihinkään suoraselkäisen talonpoikaiseen viljely-ympäristöön.

Eivät puhtoisen maalaiskuvaston pastoraaliset huoneentaulut ole koskaan varsinaisesti vedonneet minuun. Suomenniemen syrjäseuduissa minua on pikemminkin kiehtonut aavistus jostakin selittämättömästä, arkaaisen metsäläisestä elämäntunnosta.

Eniten olen romanttisissa houreissani isonnut jonkinlaista omaleimaisen metsäläiselämän sottaista haisua. Kaiken maailman ITE-taiteilijoiden, iorbockien, erkkipirtoloiden, elissinistöjen, lassenordlundien ja lukemattomien muiden elämäntapakokeilijoiden ja -taiteilijoiden hortoilevat yritykset irtautua läpikapitalisoituneen kasvuyhteiskunnan kahleista ovat vaikuttaneet minuun syvästi. Syväkuvitelmissani ryteikköjen ja korpimökkien vinoonkasvaneet asukit ovat olennoineet jonkinlaista erityislaatuista vapautta ja elinvoimaa.

Parikymppisenä harrastamillani liftausreissuilla hakeuduin säännönmukaisesti kaikenlaisille omituisille sivuteille; huomasin tuon tuosta ajautuvani ränsistyneisiin, outoihin notkelmiin; nousin mielummin ruostehelmaisiin, viinanhajuisiin transitteihin kuin virtaviivaisiin perheautoihin; hakeuduin syrjäisten kesäteatterien karonkkoihin, paikalliskuppiloiden nurkkapöytiin, lahoavien taukopirttien takana levittäytyville romupihoille.

Syrjä-Suomessa minua on kiehtonut mahdollisuus päästä käsiksi jonkinalaisen omaleimaisen paikalliskokemuksen tummaan ytimeen. Ainakin sikäli, kun aavistus sellaisesta on monokulttuurisen ABC-Suomen levittäytymiseltä jossain tuntunut säästyneen.

Ehkä kyse on ollut vain harhamasta, mieltä ja merkitystä lupaavasta illuusiosta. Siitä huolimatta: jotakin sitä pusikoista, kedoilta ja aarnimetsistä edelleen tuntee etsivänsä.

Huomaan hamuavani nostalgian, myyttien ja aavistusten kehräämää, elinkelpoista metsäläisen merkityksen lankaa. Illuusiota tai ei, olen vähintäänkin halunnut tuntea, että syrjäloukoista, metsien ja ketojen keskeltä voisi olla mahdollista paikantaa elämänrihma paksumpana kuin minä se konsumerismin liudentamassa pintatodellisuudessa on esiintynyt. Tuollaisen johteen löytäminen, niin olen kuvitellut, voisi avata reittejä sellaiseen elämänjäsennykseen, jossa olisi yhä jotakin mieltä — nykyisen mielettömyyden rajamailla.

Moinen tuntuu yhä tärkeämmältä maailmassa, joka on vääjäämättä syöksymässä ilmastokaaoksen ja kuudennen sukupuuttoaallon tummavälkkeiseen nieluun.

Niin, huomaan kuusikkojen, peltoaukeiden ja avohakkuiden keskellä edelleen kysyväni: mikä pitäisi vielä hengissä?

En tiedä, voiko vastausta enää löytää.

Mutta yksi hyvä veikkaus tosin tulee mieleen:

puut.

Tie ylös Elämänmäelle ei ole helppo kulkea. Edellissyksyn myrskyt ovat kellistäneet huipulle johtavalle väylälle runsaasti paksuja kuusenrunkoja. Ala-aukean hakkuutöissä kunnostautuneista sahamiehistä kukaan ei näemmä ole vaivautunut ylös mäkeä raivaushommiin. Naturaverkostoon kuuluvan luonnonsuojelualueen virkistysarvojen ylläpito ei tunnu sijoittuvan paikallisen metsäinsinööristön prioriteettilistalla kovinkaan korkealle.

Kapuamme yli esteiden ja jatkamme nousua.

Vanha metsä sulkee sisuksiinsa. Hakkuuraiskion painajaisnäyt ovat pian unohtuneet. Nelikymmenmetriset jättiläiset huojuvat pitkämielisinä.

Ikikuusikko henkii monumentaalisen rauhan tuntua.

Kohta alamme paikantaa maastossa elonmerkkejä. Polulla tulee vastaan hirvien papanaläjiä ja sorkanpainalluksia. Hangesta löytyy myös sympaattisia pikku painaumia varpaankuoppineen kaikkineen; tulkitsemme ne mäyrän jäljiksi.

Ihmisyyden kaiut etääntyvät. Kuusikkoon saapumisestamme on kiinnostunut lähinnä korppipariskunta, jonka raakunta kaikuu latvustojen yllä. Parivaljakon toinen jäsen koukkaa varmistuskierroksen päidemme päältä palatakseen sitten asemapaikkana toimivan kelohongan yläoksille tekemään kumppanilleen tilanteesta selkoa. Tiedustelukierroksen päätteeksi komeat mustat linnut liihottavat pesäänsä jonnekin etäisemmän hongikon suojiin.

Ilma on viileä, raikas.

Mäen huipulla avautuu piskuinen aukio; sen reunalla kohoaa valtava kivinen paasi.

Ilmeisesti Vilppulan kyläyhdistys on aikanaan katsonut Lybeckin omalaatuisen perinnön huomionosoituksen arvoiseksi. Hyvinvointivaltion rakentamisen ydinvuosina pystytetyssä monumentissa eksentrinen uskomushoitaja on nimetty “sairaiden ja elämän varjopuolella elävien lähimmäisten ystäväksi ja ymmärtäjäksi”. Parantolan patriarkasta kiveen veistetty profiilikuva hohkaa myyttistä auraa; koukkunokkainen hahmo muistuttaa Kustaa Vaasaa tai Väinämöistä.

Kivisellä Lybeckillä on tuima, periksiantamaton katse. Hän on järkähtämättä vaiti. Muistomerkki sammaloituu kuusikon varjoissa.

Niin, oliko Lybeck tosiaan jonkinlainen “elämän varjopuolella elävien” tulkki ja tuntija? Oliko hän jollain tavalla aikansa metsäsuomalaisessa syrjäytymiskokemuksessa kiinni?

Ehkä oli, ehkä ei. Lybeckin persoona ja perintö on syvän ristiriitainen — ainakin mikäli Timosen näytelmään on uskomista. Näyttämöteos palaa hetkeksi mieleen. Muistelen, kuinka eleettömästi Timonen ruotii Lybeckin idealistista ja paljolti perusteetonta uskoa luonnonparantamisen voimaan, hänen rempoilevaa elämänhallintaansa, repaleisia ihmissuhteitaan ja ennen pitkää tapahtuvaa henkistä romahdusta. Lybeckin luontousko ja sen onneton kohtalo herättää vaikeita, kiintoisia kysymyksiä hulluuden ja terveyden, hallinnan ja villiyden, vapauden ja vastuun, kultturelliuden ja kultivoimattomuuden välisestä suhteesta.

Näytelmässä Lybeck ei koskaan pääse kiinni sen enempää hoidokkiensa sielunelämään kuin oman olemuksensakaan syövereihin.

Villinä vellova elämä pakenee häneltä päättymättömiin. Hän ei tavoita sen olemusta, ei ennen kuolemaansa.

Eikä kaiketi silloinkaan.

Mäen laelle pystytetystä Metsähallituksen infotaulusta selviää, että matkalla ohittamamme hakkuupalstalla on nimi: vast’ikään kaadettu metsä on ennen tunnettu Kuolemankorpena.

Kuinka typerryttävän sopivaa. Kuvittelen alarinteen entisen paksurunkoisen, sammaloituneen, varjoisan aarnimetsän. Kuolemankorpi. Nyt kuivettuneeksi kannokoksi revityn paikan nimi osuu uudella, ikävällä tavalla maaliinsa.

Nomen est omen.

Elämänmäellä tilanne on vielä toinen. Aarniometsä kaartuu yläpuolellemme. Aurinko kajastaa ohuen pilviverhon läpi. Ohikiitävän hetken ajan tunnen seisovani goottilaisen katedraalin keskilaivassa.

Muistan äkisti, että on pitkäperjantai.

Olemme nousseet pitkäperjantaina Kuolemankorvesta Elämänmäelle.

Kaiketi sekin merkitsee jotakin.

Korppi rääkäisee vahvistuksen.

Seisomme vaiti.

Etäältä alkaa kuulua tikan rummutusta.

Sitten, ikuisuuden kuluttua, lähdemme laskeutumaan alas.

Palaamme eri reittiä kuin saapuessa, luonnonsuojelualueen laitaa seurailevaa metsäautotietä pitkin. Painaumissa kasvaa heinää, kissankelloja ja siankärsämöä.

Vastaan lepattelee kevään ensimmäinen perhonen.

Pieni suruvaippa.

Päätämme jatkaa syrjemmälle vielä pätkän. Etenemme varjoisaan notkelmaan, pienen hakatun metsikön ohi; sitten ylitämme puron ja nousemme uudelle mäelle. Nyt, aivan yllättäen meitä ympäröivät hirsiseinät; siellä täällä kohoaa rakennuksia: saunoja, latoja ja kummallisen muinaisen oloisia puutaloja. Edempänä näkyy sekalaista romua, polkupyöriä, puutarhapalstoja ja puoliksiromuttuneita autoja.

Olemme saapuneet Katajamäen ekoyhteisöön.

Hieman aikaa pihalla harhailtuamme saamme seuraa. Etäämmällä seisovasta jylhästä puurakennuksesta kömpii ulos eräs yhteisön jäsenistä. Pienen keskustelun jälkeen hän — hieman raukean ja alakuloisen oloisena — tarjoutuu pitämään meille kierroksen pihapiirissä.

Katajamäen yhteisö on aikoinaan ollut eräs suomalaisen vaihtoehtoajattelun keskuspaikoista. Täällä on pidetty sekä Maan Ystävien että monien muidenkin kestävän elämäntavan etsijöiden tapahtumia, kursseja, festivaaleja ja leirejä.

Paikan perustajana ja moottorina on toiminut perinnerakentaja, taiteilija ja erilaisten vaihtoehtoelämäntapojen tietomies Tapani Hietalahti. Hietalahti on eräs tärkeimmistä parin vuosikymmenen takaisen, perinnesuomalaisuutta kohti etsiytyneen kalevalahenkisen luontoesoterian voimahahmoista.

Hietalahden henkinen perintö näkyy kaikkialla pihapiirissä: hänen erikoinen ja kaunis kalevalainen arkkitehtoniikkansa on insipiroinut ekokylän rakennuskantaa. Meidät johdatetaan sisälle hauskaan yhteisötupaan. Hietalahti on muurannut sen keskelle suuren pohjalaistyylisen uunin. Paikka on kaunis, käytännöllinen ja se huokuu erityislaatuista energiaa.

Katajamäen yhteisö on pitkään toiminut jonkinlaisena erilaisten elämäntapakokeilujen hermokeskuksena. Se on ollut Suomen ekokylistä kenties verkostunein, ulospäin suuntautunein ja kulttuurillisesti vaikutusvoimaisin. Varsinaista omavaraista elämäntapaa siellä ei tosin koskaan ole saavutettu. Yhteisön jäsenet ovat kyllä kasvattaneet yrttejä ja ruokaa sekä maksaneet yhdistykselle omista pienistä tuloistaan vuokraa; eräänä yhteisön varsinaisista tulonlähteistä on kuitenkin pitkään toiminut Mänttä-Vilppulan kunnan työvoimatoimisto.

Viime vuosina Katajamäki on kokenut valtavia kolhuja. Eräs niistä oli kahdeksan vuotta sitten sattunut päärakennuksen, Lybeckin parantolan peruja olleen vanhan hirsirakennuksen tuho. Päärakennus oli Elämänmäen vanha päärakennus: komea, mittaamattoman arvokas puukolossi. Vuoden 2011 talvella se paloi huolimattoman tulenkäsittelyn seurauksena maan tasalle. Oppaamme mukaan vahinkoon syyllistyneellä nuorella ekokylän asukilla oli “enemmän intoa kuin osaamista”, mitä omavaraiselämään tulee.

Vakavin yhteisön viimeaikaisista vastoinkäymisistä koitti kuitenkin vuosi sitten, kun Tapani Hietalahti itse menehtyi pihan savusaunan lauteille. Poismenon jättämän aukon voi pihassa suorastaan aistia.

Oppaamme johdattaa meidät sisään suureen hirsirakenteiseen riiheen. Siitä olisi tarkoitus tulla yhteisön uusi päätalo. Rakennus on vaikuttava, peräisin 1700-luvulta: seinähirret ovat valtavaa sydänpuuta, lattialaudat suunnattoman paksuja ja pitkiä. Moisia sahatukkeja ei Suomessa enää juurikaan kasva.

Riihen perukoilla jököttää valtava, keskeneräinen uuninrakennusprojekti. Katselemme monimutkaista rakennelmaa. Se on Hietalahden viimeinen ponnistus: puolittaiseen valmiuteen saatu uuniartesaanin mestariteos. Sitä pystyttäessä on hyödynnetty valtavaa liutaa vanhoja, talonpoikaisia käsityö- ja perinnerakennustaitoja.

Kukaan ei osaa saattaa takkaprojektia loppuun.

Katajanmäki vaikuttaa muutenkin olevan jonkinlaisen lamaantumisen tai kollektiivisen surun tilassa. Toipilaana. Se tuntuu täysin luonnolliselta. Menetykset ovat olleet moninaisia ja ne ovat vyöryneet päälle yksi toisensa jälkeen.

Aiemmin päivällä todistamamme Kuolemankorven avohakkuu kuuluu tähän samaan murheelliseen kokonaisuuteen.

Vielä viime vuoteen saakka Katajnmäkeä ympäröivät sankat aarnimetsät. Hietalahden poismenon jälkeen paikallinen metsänomistaja näki tilaisuutensa tulleen. Nyt oli mahdollista pistää hösseliksi. Omistaja ilmeisesti arveli ekokylän asujaimiston olevan suruaikana kykenemätön mobilisoimaan tehokasta vastarintaa hakkuille. Hän oli oikeassa.

Katajamäkeläisille hän ilmoitti tekevänsä “harvennuksia”. Määräpäivänä Kuolemankorpeen ilmaantui moto, joka alkoi suorittaa systemaattista aukkohakkuuta. Samaan kitaan menivät niin vanhat kuuset, männyt kuin puronvarren paksut haapapuut.

Motokuskilta oli kysytty, minne paksut, komeat tukit, lähes satavuotiset rungot olivat matkalla. “Hakkeeksi”, oli vastaus kuulunut.

Kierroksemme alkaa tulla pikku hiljaa päätökseen.

Katselemme pihaa ympäröivää autiutta.

— No, kasvaahan se takaisin, sanoo oppaamme surumielisesti virnistäen.

Lausumme hyvästit, toivotamme kaikkea hyvää.

Kotiin palatessamme talsimme reippaiden, valoisien kasvatusmännikköjen ohitse.

Mökillä avaan tietokoneeni ja tutkin Elämänmäen suojelualuetta ylikansallisen informaatiojätin satelliittikuvan avulla.

Kaistale on maantieteellisesti — ja ekologisesti — katsottuna järjettömän mallinen: kuin hampaita kiristellen tuotantomaisemasta lohkottu siivu. Mapsissa alue erottuu tasaisen tummanvihreänä kaistaleena vaalenlaikukkaan tuotantotilkkutäkin keskellä.

Huomaan alueen vieressä sijaitsevan valtavan rakennuskompleksin, johon emme kävelyretkellämme onnistuneet törmäämään.

Paikan nimeksi on merkitty kryptinen “Vilppulan Hybrid Oy”. Pienen klikkailun jälkeen paljastuu, että kyseessä on valtava kanankasvattamo. Sen kolmessa massiivisessa teollisuushallissa pidetään turpoamassa noin 40 000 yksilöä kerrallaan.

Siinäpä melkoiset naapurit: Elämänmäki, Katajamäki ja Vilppulan Hybrid Oy.

Paikallishulluutta kerrakseen, voisi tuumata. Netistä selviää, että kanalan omistaja Anita Mäkelä on paitsi ansioitunut liikenainen, myös Euroopan mestaruuksia niittänyt dragsterkuski.

Tilalla teollinen broilerintuotanto ja fossiilinen voimanrytyytys elävät rinta rinnan. Kanankasvatuksen ja kiihdytysautoilun yhdistelmä tuntuu pähkähullulta. Niin on kaiketi tarkoituskin. Firman retrohauskoilla nettisivuilla “Top Fuel Racingin” hormonilihaksilla varustettu logo-kukko pullistelee tulenlieskoja sylkevien kerosiinihirmujen vierellä.

Energiayhtiö Helenin julkaisemassa henkilökuvassa Mäkelä puolestaan kertoo elämästään dieselhöyryjen ympäröimänä:

Pystyn ja haluan ajaa kovaa.

Jutun loppuun sijoitetussa infolaatikossa annetaan vinkkejä energiansäästöön: kiihdysmestari kertoo minimoivansa kasvattamohalliensa sähkönkulutusta “ilmastoinnin tarkemmalla säätelyllä”.

Niin, ja kotona pitää myös muistaa sammuttaa turhat valot.

Kaikki tämä tuntuu kuuluvan kummallisella tavalla asiaan.

— Mihin asiaan, tiedän tuskin enää itsekään.

(Iltapäivän mittaan olen saanut ystäviltäni viestejä, joissa toivotellaan hyvää pääsiäistä. Toivotuksen sävy on kummallinen. Ilmeisesti asiaan kuuluu antaa ymmärtää, ettei juhlapyhä ole toivottajan mielestä minkään arvoinen.

“Hyvää pääsiäistä, jos se sinulle jotain merkitsee.”)

Illan hämärtyessä seisoskelemme mökkisaunan kaltevalla terassilla ja annamme järvenselän viileyden nousta poskille.

Leena tunnistaa kaulushaikaran kumean mörinän jossain kaukana.

Rantaan on sulanut muutaman metrin mittainen avovesikaistale, jossa voi saunomisen lomassa kastautua. Vesi on jäätävän kylmää. Puolisoni on meistä kahdesta rohkeampi.

Saunan jälkeen istun mökin halpisdesign-sohvalla ja selailen netistä lisää Katajamäen yhteisön historiaa. Youtubessa vastaan tulee Tapani Hietalahden äänite: “Eurosaarna” vuodelta 1992.

Suomen EU-jäsenyyden kynnyksellä tuotetussa sanataidepläjäyksessä Hietalahti varioi maukkaan moniselitteisesti päällikkö Seattlen puhetta. Legendaarinen alkuteksti on kuulunut ekokriittiseen kaanoniin iät ja ajat; se on laajalti luettu, jaettu ja siteerattu, tunnekylläinen manifesti länsimaisen elämäntavan tuhoisuutta vastaan. (Kliseisyytensä ohella tuo profeetallisia äänenpainoja tavoitteleva “viisaan intiaanipäällikön puheenvuoro” on tietenkin väärennös, rankasti alkuperäisestä muovattu nykyamerikkalainen sepite.)

Hietalahti kääntää saarnassaan alkuperäiskansan romantisointiin perustuvan asetelman pölkkypäisesti ympäri ja tekee puheesta ironisen vetoomuksen “alkusuomalaisten” elämänarvojen puolesta. Tulevia EU-isäntiään karjuva suomijuntti puhuttelee seuraavasti:

Me olemme osa tätä asvalttia ja se on osa meitä.

Tuoksuvat kukat ovat sisariamme; kaunis ravihevonen ja mahtava mäkikotka, ne ovat veljiämme.

Kallioiset harjanteet, louhokset ja soramontut, niittyjen rehevyys, säilörehu, kaukolämpö ja ihminen: kaikki kuuluvat samaan perheeseen.

Kun siis Euroopan yhteisön suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.

Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää rauhassa. Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.

Mutta emmehän me sitä tahdo! Me tahdomme maailman syrjään kiinni, keskelle maailmaa! Moottoritien varteen!

Me tahdomme ajaa kahtasataa moottoritiellä!

III

Se maailma jota me suunnittelemme ei yhtään toteudu. Pahinta ei ole se. Pahinta on kuvitelmien sortuminen.

Me rakastamme kuvitelmia. Ne eivät välitä meistä.

— Paavo Haavikko, Kansakunnan linja

Aamutarpeilla istuessani ihailen huussin avoimesta ovesta autoamme, -99-vuosimallin Toyota Corollaa. Oranssi menopelimme on omanlaisensa hyvinvointivaltion reliikki: vanha postiauto, jonka kyljestä on vielä silmiä siristämällä erotettavissa vanhan torvitunnuksen ääriviivat. Sotaratsumme rahallinen arvo ylittää tuskin viittääkymmentä euroa. Käyttöarvo on sen sijaan valtava, tunnearvo mittaamaton.

Uskollisella palvelijallamme ei tosin liene enää montaakaan kesää jäljellä ennen romuttamoa.

Ajokkimme edustaa näin ollen suomalaista autokantaa varsin hyvin: käytetty, korjattu, pitkäikäinen. Hybridi- ja sähköautointoilijoiden asemesta tunnen sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka jaksavat huoltaa ja korjata yli kaksikymmentä vuotta vanhat ajopelinsä itse, eivätkä suostu hankkimaan elektroniikantäyteisiä uusimpia malleja.

Asenteeni ei tietenkään perustu minkäänlaiseen ekojärkeen saati kestävän kehityksen kalkyyliin. On oikeastaan täysin näkökulmasta kiinni, katsotaanko tällaisten kierrätysrotiskojen loppuunajaminen ympäristöteoksi vai ei.

Parasta olisi tietty, jos ei mitään ajopeliä olisikaan.

Pihamäntyjen lomasta pilkottaa naapurin isännän piha. Sinne on parkkeerattu riviin kiiltävä avolava-auto, mönkijä sekä moottoripyörä.

Tämän päivän retkemme suuntautuu Helvetinjärven kansallispuistoon.

Leena ajaa, minä luen ääneen. Matkakirjaksemme on tällä kertaa valikoitunut Juan Rulfon Tasanko liekeissä, modernin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikko 50-luvulta.

Harvasanaisissa, taitavissa novelleissa köyhät meksikolaiset maanviljelijät (sekä maattomat) elävät ilmeetöntä elämäänsä: kärsivät, murhaavat, unohtavat, kärsivät, kestävät ja taas unohtavat. Pienieleisen ilmaisun läpi tihkuu raadollinen naturalismi. Rulfon kertoma rutikuiva tasanko imee verta, hikeä, kyyneleitä ja pöllyää silti taukoamatta kellertävää tomua.

Auton ikkunasta näkyy jälleen talousmetsää, hakkuuaukeaa, taimikkoa, talousmetsää, latoja, pihoja, maastureita.

Vanhana liftarina toivon, että tienpientareella seisoisi matkalainen peukalo ojossa. Olen saanut elämäni aikana lukemattoman monta kyytiä, joista olen voinut antaa takaisin vain murto-osan.

Kyytiläisiä ei näy; ei tälläkään kertaa. Vain puolisulaa peltomaisemaa.

Mieleen hiipii Reijo Kelan Suomussalmelle pystyttämä ympäristöteos Hiljainen kansa.

Matkanteon lomassa pohdiskelen jälkimodernin Suomen luonnonsuojelullista paradoksia: mitä vähemmän ihmisiä maaseudulla asuu, sitä intensiivisemmäksi maankäyttö käy.

Sen sijaan, että syrjäseutujen tyhjeneminen antaisi aiheen elvyttää runneltuja ekosysteemejä, teollisen resurssinnyhtämisen prosessit käyvät jatkuvasti kovakouraisemmiksi. Kaupungistumisen trendi ei ainakaan toistaiseksi ole viitoittanut tietä ekomodernistiseen city-utopiaan, jossa yht’aikaisesti sekä elettäisiin läpirakennetuissa kaupunkikortteleissa että onnistuttaisiin varjelemaan kaukaisia metsiä ja vesistöjä.

Kaupunkilaisen luonnonsuojelun paradoksi näet on, että se tahtoo luontoa suojeltavan aina jossain muualla… Mutta luonnonsuojeluun tarvitaan paikallisesti aktiivisia, elinvoimaisia ihmisiä, joille suojeltavat paikat todella merkitsevät jotakin. Eivätkä vain yleisesti, laskennallisina hiilinieluina, vaan partikulaarisina paikkoina — kokemuksen tiivistyminä ja solmukohtina.

Hiljalleen hiipuvien paikkakuntien apatiaan alistuvat asukkaat eivät jaksa vastustaa itselleen tärkeiden maisemien hävitystä. He tulevat usein omaksuneeksi kasvutalouden ja taloudellisen hyödyntavoittelun logiikan “ainoana vaihtoehtona”, aitokeskustalaiseen tapaan. Vanhenevaa ja itsensä merkityksettömäksi kokevaa väestöä ei perinnemaisemien säilyttäminen tahdo kiinnostaa. Valveutunutta kaupunkilaisväestöä se kiinnostaa lähinnä periaatteen tasolla — tai sikäli, kun heillä sattuu olemaan kesämökki paikkakunnan järven rantamilla.

Eikö kaikki luonnonsuojelu ole pohjimmiltaan paikallista?

Mieleen tulee vast’ikään lukemani Työstäkieltäytyjäliiton radikaalihenkinen teksti ”Ilmastolakko työstäkieltäytymisenä”. Manifestissa pitkälleviety ympäristötietoisuus ja oikeansuuntaiset ekologiset oivallukset — kulutuksesta kieltäytyminen, työnteon pakollisuuden vastustaminen — liitetään omituisella ja perustelemattomalla tavalla etenevän kaupungistumisen trendiin. Kaupunkilaiset prekaariaktivistit kirjoittavat, kuinka ympäristönsuojelun kannalta on suorastaan siunauksellista, että maaseutu tyhjenee kokonaan: nyt metsät voidaan viimein ”jättää rauhaan”.

Ympäristön tyhjentäminen ihmisistä ja paikallisperinteistä on tästä ultraurbaanista näkökulmasta käsin parasta ympäristönsuojelutoimintaa. Unohdetaan syrjäseudut — ei, tyhjennetään ne lopullisesti ja asetutaan kokonaan kaupunkeihin; irrotetaan ihminen ja “villi” luonto lopullisesti toisistaan…

En saata olla rinnastamatta tähän hiljattain lukemaani Post Carbon Instituten raporttia The Future is Rural, jossa päädytään kaupungistumistrendin suhteen täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Amerikkalaisten kestävyystutkijoiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytön asteittainen hiipuminen ja teollisten yhteiskuntien ennen pitkää tapahtuva dekarbonisaatio tulee aiheuttamaan vääjäämättömäksi luullun maaltapakotrendin kääntymisen.

Energiaintensiivisiä, pitkistä ja monimutkaisista logistisista ketjuista riippuvaisia urbaaneja keskittymiä ei voida matalaenergiaisessa yhteiskunnassa enää pitää yllä. Post Carbon Institute päätyy toteamaan, että edessä tavalla tai toisella Suuri Yksinkertaistuminen: uudelleenruralisaatio. Ennen pitkää ruoantuotanto täytyy järjestää kokonaan uudelleen — tavoilla, jotka edellyttävät pienempiä kaupunkikeskittymiä, enemmän alkutuotantoon sijoittuvaa työvoimaa. Sekä kestäviä, elinvoimaisia paikallisperinteitä.

Tätä siirtymää ei aja niinkään pastoraaliromantiikka tai ajatus ihmisen henkisestä eheytymisestä luontoyhteydessä. Sen ytimessä on materiaalinen välttämättömyys, jota sanelee pitkälti energia- ja resurssitilanne: pitkälle edennyt kaupungistuminen ei ole kestävä tilanne, pikemminkin jonkinlainen historiallinen poikkeus…

Niin, mitä kohti kulkea? Intomielisimmät Lisää kaupunkia Helsinkiin-henkiset teknoliberaalit visioivat kokonaan paikallisperinteistä irrotettua, automatisoitua ja ihmiskeskeistä lasikaupunkilaisuutta.

Siihen minun on näitä maisemia katsellessani sangen vaikea uskoa.

Matkalla koukkamme tankkaamaan Ruoveden Abc-kylmäasemalla.
Mittareille on jonoa: paikalliset täyttävät täällä paitsi tankkinsa myös takakontteihin jemmaamat kanisterinsa. Maaseudulla eläminen syö polttoainetta.

Niin syö tietty kaupungeissa eläminenkin: siellä kulutus on vain siivottu näkymättömiin, pitkien tuotantoketjujen ja puhtoisten fasadien taakse. Haja-asutusalueella elämänmuotomme fossiilisuus erottuu paljaampana. Ilman moottorisahoja, traktoreita, perävaunuja ja muita vempeleitä ei täkäläisestä elämänmenosta tulisi mitään; eikä liioin siirtyisi ruoka kaupunkilaisen ruokapöytään saati hake lämpövoimaloissa poltettavaksi.

Edellämme viisikymppinen mies lorottaa jerrykannuun ysivitosta. Viereisen kaistan farkkuvolvon takapenkiltä minua katselee hämmästynyt taapero. Hymyilen. Hiljalleen parivuotias herkeää vastaamaan ilmeeseen. Kohta etupenkin nuori äiti havahtuu tilanteeseen ja vilkaisee minua pahansuovasti; farmariauto nytkähtää omaan tankkausvuoroonsa.

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua tämä kaikki on väistämättä lopussa.

Silloin, mikäli teknovisionääreihin on luottamista, maisemaa täplittäville uutuudenkarheille sähkötankkausasemille liukuvat päästöttömän energiatalouden automaattiohjautuvat ajokit. Riemukkaimmissa somessa viljellyissä visioissa yhteiskuntasiirtymä on kivuton ja luksushenkinen: se tuo työpaikat (tai perustulon) ja Teslat kaikille.

Aurinkopaneeleja, tuulimyllyjä, puhtaalla energialla pyöriviä automaattisia nyhtökaurafarmeja, robotisoituja tehtaita, aineetonta teknotuotantoa…

Suljen silmäni ja pinnistän. Kenties se olisi mahdollista?

Avaan silmäni: tienlaidan aaltopeltihalli ja talousmännikkö ovat entisellään.

— Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että survivalistiset resurssisotanäkymät loistavat nekin tällä kertaa poissaolollaan. Luomien takaa ei paljastu epätoivoista kamppailua viimeisestä lämmitysöljyn tipasta eikä liioin fasistisen rautahallinnon venäläis- tai kiinalaisrahoitteista mustaa aamunkoittoa.

Puolipilvinen Ruovesi on vain sitä mitä se tänä huhtikuisena aamupäivänä on. Rauhallinen, unelias, tulevaisuuksiensa painosta raskas.

Ainoa varmuus lienee, ettei mikään näkyvissä oleva voi pysytellä nyky-urallaan kovinkaan pitkään.

Paitsi seudun keskilämpötila: se jatkaa nousuaan vielä vuosikymmenet.

Todennäköisesti vuosisadat.

Viidentoista kilometrin patikointi Helvetinjärven maisemissa ryydyttää. Maisemat ovat kansallisromanttisen sävähdyttäviä, polut suhteellisen hyvässä kunnossa. Pitkospuilla tulee vastaan nuorekasta väkeä keveissä ulkoilutakeissaan ja kuoripipoissaan. Porukkaa on paljon ottaen huomioon, että ollaan kilometrikaupalla erämaassa. Patikkareitillä näkyy niin sporttihenkisiä nuoria kuin hieman vanhempia eränkävijöitäkin. Joku nuorten miesten porukka on asettunut kaatuneen männynrungon ympärille kaljoittelemaan.

Erämaa on kaunis ja asiaankuuluvan jylhä. Juuri siksi siitä tuntuu puuttuvan jotain. Leena toteaa eilisen Elämänmäen retken kantaneen väkevämpää merkityksen tuntua: täällä kaikki on liian itsestäänselvää, luonnonkaunista ja särötöntä.

Kinoksia on kaikkialla ja kevätvilpoiset purot lirisevät. Tästä huolimatta ilma tuntuu merkillisen kuivalta ja vuodenaikaan nähden suhteettoman lämpimältä. Ilmakehän katastrofaaliset hiilidioksidilukemat häivähtävät hetkeksi mieleen. Tulen pohtineeksi, milloinkohan Suomessa saadaan kokea ensimmäiset laajamittaiset metsäpaloaallot.

Siihen ei liene montaakaan vuotta.

Illansuussa istumme vielä tovin kansallispuiston sisäänkäynnin kupeessa sijaitsevan Helvetinportin ravintolakioskin terassilla.

Kioskia pitää leppoisa, keski-iän jo ohittanut nainen. Hän kasvattaa miehensä kanssa sisäänajotien varressa sijaitsevalla tilalla strutseja ja villisikoja. Tulomatkalla tulimmekin pällistelleeksi niitä auton ikkunasta.

Emäntä kertoo ylpeänä, kuinka kävijämäärät Helvetinportilla ovat joka vuosi kasvamaan päin. Bisnes kukoistaa. Kaikki villisian- ja strutsinliha, jonka pariskunta saa farmillaan kasvatettua, myydään kioskin luukun läpi erilaisina pihvi-, paisti- ja leikkeleannoksina. Ravintolakioskia ollaan laajentamassa uudella keittiösiivellä. Näin puljun saisi pysymään vuoden ympäri avoimena.

Liha on tietysti luomua ja hitaasti, pieteetillä kasvatettua.

Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna tällaiset paikat edustanevat ehdottomasti maaseudun tulevaisuutta.

Terassin lattiaa moppaa alaikäinen harjoittelija. Tyttö väistelee kömpelösti asiakkaita eikä uskalla puhua, tuskin hymyilläkään. Tiskillä on ruoan ja kahvin ohella myynnissä kaikenlaista tilpehööriä: puukauhoja, villisika-pehmoleluja, pihkavoidetta sekä itsetehtyä häpykarvaöljyä.

Naapuripöydän paksua pirkanmaalaismurretta puhuva perheenisä naureskelee, kun luemme häpykarvaöljyn etikettiä ääneen. Sitten hän jatkaa villisikaburgerin kehumista ravintolan emännälle. Perheenäiti nyökyttelee vieressä.

”Pitää tulla toistekin”, mies huikkaa perheensä pakkautuessa farmariooppeliin.

Mekin lausumme hyvästit ja poistumme kolhuiseen Corollaamme.

Kioskin rouva hymyilee ja kääntyy järjestelemään lihasäilykkeitä.

Helvetinportilta pois ajaessamme seisahdumme vielä katselemaan tienvarren aitauksessa harhailevia strutseja. Niiden erikoinen, muinainen olemus tuo mieleen dinosaurukset. Eläimet eivät kuitenkaan yllättäen tunnu lainkaan oudoilta tai vierailta tässä pirkanmaalaisessa erämaaympäristössä.

Tulen ajatelleeksi: kenties nämä otukset ovatkin tulevaisuuden Suomen selviytyjiä. Vuosisadan lopun rajusti kohonneissa lämpötiloissa nämä savanneilta kiikutetut omalaatuiset elikot saattavat jolkotella leveysasteillamme jo kuin kotonaan.

Aitauksessa ees taas vaeltavia kaksimetrisiä jättiläislintuja katsellessani kuvittelen skenaarioita, joissa hiljalleen välimerelliseksi muuttuvissa keskisuomalaisissa erämaakanjoneissa vaeltavat suunnattomat strutsien laumat, mustikoita ja karpaloita mättäiltä nokkien.

Fantasiaa?

– Kenties, mutta yhtä lailla fantasiaa on kuvitella omankaan elämänmuotomme pysyvän pystyssä enää kovinkaan pitkään.

Tulevaisuuden hyökyvissä ristiaallokoissa selviäminen tulee olemaan paljolti arpapeliä. Niin ihmisille kuin muillekin eläville. Sitä, millainen elämä Ruoveden ja Vilppulan korvissa muutaman vuosikymmenen kuluttua pärjää, on kokolailla mahdoton ennakoida.

Mutta jos elinkelpoisia elonyhteisöjä jossain vielä piilottelee, syrjässä kaupunkikeskittymien hurrikaaneista ne selviävät joka tapauksessa paremmin.

Se, mitä me kuvittelemme turvaksi, vakaudeksi ja vauraudeksi, ei joka tapauksessa jatku enää pitkään.

Seuraavana päivänä pakkaamme tavaramme ja ajamme takaisin kaupunkiin.

Kotiin päästyämme yritän moneen otteeseen kirjoittaa tekstin valmiiksi. En onnistu. Se jää pitkäksi aikaa hyllylle.

Kuluvina kuukausina selvittelen hajamielisesti joitakin asioita.

Eduskuntavaaleissa Mänttä-Vilppulan suosituin puolue oli SDP. Toiseksi tuli Keskusta, Perussuomalaiset jäivät kolmanneksi.

Katajamäki jatkaa elämäänsä. Elokuussa yhteisön tiluksilla järjestetään perinteiset kesäpäivät; siellä pidettävissä työpajoissa tutkitaan yhteisöllisiä parannustaitoja, ekologisia jälleenrakennusmenetelmiä, perinnetietoutta sekä luomuelämän mahdollisuuksia.

Helvetinportin ravintolan laajennusprojekti etenee. Tilalle on syntynyt uusi pesue strutsinpoikasia.

Alaskassa ja Siperiassa riehuvat ennätysmäiset metsäpalot. Grönlanti sulaa nopeammin kuin ilmastomallit ovat ennustaneet. Alaskan merijää on tänä kesänä kadonnut kokonaan.

Elokuun saapuessa päätän taas ottaa tekstin syrjästä kiinni.

Selailen uudestaan Leenan matkalta ottamia kuvia. Eräs niistä kiinnittää katseeni.

Tuijotan sitä pitkään.

Sitten aloitan kirjoittamisen.

– Roy Scranton, “Raising My Child in a Doomed World”

Muutama kuukausi takaperin minua haastateltiin Teatteri&Tanssi-lehteen. Vastaanotin kysymyskimaran toimittajalta sähköpostitse; sitten erään iltapäivän ratoksi rustailin vastaukset. Revohkan pohjimmaisena piili kutkuttavan moniselitteinen: “mitä tapahtuu seuraavaksi?”

Vastaukseksi naputtelemassani tekstinpätkässä yritin kiemurrella yhä hurjemmaksi äityvän maailmantilanteen aikaansaamassa henkisessä kurimuksessa; koetin tasapainotella globaalin ja henkilökohtaisen, eteenpäinkatsovan ja realistisen välillä miten taisin. Päätin kappaleenmittaisen, ekologisen kriisin vääjäämätöntä syvenemistä ennakoivan ajatelmani lyhyeen lainaukseen Heiner Mülleriltä: kerroin olevani tulevan suhteen ”vailla toivoa tai epätoivoa”.

Lähetä-painiketta klikattuani unohdin käytännössä koko asian, enkä jaksanut aktiivisesti seurata lehden ilmestymistä. Kun aviisi jokunen aika sitten sattui silmääni Teatterikorkeakoulun kirjastossa, avasin sen silkasta uteliaisuudesta. Toimittaja oli nostanut haastattelun otsikoksi:

“Vailla epätoivoa”

Dialektikko, traagikko Müller kääntyisi totisesti haudassaan — mikäli siis suomen kieltä ymmärtäisi.

Kamppailin tämän esseen kanssa pitkään. Teksti ei ottanut muotoutuakseen: sen kärki tuntui liian masentavalta, ajatukset liian provokatiivisilta voidakseen tulla kirjoitetuksi julki. Aloitin useita kertoja, eri kulmista, monenlaisia älyllisen saivartelun uomia koetellen.

Lopulta oli pakko luovuttaa ja hyväksyä tosiasiat. Kirjoituksen aiheeksi oli vääjäämättä muotoutumassa jotakin sen kaltaista kuin:

Toivo — minkä tähden?

Toisin sanoen: olisiko mahdollista elää ilman toivoa tulevaisuudesta?

— Siis todella elää? Nyt? Vailla toivoa?

Taas kerran ajatus saa minut kavahtamaan. Mutta minkäs teet. Tunnen itseni: perääntyminen ei auta. Vainua on seurattava, vaikka tekisikin häijyä.

Ja tekeehän se. Mikäli kulttuurillisia tabuja enää on, voi toivottomuutta totisesti pitää yhtenä viimeisistä. Kerta toisensa jälkeen Toivo — tuo transsendentaaleistamme kenties transsendentaalisin — osoittautuu erääksi länsikonsumeristisen psyykkisen ekonomiamme keskeisimmistä rakennuspalikoista. Ilman sitä ei kerta kaikkiaan tulla toimeen. Wolfgang Streeck onkin kutsunut toivomista yhdeksi läntisessä kulutuskapitalismissa selviämisen neljästä perusstrategiasta — shopping, doping, coping and hoping.

”Hoping is defined here as an individual mental effort to imagine and believe in a better life waiting for oneself in a not-so-distant, possible future, whatever writing may be on the wall. One could also speak of ‘dreaming’, in the way the word is used in American political and cultural discourse, where to have a dream for oneself is a moral duty that comes with being a member of the community, perhaps the last remaining duty under liberal individualism, regardless of the circumstances in which one may currently be living.”

Toivominen, unelmointi on siis eräänlainen jälkikapitalistisen subjektin kansalaisvelvollisuus — ja auta armias, mikäli tuon taikapiirin ulkopuolelle epähuomiossa putoaa. Olemassaololta häviää perusta. Toivo onkin riekalaisissa yhteisöissämme edelleen läpeensä pyhitetty, sosiaalisesti sakrosankti tunne.

Valitettavasti uneksuntamme katkeaa tätä nykyä kovin helposti: murtumattomana pidetyn toivon linnakkeet osoittautuvat tavan takaa hauraitakin hauraammiksi. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta aivan nurkan takana ei jaksa pitää otteessaan, etenkään yksilötasolla. Kulmien takaa kuikuilevat pikemminkin uupumus, syyllisyys ja ahdistus. Jatkuva jonkinlaisen kuilun partaalla huojuminen kuuluneekin tämänpäiväisen liberaalisubjektin (pseudo)normaaliin arkeen.

Mutta auta armias, mikäli ajatusta toivottomuudesta yrittää lähestyä rahtuakaan yleisemmällä tasolla! Mikäli toivottomuuden kokemusta uskaltautuu edes retorisesti laajentamaan kuluttajasubjektin yksityiseksi umpioidun tunnesfäärin ulkopuolelle, kollektiiviselle tasolle, yhteisön niskakarvat nousevat automaattisesti pystyyn.

Niin — pitäähän toivoa olla, huutavat kulttuurilliset imperatiivit niin oikealta, vasemmalta kuin jostain epämääräisestä liberaalikeskustastakin; aina on saatana soikoon oltava toivoa — ellemme siis halua lopullisesti avata maailmanlopun portteja, raottaa Pandoran paholaismaista ruukkua. Toivosta luopuminenhan antaisi vapaat kädet nihilismille, resignaatiolle, pessimismille, ihmisvihalle, elämänvastaisuudelle… Noin niinkuin muutamia kollektiiviseen piilotajuntaamme sullottuja hirviöitä mainitaksemme. Toivonsa menettänyt on itsestäänselvästi uhkakuva, vaaraksi ympäristölleen: toksinen otus vailla vertaa.

Siksipä, kaiketi, Teatteri&Tanssi-lehden hyvätahtoinen ja älykäs toimittaja ei voinut nostaa juttunsa otsikkoon niin hirviömäistä sanaparia kuin “vailla toivoa” — oli miete kuinka mülleriläisen dialektisesti ristivalottunut tahansa. Moinen ei yksinkertaisesti käy päinsä. Toivon kieltäjä, liian kauhistuttava hahmo.

Ja silti: syvätasolla jaksaa kaihertaa. Tuntuu, että tiedämme suurin piirtein kaikki, kuinka olemattomasti toivoa — niin yksityistä kuin kollektiivistakaan — meillä enää on. Ainakin siinä merkityksessä jossa olemme sen kulttuuristen perusnarratiiviemme puitteissa oppineet tuntemaan.

Vielä hiljattain suomalaisen mediailmapiirin virallinen konsensus ilmastokriisin suhteen tuntui olevan osapuilleen: tilanne on tiukka, mutta hei, homma voidaan vielä ratkaista. (Taivas, kuinka minua onkaan nyppinyt tuo raivoraittiin “ratkaisemisen” toistelu!)

Asiat aseteltiin niin, että vaikka hankaluuksia ja uhkakuvia tietenkin löytyy, yhteiskunnallisia instituutioitamme tuotanoinniinkuin ainakin periaattessa todella ohjaa ja velvoittaa vaikkapa jokin sellainen kuin Pariisin ilmastosopimus ja siinä esitetyt, sinänsä jo hulvattoman epärealistiset, tavoitteet. Ei mitään tarvetta arvioida eksistentiaalisen horisontin kokonaisvaltaista mielekkyyttä uudelleen!

Samaan aikaan kenelle hyvänsä asioita vähänkään perusteellisemmin penkomaan vaivautuneelle tarkkailijalle oli tietenkin käynyt koko lailla selväksi, ettei virallisten tahojen hyväntahtoisesti veteen piirtämien 1,5 tai 2 asteen “turvarajojen” sisäpuolella tultaisi enää millään ilveellä pysymään — sen enempää markkinaehtoisin, demokraattisin kuin diktatorisinkaan voimin. Parin vuoden takaisilla IPCC:n raporteilla saattoikin jo huoletta pyyhkiä perseensä; niin konservatiivis-optimistisia ne olivat olleet — ja hankala on uskoa tulevienkaan kehityskulkujen pysyttelevän sievästi ennusteskaalojen alalaidassa. Sen verran arvaamattomat voimat ovat nyt päässeet valloilleen.

Itse asiassa: jo muutaman vuoden ajan on vaikuttanut sangen mahdolliselta, että planetaarinen järjestelmä on erimuotoisten positiivisten palautekytkentöjen vähittäisen aktivoitumisen myötä jo käytännössä karannut inhimillisen hallinnan tavoittamattomiin. (Mikäli siis mokomaa hallintaa ajattelee koskaan olemassa olleenkaan.)

Ennusteiden, skenaarioiden ja toteutuneiden kehityskulkujen äityessä kuukausi kuukaudelta toistaan hurjemmiksi on kulttuurinen suhtautuminen tuntunut kuitenkin enenevässä määrin allergiselta. On vaikuttanut mahdottomalta esittää jatkuvasti päivittyviin havaintoihin pohjautuvaa, edes parahultaisesti uskottavaa kokonaisarviota. Toivon dramaturgia on edellyttänyt muuta.

Huolta ja huolestumista on toki riittänyt; mutta tunnekuljetus on aina pitänyt purkaa valonkajon nousuun horisontissa. Jos vain nyt vihdoin ja viimein ryhdymme toimintaan, on kaikki vielä pelastettavissa!

Pinnan alla on liikkunut toista. Jo pitemmän aikaa on voinut panna merkille, kuinka lajitoverien kanssa käytyjen keskustelujen rakosissa — satunnaisissa eleissä, ohimenevissä puuskahduksissa, epämukavissa hiljaisuuksissa — avautuu aika ajoin jonkinlainen kuilu. Lausumaton hämmennys, järkytys, neuvottomuus maailmantilanteen edessä. Ehkä, niin… toivottomuus? Harvoin moiset tunteet ovat kuitenkaan päässeet avoimina esiin.

Suoraan sanoen: niitä ei ole voinut päästää esiin.

Seuraukset olisivat kaiketi liian arvaamattomia.

Huomaan hautoneeni tämänkaltaisia ajatuksia jo pitempään — kaikessa hiljaisuudessa, kuten ikävänä tapanani on. En pitkään aikaan nähnyt niiden aukikirjoittamisessa juurikaan mieltä. Asia palasi kuitenkin tietoisuuteeni jokunen päivä sitten, kun luin toimittaja Pasi Toiviaisen netissä laajalti kiertäneen katsauksen omaan ilmasto-neuvottomuuteensa: “Pakko sanoa, pakko olla hiljaa”.

Artikkelin saavuttama yllättävä jakosuosio tuntui kielivän, että se oli osunut johonkin kohtalaisen laajalti jaettuun syvään tunteeseen. Ikään kuin jokin vaivoin pystyssä pidetty fasadi olisi hetkeksi pudonnut. Kollektiiviseen tunnepatoutumaan ilmaantui murtuma: käsitys siitä, että katastrofin partaalla horjuva maailma olisi vielä jotenkin saatettavissa ennalleen, kääntyi hetkeksi ympäri.

Toiviaisen tekstin äärellä tunsin jotain, jota ounastelen monen muunkin viiteryhmääni kuuluvan tunteneen: helpotusta. *Viimein* joku muotoilee ääneen edes rahtusen siitä kokemuksesta, jota olen tajuntani kammioissa enemmän tai vähemmän hiljaisesti kantanut. Toivoa ei “enää” ole — ei ainakaan siinä muodossa jossa sen olemme tottuneet jäsentämään. Eikä etenkään siinä muodossa, jossa talouskasvua ja nostepöhinää joka raosta tiristävä myöhäiskapitalistinen tsemppiretoriikka on viime vuodet toistuvasti kasvoillemme tuupannut.

Helpotuksen tunne oli todella valtava. Jertta Blomstedtin sanoin: katteeton toivo on asia, jota kaikki eivät kestä.

Miellyttävää oli sekin, ettei teksti sortunut liioin halpaan dystopiamaalailuun: se ei ajautunut maalaamaan toivon dramaturgiaan kuuluvaa apokalyptista vastakuvaa. Synkähköstä perusvireestään huolimatta teksti ei ryhtynyt pakokauhun lietsontaan. Kirjoittajan katsantotapa oli rauhallinen, totuudellinen, rahtusen melankolinen, itsekriittinenkin: siinä kaikki.

Ja jokin minussa sanoo, että tämä on hyvä asia. Epämääräisestä, vapaana leijailevasta ahdistuksesta olemme kenties siirtymässä kohti todellisuuden kohtaamisen maastoa: epätoivoa, surua, järkytystä — ja, lopulta, kenties, hyväksyntää.

Ja tuon vieraan lausun ilolla tervetulleeksi.

“Nyt ollaan vaarallisilla poluilla”, kuulen jostain huudettavan, “tuollainen johtaa luovuttamiseen ja nihilismiin!”

“Toivottomuus ruokkii apatiaa ja antaa poliittisille vastustajillemme aseet käteen”, kommentoi toinen ääni;

“Aivan ilmeisesti kirjoittaja on kliinisesti masentunut”, kuuluu kolmas jostain kauempaa; “jaksaako tuota patologista hourailua kuunnella. Kyllä jonkinlainen katastrofi on aika varma, mutta vaikka mitä voidaan vielä tehdä ja pelastaa!”

Totta, kenties.

Oma ajatteluni kiertyy kuitenkin toisenlaiselle kierteelle. Huomaan tarvitsevani toisenlaista ilmaa.

Kerta kaikkiaan: minä olen alkanut vierastaa toivoa. Minusta sen penääminen — tai, ylimalkaan: toivon kielellä puhuminen — ei vaikuta järin mielekkäältä asenteelta ekologisen ja sivilisatorisen hajoamisprosessimme kohtaamiseen.

Eritoten vastustusta minussa herättää se tapa, jolla amerikkalaistunut, pohjimmiltaan protestanttis-evankelisesta perinteestä kumpuava retoriikka ohjaa kokemustamme ja ajatteluamme. Sen vallassa katseemme hakeutuu etsimään päättymättömiin vilisevästä somevirrasta pakonomaisesti “toivon merkkejä” — ja vastavuoroisesti kerta toisensa jälkeen kauhistumaan kadotuksen kuvastojen edessä.

Olen, totta vieköön, saanut tarpeekseni tuosta huojuvasta affektien nollasummapelistä uutissyötteen äärellä. On oltava olemassa toisenlaisiakin tapoja tuntea, näiden nousevien myrskyjen keskelläkin.

Huomaan, että panokset alkavat pikku hiljaa nousta.

Lienee paras pelata avoimin kortein.

Siispä:

— henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, että onnettomuutta ei voi estää. Valloilleen päässyt ilmastonmuutos ja monella akselilla yht’aikaisesti etenevä ekokatastrofi tulevat aiheuttamaan nykymuotoisten yhteiskuntien hajoamisen kuluvan vuosisadan aikana; todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Fossiiliyhteiskunnan asteittainen mahalasku ei tietenkään etene kaikkialla yhtäläisesti eikä — etenkään meilläpäin — tarkoita mitään yhtäkkistä siirtymää spektaakkelinomaiseen madmaxeilyyn. Yksityiskohdat ovat luonnollisesti avoimia, tulevien tapahtumapolkujen mutkat hämärän peitossa.

Selvää on nähdäkseni sekin, ettei mikään realistisesti kuviteltavissa oleva — nykyinen tai tuleva — politiikka voi enää “pysäyttää” tai “estää” ilmaston lämpenemistä yli kolmen asteen, saati olennaisesti padota laajenevien ekokatastrofien vyöryn merkittävimpiä seurannaisvaikutuksia. Etenkään nykymuotoista ja -laajuista teollista yhteiskuntajärjestelmää on turha kuvitella voitavan edes keskipitkällä tähtäimellä säilyttää. (Paikallisia toimia ekosysteemien ja pienyhteisöjen resilienssin lisäämiseksi on toki mahdollista, ja varmasti syytäkin, tehdä.)

Eikä missään nimessä pidä unohtaa käynnissä olevista kehityskuluista objektiivisesti musertavinta: monimuotoisuuden häviämistä ja kokonaisvaltaista ei-inhimillisen elämän tuhoa, joka on jo saavuttamassa kuudennen massasukupuuttoaallon mittasuhteet.

En toki suurin surminkaan ajattele, että politiikka olisi nykyisessä tilanteessamme kokonaan voimatonta tai turhaa. Tarkoituksenmukaisen valtio- ja julkisjohtoisen valmistautumisen kautta (vaikkapa ruokajärjestelmän perinpohjaisella uudistamisella, hallitulla talouslaskulla, omavaraisuusasteen lisäämisellä, uudelleenpaikallistamisella) olisi eittämättä mahdollista väistellä pahimpia alamäessä vastaantulevia kuoppia; voisipa joitain elinkelpoisia laikkuja myös tulevia vuosituhansia varten onnistua säästämään. Edessä olevan elintasolaskun karmaisevimpia sosiaalisia seurannaisvaikutuksia olisi ehdottomasti syytä ehkäistä tasa-arvoistavan sosiaalipolitiikan keinoin, ainakin niin pitkään kun moiseen on vielä mahdollisuuksia. Kapitalistisen ekstraktiovimman ja uusfasistisen kuripolitiikan umpikujat tulisi saada vältettyä.

Tärkeintä olisi, ainakin omasta näkökulmastani, saada fossiilivoimainen sivilisaatiokoneisto ajettua alas niin pian ja niin rauhanomaisesti kuin mahdollista. Olisi päästävä alhaisemmalle tuotannon, kulutuksen ja energiankäytön asteelle; mitä pikaisemmin, sitä parempi.

— Tämän verran on itsestäänselvää. Ainakin jos järjen edellytettäisiin vallitsevan. (On sitten oma lukunsa, miksei näin tapahdu eikä lähes varmasti tulekaan tapahtumaan.)

Yhteiskuntiemme teknologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kompleksisuuden asteen raju aleneminen on joka tapauksessa edessä; tämä lienee johdettavissa pelkästään siitä biofysikaalisesta tosiosta, että moderninmuotoista teollista yhteiskuntaa ei toden totta ole mahdollista pyörittää millään muulla kuin fossiilisilla polttoaineilla, ja fossiilisten polttoaineiden käyttö tulee ennen pitkää loppumaan, tavalla tai toisella.

Kuolettavan hiilivetyriippuvuutemme ja ehtyvien resurssivarantojemme päälle kun lyödään ilmastonmuutoksen ja muiden nopeasti kumuloituvien ympäristökriisien lähivuosikymmeninä aiheuttamat merkittävät häiriöt vaikkapa ruoantuotantojärjestelmään — ja esimerkiksi infrastruktuurin hapertuminen luonnonmullistusten tiivistyvässä kurimuksessa — alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, että ennen pitkää teollisen yhteiskunnan perusrakenteita hajottavien vaikutusten yhteissumma ajaa sitä koossapitävien voimien ohi. Halusimme, toivoimme, rukoilimme niin tai emme.

Edessämme on vuosikymmenten ja -satojen mittainen historiallinen laskukausi, “suuri purkautuminen” tai “suuri yksinkertaistuminen”, Post Carbon Instituten terminologiaa seuratakseni. Epäselvää tosin on, missä määrin holoseenin tasapainotiloista poistuneen, ekologisesti sekasortoisen planeetan luonnonympäristöt ovat enää ihmisyhteiskuntien asutettavissa.

No mutta. Näiden asioiden todistelu tahi tarkempi puntarointi ei oikeastaan kuulu tähän. Kuka tahansa voi selvittää yllämainitut seikat itselleen suhteellisen nopeasti — ja alkaa sitten muodostaa suhdettaan niihin miten taitaa.

Tämän tekstin tarkoitus on toinen: ruopata modernin toivon psykologisia ja maailmankatsomuksellisia syvyyksiä.

Tahdon selvittää, mistä tämänhetkinen pakonomainen toivomme — pakkomme toivoa, halumme toivoa, velvollisuutemme toivoa — oikein koostuu. Ja lisäksi: mitä tarkoittaisi mennä sen tuolle puolen.

Sillä toivon kadottaminen ei kenties olekaan loppu, vaan alku.

(Toivon dramaturgiaa vastaan asettuminen on hankala, järjetönkin teko. Se myös tuntuu siltä. Aavistan, että tämä teksti tulee herättämään osassa lukijoitaan syvää vastustusta. Näille ajatuksille tuntuu itsekin tuskaiselta altistua. Kirjoitan, vaikka kirjoittamiselle ei löydy oikeutusta.

Miksi siis edetä?

Koska muuta ei voi. Tietoisen valinnan sijaan tätä tekstiä kuljettaa eteenpäin pikemminkin sanomisen mykkä pakko. Ruumiin vimma.

Tällä katastrofin partaalla keinahtelevalla ajanhetkellä voin tuskin muuta kuin seurata ruumismieleni ehdottamaa suuntaa, toivottomuuden kysymistä — jos en muusta syystä, niin kaiketi vain estääkseni ajatteluni ja kokemiseni näivettymisen lattean hopingin asteelle. Havaintopiirissäni on jo aivan riittävä määrä valmiiksi pureskeltuja tunnekuljetuksia. Luen, näen ja koen aivan riittävästi maksettuja matseja; tekstejä, joiden toivoa, intoa ja ihmillistä lämpöä (tai vaihtoehtoisesti närkästystä, suivaannusta ja oikeamielistä raivoa) herättävät johtopäätökset on luettavissa suoraan auki niiden lyhyistä, iskevistä klikkiotsikoista.

Jokin minussa pyristelee toisaalle: mitä olisi kirjoittaa ja ajatella niin, ettei ajattelun lopputulema olisi tiivistettävissä 140:een tai edes 280:een merkkiin?

Miten tuntea sivilisaation kriisi — planetaarisen elämän kriisi — pohjaan asti?

Ja, sitten: olisiko mahdollista antaa tyystin toisenlaiselle kokemukselle tilaa?)

Toivon tuolle puolen pääsemiseksi lienee syytä palata sen juurille.

Siksi on tarkasteltava tulevaisuutta; tulevaisuuden käsitettä. Mentaaliskeemoissamme toivo — kuten toivottomuuskin — kytkeytyy kovinkin luonnollisen tuntuisesti ajatukseen tulevaisuudesta. Parivaljakko vaikuttaa takertuneen toisiinsa suorastaan välttämättömyyden rautakahlein. Ei tulevaisuutta ilman toivoa, ei toivoa ilman tulevaisuutta.

On hämmentävää ajatella, ettei näin ole suinkaan aina ollut.

Kuinka niin? — Siitä syystä, ettei tulevaisuuttakaan ole aina ollut.

Historiantutkija Lucian Hölscher kuvaa mainiossa käsitehistoriallisessa tutkimuksessaan Die Entdeckung der Zukunft, kuinka moderni eurooppalainen käsitys tulevaisuudesta syntyi 1700-luvun loppupuolella — murroskautena, jota toinen historiantutkimuksen jättiläinen Reinhart Koselleck kutsui Sattelzeitiksi, satula-ajaksi: siirtymäkaudeksi varhaismodernin renessanssin ja varsinaisen modernin välillä. “Tulevaisuus” oli kahden maailmanjärjestyksen välisen murroksen lapsi.

Esimodernit elämänmuodot eivät tulevaisuutta tunteneet. Ilmiölle ei, herra paratkoon, ollut edes nimeä. Keskiaikaisilla käsityöläisillä ja maanviljelijöillä oli toki käsitys ajakulusta; oli tulevia ajankohtia — kuten huominen, ensi sunnuntain kirkkomatka, tuleva sadonkorjuu, ennen pitkää koittava oma tai läheisten kuolema, perinnönjako tai muu vastaava elämänkulkua rytmittävä sattumus. Mutta tulevaisuutta heillä ei ollut.

Vasta uuden ajan taittuessa kohti 1800-lukua alkoi läntisessä Euroopassa muotoutua nykyisenkaltainen mielle kokonaisvaltaisesta, yhtenäisestä, avoimesta, edessäpäin avautuvasta ajallisesta horisontista. Syntyvän modernin psyykeen puitteissa yksittäiset “tulevaiset” alkoivat levittäytyä aavana näkymänä mittaamattomiin, uuden valtameren tai mantereen tavoin.

Tätä terra incognitaa lähdettiinkin sitten tuota pikaa valloittamaan.

Etenevän modernisaation myötä Tulevaisuus hahmottui yhä enenevässä määrin kaikenmoisen yhteiskunnallisen kuvittelun, halun, suunnittelun ja muokkauksen kohteeksi. Talouden piirissä kehitettiin yhä monimutkaisempia velka- ja sijoitusmekanismeja, jotka perustuivat kotiutumista odottavien tuottolupausten perustalle. Pääomien jatkuvan kasvun dynamiikka raivasi tulevaisuudelle enenevästi tilaa. Yhteiskunnallinen toiminta alkoi nojautua kokonaisuudessaan yhä jyrkemmin eteenpäin, kohti tulevaa aikaa ja siellä realisoitumistaan vartovia rikkauksia.

Tulevaisuus sai eurooppalaisessa hengenelämässä yhä enemmän painoarvoa: siitä alkoi muotoutua kaikkea elämää merkityksellistävä projektiopinta, jonne kaikenkarvaiset toiveet paremmasta kävi mahdolliseksi sijoittaa. Tulevaisuudesta tuli, runoilija Gösta Ågrenin sanoin, ”alue tai vastaus”. Keskiaikaisten merkitysrakenteiden hapertuessa ihmiselämän merkitysydin paikannettiin yhä enenevässä määrin tuohon tulevaan, avoimeen, yhtenäiseksi ja kaikkia koskevaksi miellettyyn imaginaariseen tilaan. Tuo tulevaisuus oli avoin, kaikille yhteinen. Siellä kaikki tulisi olemaan toisin.

Ja mikä tärkeintä, se oli plastinen, muokattavissa. Ei enää kohtalon tai jumalten huomassa, vaan ihmisen tekoa: kartoitettavissa, ohjailtavissa, hallittavissa. Olof Palme kiteytti tämän perimodernistisen näkemyksen vielä vuonna 1972, puheessaan Oberhausenin metallityöläisille:

‘‘Ob sie nun schlecht oder gut ist, so ist die Zukunft doch das eigene Werk des Menschen.’’

“Oli tulevaisuus sitten hyvä tahi huono, se on yhtä kaikki ihmisen omaa tekoa.”

Suomenniemelle tämä uuden ajan tulevaisuus saapui hieman jälkijunassa. Mutta saapuipa kuitenkin.

Lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen kehitti “tulevaisuus”-sanan modernisoituvan, eurooppalaistuvan yhteiskuntamme tarpeisiin vuonna 1845. Samoihin aikaan hän synnytti kieleemme liudan muitakin edistyksen aikakaudelle tarpeellisia uusmuodosteita. Lista on kuvaava. Tulevaisuuden hannikaislaisia sisaruksia ovat vaikkapa ajanmukainen, alkeiskoulu, huoltaja, julkisuus, kannattavaisuus, kansakoulu, katse, kirjanpito, käsityöläinen, liike, menekki, neuvosto, osake, pöytäkirja, sankaruus, sitoutua, taloudellinen, toimikunta, tukkukauppias, valokuva, varatuomari sekä yhteiskunta.

Tulevaisuus — niin käsitteenä kuin kokemuksenakin — on toisin sanoen ollut keskeinen osa modernisoituvan, kapitalistisoituvan ja byrokratisoituvan maailmanjärjestelmän muodostumista — myös täällä Pohjolassa. Meikäläisittäin se on siis suhteellisen nuori keksintö.

Tulevaisuuden myöhäsyntyisyydestä kielivät, sivumennen sanoen, myös kotoperäiset teonsanamme: suomessa ei tulevalle ole edes omaa verbimuotoa — kuten ei valtaosassa puhuttuja kieliä muutenkaan. Jokainen kielellämme kommunikoimaan pyrkivä tunnistaa, kuinka kömpelöä tulevista tapahtumista puhuminen oikeastaan on: jokin ”tulee tapahtumaan”. Futuuri, vastaisuuden tempus, on ollut pakko konstruoida kieleemme apumuodostein: tilallisen, tarinallisen metaforan avulla. Kuten odotettu vieras, tulevaisuus saapuu luoksemme jostain kaukaa, kävelee pitkin kylänraittia.

Tällä tilallisella vertauksella on omat merkitykselliset konnotaationsa. Niiden ymmärtäminen johdattaa hiljalleen kohti nykytoivon psykologiaa.

Hölscher nimittäin kuvaa, kuinka saksan “tulevaisuutta” vastaava muodoste Zukunft synnytettiin — minkäs muunkaan kuin — kristillisen eskatologian pohjalta. Zukunft tarkoitti saksan kielessä alkujaan suurinpiirtein samaa kuin Ankunft, siis “paikalletulo”, ”saapuminen”. Ja se, mitä keskiaikaisessa maailmankuvassa varsinaisesti odotettiin saapuvaksi, oli tietenkin Vapahtajan toinen tuleminen — saapumisista tärkein.

Jotta ajatus uuden ajan uljaasta Tulevaisuudesta olisi saatu upotettua keskiaikaisen maalaistolvanan kaaliin, oli sakraalin odotuksen aika ja maallinen kalenteriaika romautettava yhteen. Modernin tulevaisuuskokemuksen merkitysvoima imettiinkin voittopuolisesti uskonnollisen vapahduksen horisontista — jota esimoderni talonpoika siis tottakai paremmin ymmärsi. Modernin tulevaisuuden syväpsykologiseksi perustaksi asettui saapumisista, “tulemisista” arkkityyppisin: Zukunft Christi.

Heti luomisensa hetkellä tulevaisuus oli siis paitsi hallittava alue, myös eskatologinen vastaus ihmisen korkeimpaan kaipaukseen: alati tulevainen vapahdus maallisen vaelluksen kurjuudesta.

Ja sitä se on ollut aivan viime aikoihin saakka. Myös suomalaisessa, miten kuten modernisoidussa psyykeessä. Tulevaisuus on ollut paremman elämän, todemman elämän tyyssija. Imaginaarinen manner, jonka karttaruuduissa maallinen ja taivaallinen ovat kietoutuneet iloisesti yhteen.

Vaikkemme sitä tahtoisikaan myöntää.

Asian kerran kunnolla läpi ajateltuaan asia vaikuttaa suorastaan ilmeiseltä: länsimaisen tulevaisuuden pohjasakkana häälyy puolihuolimattomasti sulateltu uskonnollinen odotus, paavalilainen kairos. Tätä tulevaisuuden uskonnollista ulottuvuutta on kenties vielä syytä tutkia hieman tarkemmin.

Yhteiseksi, yhtäläiseksi ja tasavertaiseksi mielletystä “globaalista tulevaisuudestamme” puhuminen kääntyy näet yhäkin sangen helposti eksistentiaalis-uskonnolliseksi tuskailuksi uskosta, toivosta — sekä ahdistuksesta. Tällöin ollaan tiedostamattoman eskatologisen vaikutuksen vallassa.

On esimerkiksi helppoa huomata, kuinka viime aikoina jonkinmoiseksi muoti-ilmaukseksi noussut ”ilmastoahdistus” pitää sisällään paljon muutakin kuin vain konkreettista pelkoa tulevina vuosikymmeninä tapahtuvasta elinolosuhteiden huononemisesta. Affektiin sisältyy myös periuskonnollinen, herätyskristillisyyttä kanavoiva taso: ”huoli sielun pelastuksesta”, psykohistorioitsija Juha Siltalaa fraseeratakseni.

Nykyinen huoli tulevaisuuden tulevaisuudesta onkin monella tapaa sama ilmiö kuin entinen huoli pelastusvarmuudesta, “armon tilassa” olemisesta. Pintapuolisesta postmodernismistamme, metanarratiiveihin kohdistuvasta epäuskostamme ja yleisen skeptisyyden värittämästä kyynisyydestämme huolimatta: tulevaisuus on edelleen sekä paratiisimme että helvettimme.

Tätä kautta tulee kenties ymmärrettäväksi, miksi kristillinen toivon käsite hivuttautuu lähestulkoon automaattisesti sisään ilmastokeskusteluun. Synnistä, syyllisyydestä, hyvityksistä ja muusta sellaisesta nyt puhumattakaan. Me kamppailemme salavihkaa kadotuksen kanssa.

Ajoittain eskatologinen taso pirskahtelee selväpiirteisempänä esiin, kuten vaikkapa nyt koomikko Iikka Kiven äskettäin ulospuuskauttamassa twitter-kommentissa:

”Tosiasia on se, että ekokatastrofia ei voi enää estää. Mutta niin on sekin, että voimme pelastaa vielä hyvin paljon ja varautua asiaan. Ja valitettavasti sekin, että jokainen päivä, jonka tuhlaamme, vie meitä kauemmaksi pelastuksesta.”

Kiven paatosta lainkaan vähättelemättä: kiintoisaa huomata, kuinka tviitin viimeisen lauseen voisi vaivattomasti kuvitella niin Paavo Ruotsalaisen kuin Lars Leevi Laestadiuksenkin suuhun.

Summatakseni: mikäli modernilla toivolla on ollut ydin, on se piillyt uskossa tulevaisuuteen; uskossa ihmiseen sekä ihmisen kykyyn ohjailla tulevien aikojen kulkuja omaksi parhaakseen, omaksi pelastuksekseen — joko yksilönä tai yhteisönä. Parhaassa tapauksessa molempina.

Tulevaisuus on saanut kantaakseen taloudellisten kasvuodotusten vaateet mutta se on myös pantu vastaamaan kaikkiin perimmäisiin kysymyksiin. Moderni psyykkinen rakenne rakentuukin voittopuolisesti velan ja tulevan lunastuksen teemojen ympärille; tulevaisuudesta käsin annetun, suorastaan kosmisen mittakaavan lupauksen perustalle.

Ja tämän lupauksen voin todeta omalla kohdallani lopullisesti rauenneen. Musertumassa on nykyisessä tilanteessamme ennen kaikkea se modernin avaama aikaulottuvuus, jonka ihmisyhteiskunta kuvitteli olevan omissa käsissään.

Ennen tulevia aikoja kolonisoineet laskelmat ja ennusteet ovat muuttuneet hallinnan, vallan ja varmuuden instrumenteista perinpohjaisen hallitsemattomuuden viestintuojiksi. Tulevia vuosia kansoittavat oudot, hallitsemattomat hirviöt: hyökyvät valtameret, palavat metsät, talouskasvun epätoivoiseksi ylläpitämiseksi louhittujen nikkelikaivosten rauniot. Kaikki ne ovat totisesti “ihmisen omaa tekoa”, mutta tuskin enää ihmisen käsitettävissä, saati kontrolloitavissa. Sivilisaation pitkä varjo lankeaa ajan ulottuvuuksien ylle, ja tulee tekemään sitä vielä vuosituhansien ajan.

Totisesti: kipuilumme, kauhumme, välttelymme ilmastokriisin edessä juontuu pohjimmiltaan siitä, että sielullinen perustamme elämän merkityksellistymiselle on kadonnut. Moderni tulevaisuus on lakannut olemasta. Ja mikä painokkainta, se ei tule takaisin. On tosiaan niin, kuten Antti Salminen taannoisessa blogikirjoituksessaan asian muotoilee:

tulevaisuudella, sellaisena kuin se on totuttu ymmärtämään, ei ole tulevaisuutta.

Ja, niin: mikäli tulevaisuudella ei ole tulevaisuutta, mitä toivoa on toivolla?

Mitä mieltä puhua edelleen tuomion ja pelastuksen kielillä?

Ei, tarkoituksenani ei ole missään nimessä väittää, että planetaarisen ekokatastrofin kirvoittama huoli tai sen kirvoittama tarve “toimintaan” tai mikään sellainen olisi sinänsä jotenkin perusteetonta tai ylimitoitettua. Kehityskulut, jotka lähivuosikymmeninä lupaavat kehiytyä auki, ovat totisesti kaameita, järkytystä herättäviä.

Mutta: länsimainen, tuonpuoleisuuteen ja lunastukseen perustuva maailmankuvallinen jäsennys ei meitä tämän uudenlaisen, kohtalokkaan tulevaisuuden ymmärtämisessä tai kohtaamisessa rahtuakaan auta.

Alkaa tosiaan olla selvää, että meitä ei huomispäivän hirviömäiseltä arvaamattomuudelta “pelasta” enää mikään. Tämä sivilisaatio, tämä yhteiskuntamuoto ja sen unelmat ovat itse asiassa jo kuolleet. Antroposeenin kaaoottiset, myrskyisät ja tulvivat maastot tulevat olemaan meidän tulevat maallisten ilojen ja surujen puutarhamme. Noissa maisemissa meidän on, tavalla tai toisella, elettävä. Jos kykenemme siihen ylimalkaan.

Mitään ei voi eikä tarvitsekaan “pelastaa”. On vain opeteltava elämään, jatkuvaksi muuttuvan katastrofin keskellä. Ja tämä tuleva elämämme — mikäli sitä siis ylimalkaan on —ei tapahdu yksin, vaan monenlaisten epäinhimillisten mahtien seurassa; mahtien, jotka eivät ihmisapinoiden ihanteista, mieltymyksistä ja lunastuksen haaveista juurikaan piittaa.

Niin, elämä: sen arvokkuus, sen elävyys, sen jatkuvuus, sen merkityksellisyys…

…kaikki tämä on perustettava tulevaisuuden, edistyksen, pelastuksen, lunastuksen sijaan toisille arvoille. Toisenlaisille, maallisille kokemuksille. Ilman luuloa historian, ajan, kuoleman tai kärsimyksen lopusta.

Ja tässä tehtävässä toivo ei meitä enää auta.

“Mutta onhan toivo nyt vähintäänkin psyykkisesti välttämätöntä!” — minulle vastataan. “Vaikka sille ei olisikaan objektiivisia perusteita, se silti pitää yllä toimintakykyä ja jaksamista. Ilman toivoa ei kukaan voi tulla toimeen! Toivo ei sitä paitsi ole mikään järjen kysymys vaan tahdon, elämisen ja taistelukyvyn välttämätön edellytys.”

En olisi tästä niinkään varma. Ei toivo ainakaan ole kulttuurillisesti universaali ilmiö. Eikä sen historia mitenkään suoraviivainen tai selkeä.

Esimerkin kautta kulkeakseni:

— Eräs länsimaisen kulttuurin vanhimmista säilyneistä myyteistä on kertomus Pandoran rasiasta. (Tai, oikeammin: ruukusta.) Kuten muistamme, tarinassa ylijumala Zeus päättää rangaista ihmiskuntaa rajarikkomuksesta: Prometheus kun on neuvokkuuttaan onnistunut varastamaan tulen jumalilta.

Hesiodos kertoo Töissä ja päivissä, kuinka Zeus kostonhimossaan telkeää kaikki kuviteltavissa olevat vaivat ja vitsaukset erityiseen ruukkuun, jonka sitten antaa jumalten muovaaman ihannenaisen Pandoran (“kaikki-lahjaisen”) kannettavaksi. Pandora toimittaa ruukun Prometheuksen yksinkertaiselle veljelle Epimetheukselle, joka sitten hölmöyksissään avaa sen. Ja niin ruukkuun teljetyt kamaluudet syöksyvät ulos ihmiskunnan vaivoiksi. Sairaus, vanhuus, kuolema…

Viimeisenä pohjalle jää kuitenkin outo otus: Elpis, toivo. (Tai, kirjaimellisemmin tulkattuna, “odotus”.) Ennen kuin se ehtii livahtaa ulos, Pandora sulkee ruukun kannen; Elpis jää säiliöön nalkkiin. Tämän enempää Hesiodos ei runoelmassaan tapahtumasarjaa eksplikoi. Laulaja vain toteaa kuivasti: “niinpä ei ole mitenkään mahdollista paeta Zeuksen tahtoa.”

Uudemman ajan eurooppalaisessa perinteessä myytin tulkinta aiheutti moninaisia kiistoja. Kysymykset keskittyivät erityisesti toivon ympärille. Oliko elpis jäänyt ruukkuun vangiksi, ihmisten tavoittamattomiin? Vai oliko se kannen sulkemisen seurauksena saatu kiinni ja oli nyt ihmisten käytettävissä?

Entä oliko elpis ylimalkaan siunaus vai kirous?

Vallitsevaksi muotoutuneen tulkinnan mukaan elpis tuli ymmärtää muinaiskreikkalaisen antropologian nivelpisteeksi, pelastuksen kipinäksi: se oli raatamaan tuomitun ihmisen lohtu, edistystä lupaava majakka joka auttaa selviämään kohtalon julmista kolhuista. Toisen, pessimistisemmän käsityksen mukaan oli Zeuksen lippaaseen sulkemista vitsauksista kamalin, salakavala hirviö, jonka tarkoituksena oli piinata hankaluuksien ja vaivojen muutenkin piirittämää ihmistä edelleen.

Koska kyseessä on myytti, ”oikeaa” vastausta ei tietenkään ole. Mutta kiinnostavaa koko vyyhdissä on ennen kaikkea tämä: vaikuttaa siltä, että arkaaiset kreikkalaiset eivät pitäneet Pandoran myyttiä tai koko elpiksen ongelmaa kovinkaan olennaisena. Heidän suhteensa toivoon — odotukseen — oli huomattavasti monitahoisempi ja käytännönläheisempi kuin omamme. Pandoran ruukkuun telkeämä elpis ei ollut heille mitään itsessään hyvää tai huonoa: ei elämän mielekkyyden perusta eikä liioin apokalyptisen kauhun siemen. Se oli eräs mahdollinen suhde maailmaan.

Ja ainakin Hesiodoksen — koko ikänsä Boiotian maaseudulla viettäneen viljelijä-runoilijan — mukaan elpikseen oli syytä suhtautua vähintäänkin varauksella. Hänen agraarisesta näkökulmastaan katsottuna se oli epäluotettava, vaarallinenkin otus; Töissä ja päivissä varoitetaan, kuinka liiallisesti “tyhjään toivoon” nojautuva jättää sadon korjaamatta ja tärkeät työt tekemättä. Elpis saattoi siis johtaa harhaan ja hirvittävää kärsimystä. Oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja työntäyteinen elämä olikin Hesiodokselle kaikenlaista toivossa elämistä tavoiteltavampaa.

Vasta kristinuskon myötä elpis nostettiin absoluuttiseen, pyhitettyyn asemaansa. “Toivon apostoli” Pietari (tai oikeastaan hänen nimellään kirjoittava tuntematon helleeni) tulkitsi 100-luvulla kirjoitetuissa kirjeissään elpiksen käsitteen uudelleen. Nyt “elävä toivo” sementoitiin vainotun kristityn maailmankokemuksen perustaksi. Uskovaisen elämän punaiseksi langaksi asetettiin jatkuva toivominen: Pietarin mukaan Kristuksen veriuhri oli suonut kristitylle “perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu”. Tämä oli hänen transsendentti pelastusvarmuutensa, elävän toivonsa lähde. Tosi elämä oli parousian odotuksessa, toisen tulemisen vartomisessa. Sanalla sanoen: elämä oli toisaalla.

Vasta kristillisessä kontekstissa toivosta tuli siis autenttisen olemisen välttämätön ennakkoehto. Joko sitä oli, jolloin oltiin pelastuksen autuaassa piirissä; tai sitten ei — jolloin kamppailtiin tyhjyyden ja kadotuksen kourissa.

Muinaisesta kreikkalaisesta kokemuksesta käsin asiat näyttäytyvät tyystin toisenlaisina. Hesiodoksen kautta käy mahdolliseksi nähdä toivo kyseenalaisena, suhteellisena; kristillisestä absoluuttisuudestaan, vaativuudestaan ja vapauttavuudestaan riisuttuna. Se ei ole historiallinen, psykologinen tai antropologinen universaali.

Tällöin se paljastaa myös hirviömäisen puolensa.

Taannoisen henkilökohtaisen avustajan työni takia tulin aikoinaan viettäneeksi huomattavasti aikaa eräässä nimeltämainitsemattomassa vuosaarelaisessa kaljabaarissa. Kuten useimmissa lähiökapakoissa, tämänkin kansalaisten olohuoneen nurkkaa hallitsi värivalojaan uutterasti vilkuttava RAY:n peliautomaatti. Monen pitkän iltapäivän ajan tarkkailin tuon lähiöelämän majakan ympärillä pyörivää omalaatuista elämää. Monille baarin asiakkaille automaatin äärellä istuminen oli välttämätön, päivittäin toistettava rituaali. (“Rituaali” tosin kalskahtaa kovin merkitystäyteiseltä verrattuna siihen pakonomaiseen, kokemusköyhään riippuvaisuuteen, jota RAY:n laitteet asiakkaissaan ruokkivat.)

Muistan elävästi erään pitkän iltapäivän, jonka mittaan seurasin automaatin edessä kiikkerällä jakkaralla tasapainottelevaa, nelostuoppien tasaisen virran humalluttamaa eläkeläistä. Kukaan ei kiinnittänyt vanhukseen sanottavampaa huomiota. Tai ei ainakaan halunnut.

Minä sen sijaan jähmetyin katselemaan tätä näkyä. Kohtaus oli liian melodramaattinen ja räikeä ollakseen muuta kuin totta. Hiljaisuuden vallitessa nainen työnsi pelikoneeseen kolikkoa ja seteliä toisensa perään. Samalla kyynelet valuivat pitkin poskia.

Tuossa hetkessä hoksasin jotain: tuo laite myy toivoa. Lähiöelämän syrjäkehällä sinnittelevä vanhus ei tule milloinkaan saamaan koneen sisuksiinsa nielemistä eläke-euroista omiaan takaisin; mitään kouriintuntuvaa vastinetta rakkine ei käyttäjänsä uhrauksille anna. Mutta se suo jotakin muuta, ehdottomasti koukuttavampaa: ohikiitävän toivon tunteen. Vehje annostelee tarkoissa mitoissa toivon kokemusta, jatkuvaa häviävän pientä lupausta jättipotista, paremmasta tulevaisuudesta; ja tuon mikroskooppisen toivon annoksen ajamana ihmisapina on valmis luopumaan vaikka mistä; uhraamaan valtavan määrän aikaa, omaisuutta ja elämää. Tuloksena on tuskaista, dysfunktionaalista, mykkää ja lopultakin merkityksetöntä istumista jakkaran nokassa — muun elämän juostessa ohitse, muiden lajitoverien hyöriessä, puhellessa, nauraessa ja itkiessä ympärillä.

Tuolla hetkellä tajusin — luulin ainakin tajuavani — kuinka toivo on ansa.

Toivo: tyhjä arpa, saippuakupla, joka kiiltävänä poispäin leijaillessaan houkuttelee meidät pois elämisen piiristä. Toivo harhauttaa ja houkuttaa pois senhetkisen kuolevaisen elämän kohtaamisesta — kaikessa sen kamaluudessa, tuskassa, ilossa ja riemussa. Se saa sulkemaan silmät ympäröivältä maailmalta ja siltä, mitä tapahtuu todella.

Meistä on totisesti tehty panttivankeja koskaan realisoitumattomalle tulevalle; elämisen ja mielen merkityksellisyys on pantu kellumaan ainaisesti lunastumattomien lupausten varaan. Ajan akseleista ainoastaan edessä siintävä, koskaan tavoittamaton tulevaisuus on näyttäytynyt mielekkäänä. Psyykkistä maisemaamme tarkastellessa mieleen tulee Paavo Haavikon naseva kuvaus 60-lukulaisuudesta:

Menneisyys on täynnä erehdyksiä. Tulevaisuus on täynnä erehtymättömyyttä. Nykyhetkeä ei ole.

Toivo on nykyään “psykologisesti välttämätöntä” juuri tämän kangastuksen ylläpitämiseksi. Kenties sivilisaation laajenemisaikoina, kasvavien tuottojen aikakausina tällaisen tunteen varaan rakentamisella voi olla ollut perusteitakin. Edistyksen ja kasvavan hyvinvoinnin taivaisiin nousevaa käyrää ylöspäin vaeltaessa aika ei näet merkitse mitään, ellei se lupaa entistä parempaa.

Mutta entä nyt, meille?

Pysytellään vielä hetki peliriippuvaisen hahmossa. Minua kiehtoo siinä moni asia, mutta erityisesti sen kautta paljastuva toivon ja epätoivon dialektinen suhde.

Laitteen käyttäjässään ruokkima perusteeton toivo elää näet jatkuvasta menetyksen kauhusta. Pelitoivoa ruokkii kaihertava puolitietoisuus: jos ja kun pelaamisen lopettaa, joutuu vääjämättä tuijottamaan tyhjentyneen kukkaronsa mustaan kitaan. Kintereillä juoksee koko ajan hajoamisen pelko.

Claes Anderssonia lainatakseni: toivo ja epätoivo asuvat samassa ruumiissa. Tämä suhde on perustava, konstitutiivinen. Toivo ei voisi elää ilman jatkuvaa, musertavaa kadotuksen painoa — eikä epätoivoakaan liioin olisi ilman toivonsykäysten jatkuvaa, addiktiivista pulssia.

Toivon perässä juoksija ei osaa seisahtua; hän ei kohtaa tyhjyyttään, masennustaan; hän jatkaa karkaamista.

Pelikoneriippuvainen vanhus on osuva kuva kulttuurimme suhteesta moneen asiaan — tulevaisuuteen, teknologiaan, kulutukseen, pelastukseen, tieteen mahdollisuuksiin…

…ja pahoin pelkään, että tästä toivon ja epätoivon murhaavasta kaksoissiteestä irtautuminen osoittautuu lajillemme kovinkin vaikeaksi tehtäväksi. Nykyisen pelastusaddiktiomme itseään kiihdyttävä dialektiikka, tämä toivon ja epätoivon hirviömäinen, kuolettava syleily tulee lähes varmasti lähivuosina piiskaamaan oman järjestelmämme yhä korkeammalle taloudellisten pyrkimysten, teknologisen hallinnan ja kaikenkarvaisen utopismin tuulisille huipuille. (Nykyinen Green New Deal ei muuten tässä suhteessa tee kovinkaan suurta poikkeusta.)

Epätoivoinen pyrkimys takertua ainaisesti horisontin taa pakenevaan toivon kipunaan ajanee lähivuosina päättävät tahot ottamaan yhä suurempia ja suurempia riskejä Tulevaisuuden pelastamiseksi. Mitä tahansa, jotta toivo saisi elää! Mitä tahansa, jotta sivilisaatiomme unelmia ei tarvitsisi haudata!

Runsaan vuosikymmenen kuluttua vaikka miten suuruudenhullut, hybriset, epätoivoiset ja juuri siksi niin toivontäyteiset keinot ottaa tilanne haltuun alkavat tuntua mahdollisilta ratkaisuilta — kuten vaikka laajamittainen ilmastonmuokkaus tai vaikka yhteiskunnallisen kontrollin luovuttaminen itseoppivalle keinoälylle. Mitäpä ei toivomme tähden!

Epäselvää on vain, kuinka pitkälle tätä myrkyllistä uhkapeliä ollaan valmiita pelaamaan.

— Sen sijaan, että pystyynkuolevan sivilisaatiomme annettaisiin vain viimein mennä.

Ehkäpä olen liian paatunut. Tai yksinkertaisesti vain lukittunut katselemaan jäätiköiden kiihtyviä sulamisasteita; tuijottamaan yhä edelleen kasvavia päästökäyriä.

Mutta, vastareaktion uhallakin: tuntuu kerta kaikkiaan siltä, että kaikenlaiset vaatimukset tavalla tai toisella “keksiä tulevaisuus uudelleen” tai “löytää uusi toivo” (joko teknologisen harppauksen, rationaalisen markkina- sekä insinöörilaskelmoinnin, radikaalin poliittisen “heräämisen” tai jonkin edellämainittujen yhdistelmän avittamana) jäävät planetaarisen romahdustilamme partaalla junnaamaan samaa vanhaa modernistista mantraa.

Tällaisen toivon politiikan pohjalla piilottelee vanha evankelinen pelastuskertomus, johon minun ainakin on mahdotonta enää kiinnittyä — vaati tilanteemme “ratkaiseminen” nyt kuinka ihmeenomaisia ponnistuksia tahansa. En saata olla havaitsematta, että tämänkaltaisessa toiveikkuuden metafysiikassa hajahtaa yhä vain (fossiilisen) modernin vaatimus tulevaisuuden progressiivisesta kolonisaatiosta, sen valloittamisesta ”takaisin meille”.

Re-claim the future… ja niin edelleen.

Tästä syystä olen päätynyt pohtimaan yhä enenevässä määrin tragediaa.

(Mainittakoon tähän väliin, ettei toivon politiikka ole millään muotoa “edistyksellisten” yksinomaisuutta. Myös kavahdettu perussuomalaisuus on nähdäkseni luettavissa samaan kategoriaan.

Puolueen virallisesti julkituoma asenne ympäristökysymyksiin ei näet niinkään perustu sumutukseen tai typeryyteen… vaan pikemminkin vetoaa laiskaan, passiiviseen toivoon tavallisen elämän jatkumisesta.

Halla-ahon ”valtamediassa” esiintuoma ilmastonmuutoslinja on itse asiassa omassa karmivuudessaan jokseenkin johdonmukainen. Vaikka Persujen suojissa operoi jos jonkinlaista foliohattuilijaa ja denialistia, ei puheenjohtaja kuitenkaan itse kiellä ilmastonmuutosta; eikä sitä kiellä persulaisen ajatuspajan Suomen Perustan julkaisema “Ympäristörealistin käsikirjakaan”.

Pikemminkin puolue tyytyy puolivillaiseen, identiteettipoliittiseen toppuutteluun: eivät asiat ole niin kauhistuttavalla tolalla kuin ”vihervasemmistolaiset” esittävät… Ja jos katastrofi on tullakseen, tulee se joka tapauksessa; mihinkään suureelliseen ei yleensäkään kannata ryhtyä; syytä on lähinnä pyrkiä jatkamaan nykyisiä olosuhteita niin pitkään kuin mahdollista, vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä ja, sitäpaitsi ei kukaan oikeasti halua niitä radikaaleja elintason alennuksia joita ilmasto- ja ekokriisin vakavasti ottaminen edellyttäisi.

“Olisitko valmis siihen, että puhelimesi maksaa 10 000 euroa ja saisit sellaisen vain kerran kymmenessä vuodessa?”, Halla-aho kysyy tyttäreltään, ja ajattelee että vastaus on itsestäänselvästi kielteinen.

Juuri tämä on laiskan toivon politiikkaa. Perussuomalaisten ideaaliäänestäjä haluaa toivoa: hän ei vain jaksa kantaa huolta universalistisen Tulevaisuuden tulevaisuudesta. Häntä tympii idealistien ”hysteria” ja ”suhteeton öyhötys”. Persulainen haluaa elää toivossa: mutta yksinkertaisessa toivossa normaaliksi mielletyn arkielämän jatkuvuudesta. Ei mikään muuttua saa…

Tässä onkin ehkä kyse eräänlaisesta modernin tulevaisuuskokemuksen kieltämisestä. Kuten keskiaikainenkin ihminen, persulainen haluaa jatkaa kuin aina ennenkin: päivästä toiseen, kylvöstä sadonkorjuuseen. Ja tässä toiveessa piilee ideologian populistinen voima — pikemminkin kuin toistaiseksi marginaalisessa denialismissa. Miksei saisi tyytyä tavallisen ihmisen kokoiseen, arkiseen s-market-toivoon?

(Omalla tavallaan keskiluokkainen cityvihreä muuten lilluu tässä samassa arkisen jatkuvuuden toivossa — ainakin unelmoidessaan halpenevista sähköautoista, tiivistyvistä ekokaupungeista ja kierrätettävistä biomuoveista, joiden avulla hänen elämäntapansa voisi jatkua mahdollisimman samankaltaisena edelleen…)

Persulainen tulevaisuuden alta vetäytyminen on tietenkin kauttaaltaan tekopyhää ja puolivillaista. Moderni teollinen yhteiskunta — ja etenkin sen energiatalous, jonka perustalle myös perussuomalaisten hellimä “tavallisten suomalaisten” elämäntapa kohoaa — syö edelleen täyttä häkää tulevaisuuden laarista, halusi sen tunnustaa tai ei.

Todellinen länsimaisen moderniteetin aikahorisontista vetäytyminen vaatisi muutakin kuin tätä tolkun hällävälisyyttä. Esimerkiksi talouskasvusta, fossiilisista polttoaineista, kenties modernista teknologiastakin luopumista…

No, nykyisen oikeistopopulismin harrastama puolivillaiseen tulevaisuuden ajattelemattomuuteen vetäytyminen on yhtä kaikki vain leuto väliaste. Verhojen takana vuoroaan vartoo tyystin toisenlainen, väkevämmän mytologisen toivon elävöittämä uusfasismi. Sen piirissä jylläävät uudet toivomisen potenssit: palingeneettisen myytin, yhteisöllisen jälleensyntymän ja kansanruumiin uudistumisen toivontäyteiset, väkivaltaiset teemat. Nämä astunevat lopullisesti esiin, jahka meno käy astetta rankemmaksi; jahka liberaalikonsensuksen mureneminen etenee muutaman harppauksen ja seuraava (viimeisintä taatusti rankempi) finanssikriisi pärähtää käyntiin. Silloin voimme varmasti odottaa tyystin toisenasteista kansakunnan, sivilisaation ja kulttuurin ”pelastamiseen” tähtäävän oikeistoradikalismin esiinmarssia.

Ja se, jos mikä, on toivon politiikkaa par excellence.)

Heiner Müller tavoitteli jotakin, jota voi kutsua traagiseksi kokemukseksi. Elämänsä aikana hän ehti nähdä kolme vallankumousta — fasistisen, kommunistisen ja liberaalidemokraattisen — ja koki myös kaikkien niiden epäonnistumisen. Yhteistä näille yhteiskunnallisille mullistuksille oli, että ne pyrkivät kukin vuorollaan keksimään toivon uudelleen.

Müller tiesi hyvin, kuinka käy yhteiskunnan, joka pyrkii valloittamaan tulevaisuuden oman toiveajattelunsa lipuin ja viirein. Hänellä ei viimeisinä vuosinaan, 1990-alkupuoliskolla ollut moniakaan illuusioita. Silti Mülleriä olisi vaikea kutsua kyynikoksi tai pessimistiksi.

Ennen kaikkea hän oli traagikko.

Vuonna 1985 Müller kertoi eräässä haastattelussa seuraavaa:

Ihmiset kysyvät aina, missä on toivo. Se on kristillinen kysymys. Antiikin kreikkalaiset eivät sitä peränneet: ihmiset eivät eläneet toivoen tai epätoivossa. He elivät. Kristinuskon myötä menetettiin kreikkalaisille ominainen suhde traagiseen, joka merkitsi elämän rikkautta…

Müllerin tulkintaa traagisuuden ja elämänvimman läpäisemistä kreikkalaisista voi tietysti epäillä; kenties se on jonkinlaista liioittelua… kenties se projisoi antiikkiin jotakin hyvinkin modernia ja Müllerille itselleen ominaista.

Mutta viis siitä. Minä koen ehdotuksen elähdyttäväksi. Müllerin eksemplifioima traaginen kokemus puhuttelee minua siksi, että siinä tapahtuminen, elämä, maailma, kaikki koettu koetaan merkitykselliseksi omassa itsessään. Merkitys ei ripustu lupaukseen jostain muusta. Elinvoima ei pohjaa toispuoleiseen symboliarvoon, toisin kuin kristillisessä skeemassa: elämän rikkaus ei virtaa olemiseen sen ulkopuolelta — taivaspaikasta tai paremmasta huomisesta.

Eritoten traagisen kokemuksen voima näyttäytyy sen kyvyssä kohdata hajoaminen ja kuolema. Toisin kuin usein esitetään, traagikko ei fetisoi kuolemaa eikä rakenna sen ympärille kulttia. Hän toteaa sen; hän toteaa kuoleman ja hajoamisen väistämättömyyden samalla tavoin kuin toteaa väistämättömäksi myös peri-inhimillisen tarpeen vastustaa ja paeta sitä.

Yhtä kaikki, traagikko näkee tuhoutumisessa ja häviössä elämänprosessin itsessään. Toivon ja epätoivon tuolla puolen avautuu elämisen ja kuolemisen leikki sellaisena kuin se tässä ja nyt on; elämän virta vailla pelastuksen horisonttia. Nykyisen yhteiskuntamuotomme kuolema on kyettävä nimittäin paitsi hyväksymään, myös elämään läpi.

Tuon kipeän kohtaamisen myötä voi antaa sen, joka on menevä mailleen, todella mennä mailleen.

Eikä traaginen asenne nykyisiin katastrofaalisiin olosuhteisiimme vähennä piiruakaan voimaa inhimillisen arvokkuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisesta. Päinvastoin. Vaatimus oikeudenmukaisuudesta on ehdoton ja itsessään pätevä; se ei edellytä toivon horisonttia. (Kysykää vaikka Antigonelta.) Oikeudenmukaisuuden vaatimus on pätevä alati, tässä ja nyt, oli maailmamme tuhoutumisen partaalla tai ei.

Etiikan perustaminen toivoon on kyseenalaista. Etiikan perustaminen yhdessä-olon väistämättömyyteen on viisautta.

Eivätkä liioin elämän kauneus, hyvyys tai elinvoima katoa miksikään, vaikka ne koetaankin elämän hajoamisen hetkellä.

Tässä pisteessä olen tänään: kieltäydyn asettamasta nyt elettävänä olevien huterien hetkien valovoimaa mihinkään tuonpuoleiseen, mihinkään tulevaan parannukseen, heräämiseen tai käänteeseen kohti parempaa.

Taistelu, kapina; niidenkin arvokkuus ja voima on niiden itsensä periksiantamattomassa ylväydessä.

Silti, joka päivä on opittava hyväksymään se mitä ei voida hyväksyä. Meitä ympäröi ristiriita, jonka keskellä ei voi olla. Ja jossa on silti oltava.

Filosofi Simon Critchleyn mukaan traaginen kokemus syntyy tilanteessa jossa kaikki mahdolliset toiminnan vaihtoehdot ovat kehnoja tai ristiriitaisia. Tragedia onkin Critchleylle kriisiaikojen taidemuoto; taidemuoto, jota tarvitaan ”aikojen ollessa sijoiltaan”: kun kaikki on vinksallaan, ja jotain on silti tehtävä.

Critchleylle tragedia on myös “aikamme hätäjarru”. Osoittaessaan, kuinka altista elämä on voimille, jotka ovat hallintamme ulottumattomissa, se näyttää mikä meissä on haurasta, hidasliikkeistä ja häviävää. Traagisessa kokemuksessa itseys altistuu omalle ulkopuolelleen, subjektin radikaali riippuvaisuus toisista — niin ihmisistä kuin muistakin elollisista — tulee kohdattavaksi.

Jos jotain tavoiteltavaa on, on se tuon altistuksen opettelemisessa.

Toivo — sikäli kun tarkoitamme sillä kristillisen pelastusvarmuuden kaltaista tukeutumista tulevaan — on nykyisellään pakko menettää, jotta elämisessä olisi enää mieltä.

Jos minulta kysytään, on koko lailla varmaa, että viiden vuoden päästä päästökäyrät kipuavat edelleen, turhanpäiväiset kulutustavarat rahtaantuvat yhä valtamerien ylitse, vesisärötys nyhtää viimeisiä hiilivetyjä irti maaperästä ja koralliriutat jatkavat vaalenemistaan.

Kymmenen vuoden päästä? — No, herran haltuun.

Leijonanosa katastrofista on jo oikeastaan kirjattu biofysikaalisiin järjestelmiimme sisään. Niin perusteellisesti olemme tulevaisuuden kolonisoineet. (Kenties osin tahtomattamme, mutta silti.) Ajan valloittamiselle perustunut yhteiskuntamme ei pääse omasta pitkästä varjostaan eroon noin vain; nykyisellään sivilisaation musta laahus lankeaa satojen, tuhansien, satojentuhansien, miljoonienkin vuosien päähän.

Tietenkin sitä tahtoisi jonkin käänteen tapahtuvaksi. Mutta vaikka kuinka “hyvät voimat” pääsisivät huomispäivänä valtaan, tulevaisuus ei missään kuviteltavissa olevassa muodossa — vaikka kuinka edistyksellis-tekno-ekososialistisessakaan skenaariossa — voi tulla tarkoittamaan jotain sellaista, että tulevaisuudessa ”kaikilla on tesla”.

Ja ilmasto lämpenee kolme astetta joka tapauksessa.

Mutta elämä, se on tänään, eilen ja huomennakin.

Se saattaa olla taisteleva. Se saattaa olla vetäytyvä. Se voi olla heikko, tai äärimmäisen väkevä; masentunut tai mielipuolisen mielekäs. Täynnä huumaannuttavaa kauneutta tai sisuksiavääntävää surua. Se voi käydä puskutraktorien eteen makaamaan; se voi kirjoittaa antiikin kirjallisuudesta tutkielman, jonka lukee vain kourallinen ihmisiä; se voi nousta kapinaan; se voi päättää olla piittaamatta mistään; se voi muuttaa autiomökkiin; se voi jäädä kaupunkiin; se voi tahtoa itselleen vain hetkisen lepoa; se voi syödä juoda naida — tai olla ilman näitä kaikkia.

Mutta minulle se on tästä lähin ilman toivoa huomisesta. Ilman toivoa mistään tulevasta.

Ja tämän kunnolla hyväksyttyäni voin ehkä alkaa harjoitella sitä, mitä Antti Salminen ehdottaa:

“uudisasuttaa tulevaisuuden raunioita.”

Pari viikkoa sitten istuin aamupalapöydässä nelivuotiaan poikani kanssa. Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen hän kysyi äkisti, selvästi asiaa pohdiskeltuaan: “kuolevatko kaikki?”

– Kyllä kaikki kuolevat, vastasin puolihuolimattomasti puurokupin takaa.

Epäuskon sekainen hymy levisi lapseni kasvoille. Hermostuneesti naurahtaen hän totesi, ikään kuin itseään vakuutellen: “ei, eivät kaikki kuole”. Asiaa sen kummemmin pohdiskelematta toistin vastaukseni.

Nyt poikani alkoi hätääntyä. “Ei, kyllä jotkut kuolee, mut ei kaikki”, hän sanoi, edelleen hermostuneesti nauraen.

Vasta nyt tajusin tilanteen painon. Kasvatus sisältää kaiketi lukemattomia tällaisia hetkiä — tiivistymiä, joiden ennalta-arvaamattomissa poimuissa olemassaolon perusasiat iskostuvat pieneen mieleen. Luulenpa, että niistä merkittävä osa lipuu ohitse hiljaa, vanhempien huomaamatta.

Nyt olin onneksi tapahtumien tasalla. Tajusin, että asia oli pakko kohdata koko sillä eksistentiaalisella painolla, jolla se pienen ihmisen tajuntaan oli äkkiä iskenyt.

Otin nyt jo tyystin neuvottomaksi menneen lapsen syliini ja asetuin hänen kanssaan sohvalle istumaan. Poskille alkoivat nousta epäuskoiset kyyneleet. “Ei se ole niin, ei ole…” Kohta minua vaadittiin myöntämään, ettei kuolema ole niin ehdotonta: se ei koske kaikkia, vain joitakuita, mutta ei kaikkia — eikä etenkään äitiä, isää, mummia, pappaa…

Mielessäni pyöri kaikenlaisia pakoreittejä. Voisiko tätä periksiantamatonta totuutta jotenkin lieventää? Voisiko sen tehdä jotenkin vähemmän ehdottomaksi?

(Mielessä ehti vilahtaa sivuajatus: onko olemassa ihmisiä, jotka tässä tilanteessa voisivat valehdella? Vaikka vain lapsen hätää lievittääkseen? Tai, vielä kiintoisammin: onko olemassa ihmisiä, jotka tässä tilanteessa voisivat sanoa, että kuolema ei ole ehdotonta — ja uskoa siihen itsekin? Niin, mitä transhumanisti sanoo omalle lapselleen?)

– Kyllä kaikki kuolevat, mutta eivät vielä, vastasin. — Eivät vielä pitkään aikaan…

Sitten selitin pitkällisesti ja rauhassa, kuinka kaikki elävät olennot — ihmiset, linnut, sammakot, hyttyset — ennen pitkää kuolevat. Ensin ne syntyvät, ovat lapsia, sitten aikuisia, lopulta vanhuksia, ja sitten menevät pois. Kuinka kaikki elävät aikansa. Ja kuinka aina tulee uutta elämää: uusia ihmisiä, uusia lintuja, sammakkoja, hyttysiä. Kuinka tämä jatkuva kuoleminen ja syntyminen kuuluu elämään. Ja kuinka meidän omaan kuolemaamme on vielä aikaa. Että se tapahtuu vasta kun me olemme vanhoja.

Kaivoin esille 80-luvulla otetun valokuvan omista isovanhemmistani, nyt jo edesmenneistä. Kuvassa minä istun nelivuotiaana heidän välissään kesämökimme kuistilla. Katselimme poikani kanssa kuvaa pitkään, puhuimme siitä; isovanhemmista, vanhemmista, vanhenemisesta ja ajankulusta.

Ja siitä, kuinka emme kuole nyt, emme tänään. Emme vielä pitkään aikaan.

Ja kuinka me kaikki rakastamme toisiamme. Nyt. Tänään.

Näihin vastauksiin poikani vähitellen tyytyi.

Sitten me lähdimme ulos: pyöräilemään, maauimalaan, syömään jäätelöä.

On 14. heinäkuuta 2019. Saan tekstin viimein valmiiksi.

Luen sen kertaalleen läpi. Se kauhistuttaa, hävettää. En tiedä mitä siitä ajattelen. En tiedä mitä siitä ajatellaan. En tiedä uskonko siihen. En osaa enää sanoa. Se oli silti kirjoitettava.

En jaksa epäillä. Olkoon valmis. Valmiimmaksi en tällä kertaa tule. Pitemmälle en onnistu kulkemaan.

Tarkistan ilmakehän hiilidioksidikonsentraation. Se on 412.93 ppm. Minä synnyin marraskuussa 1984. Silloin tuo luku oli 343.10 ppm.

En tiedä, voinko koskaan ymmärtää näiden kahden numeron välistä etäisyyttä.

Istun sohvalla, hiljaa. Sitten nousen kirjahyllylle.

Vuotta ennen syntymääni Samuel Beckett sai valmiiksi kenties kauneimman proosateoksensa Worstward Ho. Luen pikku kirjan pimenevässä Käpylän illassa kertaalleen läpi.

Teksti päättyy sanoihin:

At bounds of boundless void. Whence no farther. Best worse no farther. Nohow less. Nohow worse. Nohow naught. Nohow on.

Said nohow on.

… some deep, inescapable sense of the fragility of the lives that we’re leading — that we really do die, that we really do wound each other, that the earth really is finite, that there aren’t any other planets out there that we know of that we can live on, that escape-velocity is a deadly fantasy …

Donna Haraway, Cyborgs at Large

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun kirjan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Lukukokemus herätti minussa ensin hitaasti nousevaa ärsyynnystä; sitten arkaa naurua, nautintoakin. Ennen pitkää juiliva ärtymys palasi eikä ottanut liikahtaakseen. Teoksen loppua lähestyttäessä tunnekirjo purkautui hiljalleen hiipuvaan surumielisyyteen.

Laskettuani Tikkurilan kirjastosta aiemmin viikolla noutamani opuksen pöydälle katsoin sitä pitkään.

Kannen mustassa tilassa kelluu valkoinen ihmishahmo, kaavakuvamaisena, kasvottomana ja ilmeettömänä. Sisältä figuuria kyllästävät kultakimalteiset voimaverkot ja sateenkaarisävyiset hermorihmat, ulkopuolelta sitä saartaa musta avaruus: tyylikkään minimalistinen, painostava tyhjyys vailla ilmaa, kasveja, eläimiä, maata.

Alanurkassa kelluu rivi kullanhohtoisia symboleita: suihkukone, öljytippa (vaiko kenties vettä?), työkaluja, aurinkolasit, aurinko, ginimartini, tietokonekaiutin, täysi akku, rahapussi ja viisisakarainen asteriski. Nämä edustanevat kuvajaisen toimintamahdollisuuksia. Siinä leijuvat ikonit, joiden kautta kirjan hahmottelema luksus materialisoituu olennon elämään.

Katselin hahmoa. Se pysytteli vaiti.

Ilmeisestä vauraudestaan huolimatta se tuntui pyytävän jotain.

Äkkiä tajusin, kuinka pieni otus kirja on.

Huuto avaruuden äärettömässä erämaassa.

Huomasin, että olin pettynyt. Tiedostamattani olin odottanut teokselta jotain, mitä se ei voinut tai halunnut tarjota: voimakasta, varteenotettavaa ja kokonaisvaltaista poliittista jäsennystä. En ollut tajunnut, kuinka ohut, moniaalle hosuva ja ennen kaikkea eksyneen tuntuinen kokonaisuus kirja lopultakin minulle oli.

Lukukokemustani sävytti ennen kaikkea levottomuuden, ahdistuneisuuden ja haurauden tuntu, josta oli vaikea sanoa kuuluiko se minulle vai itse tekstille. Haavoittuvuuden kokemus tuntui intiimiltä ja henkilökohtaiselta — mutta ei se tietenkään ole mitään yksityistä. Hämmennyksensekainen hauraus lienee tämänhetkisen länsimaisen olemassaolon yleinen, vain ohuelti peitelty perussävy.

Kirjoitan siitä kenties joskus jotain.

Mutta ensin hieman muuta.

. . . . . .

Avaruus ei ole kuva tulevaisuudesta, vaan menneisyydestä.

Nostalginen, 50-luvun technicolor-unelmista varastettu.

Me emme ole matkalla sinne.

Mitä pitemmälle 2000-luku etenee, sitä hankalammaksi viime vuosisadan tiedeuskovaisten haaveiden realisointi tuntuu käyvän. Viime aikojen SpaceX-hypetyksen varjoista on ruvennut kuulumaan kummia: aivan tiedeyhteisön valtavirtaa lähellä olevat äänet ovat alkaneet huomautella, ettei avaruuden kolonisointi välttämättä ole millään järkevällä mittapuulla tai aikataululla toteutettavissa. Samalla kun Elon Muskin henkinen (ja taloudellinen) syöksykierre syvenee syvenemistään kohti paranoidia psykoosia, nettimeemeistä tutuksi tullut amerikkalainen astrofyysikko Neil deGrasse Tyson on ykskantaan ilmoittanut, että Marsin kolonisointi on kerta kaikkiaan mahdotonta: lähinnä vaarallinen haaveuni.

Marsin olosuhteet ovat Tysonin mukaan ihmiselämälle niin vihamieliset ja vieraat, että vähäänkään suuremman hominidilauman toimittaminen planeetan kamaralle eloaan järjestämään on etupäässä harhainen fantasia. Käsityksessään Tyson ei ole yksin. Useat tieteelliset analyysit — eivät siis insinöörien kaavakuvat saati start-up-yrittäjien näyt — alkavat hiljalleen konvergoitua tiettyyn suuntaan.

Lyhyesti yhteenvedettynä:

Ihmiset eivät voi elää Marsissa.

Ihmiset eivät selviä kovinkaan pitkiä aikoja ulkoavaruudessa.

Ihmiset eivät voi laajassa mittakaavassa poistua aurinkokunnastamme — etenkään asuttamaan toisia planeettoja.

– Jopa eräs teknoakselerationismin arkkiatreista, scifikirjailija Kim Stanley Robinson on esittänyt hyvin perustellun, uskottavan ja ennen kaikkea koviin luonnontieteisiin pohjaavan analyysin siitä, miksi ihmiselämän siirtyminen aurinkokunnan ulkopuolelle on käytännössä mahdotonta. Robinson käy läpi avaruuskolonisaatioprojektin fysikaaliset, biologiset, ekologiset, sosiologiset ja psykologiset reunaehdot ja toteaa niiden kasaavan interstellaarisen projektin tielle nopeasti ylitsepääsemättömiksi äityviä esteitä. Ihmisen rahtaaminen pois telluksen pinnalta tarkoittaisi nimittäin viime kädessä, että käytännössä koko planeetan biosfäärin ja sen elämälle suotuisien olosuhteiden olisi seurattava mukana. Mikäli siis hengissä halutaan selvitä. Ja moinen projekti on loppuviimeksi mahdoton.

The tremendous increase in our knowledge of biology has taught us that human beings are much more complicated than we thought, being in effect complex assemblages interpenetrated with larger ecologies.

These and other findings make a contemporary evaluation of the starfaring plan rather startling: one begins to see it can’t be done.

Ihmisolento kun ei ole ympäristöstään eristetty, minne hyvänsä rahdattavissa oleva postipaketti, vaan holobiontti — huokoinen, läpäisevä ja epäautonominen palanen laajempaa ekologista kontekstia. Inhimillinen elämä edellyttää jatkuvaa, vastavuoroista virtaamista elonkehän kanssa.

Ihmisen biofyysinen olemus ei kerta kaikkiaan siedä pitkäaikaista kotomaailman ekosysteemeistä irtautumista. Jo viime vuosikymmeninä teollisissa yhteiskunnissa tapahtunut lievä eristäytyminen maaperän bakteeristosta lämmitettyjen kerrostalojen uumeniin on aiheuttanut laajamittaisen ja vakavan immuunisairausongelman: kun ruumiilla ei ole jatkuvaa yhteyttä immuunijärjestelmiä stimuloiviin bakteerikantoihin, alkavat kehon defenssijärjestelmät kääntyä itseään vastaan. (Pääasiassa tästä johtuvat vaikkapa Suomen allergia- ja astmaepidemiat.) Ja mitä eristäytyneempi ympäristö, sitä hurjempia pulmia on luvassa. Avaruudessa ne mitä luultavimmin riistäytyisivät käsistä.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa, että olemassaolomme repiminen irti ekologisesta ja evolutiivisesta kontekstistaan ei ole kovinkaan yksinkertaista. Itse asiassa se on tuskin mitenkään mahdollista.

Myös yksilötasolla ja lyhyemmillä aikajänteillä avaruus on etupäässä ja ennen kaikkea vaarallinen, elämälle vihamielinen ympäristö. Vähääkään pitempi oleskelu painottomissa tiloissa aiheuttaa radikaalia lihasatropiaa ja luukatoa. Kansainvälisellä avaruusasemalla vain muutaman kuukaudenkin viettäneillä astronauteilla on erittäin suuri vaikeuksia sopeutua maan painovoimakenttään; tukiranka ja lihakset eivät ota palautuakseen. Pitempiaikainen nollapainovoimalle altistuminen aiheuttaisi todennäköisesti sydänlihaksen seisahtumisen tai kehon tukirangan surkastumisen olemattomiin. Ihmiskunnan maapallon syleilystä vapautuminen tarkoittaisi puolestaan, että epäinhimillisten olosuhteiden kanssa eivät kamppailisi vain yksittäiset ihmiset, vaan kokonaiset sukupolvet imeväisineen, vanhuksineen; sairaineen ja synnytyksineen.

Kaikki tämä viittaa yhteen suuntaan: ihmislajin biologian ja ekologian adaptatiivisuudelle on olemassa käytännöllisesti katsoen ylitsepääsemättömiä rajoja. Avaruuteen siirtyminen on eräs niistä.

– Ja mikäli nuo rajat olisivatkin tilapäisesti ylitettävissä, elämä niiden tuolla puolen (kuten radioaktiivisen säteilyn pommittamassa, hermeettisesti suljetussa ja ankarasti hallinnoidussa Mars-koloniassa) olisi todennäköisesti etupäässä hobbesilaista: nasty, brutish and short.

Toisin kuin meitä opetetaan tolkuttamaan itsellemme, kaikki ei olekaan mahdollista.

Avaruus — ja käsitteen sisään voi laskea Marsin, kiertoradalla elämisen ja kaikki mahdolliset eksoplaneetat — on mitä suurimmalla todennäköisyydellä periaattellisesti katsottuna ihmiselämälle saavuttamaton horisontti. Ilman telluksen määrätynlaisia, hyvin kapealle sektorille asettuvia ympäristöolosuhteita ihmisorganismi ei kerta kaikkiaan selviä. (Eikä itse asiassa mikään muukaan toistaiseksi tunnettu, vähääkään kompleksisempi organismi.)

Maapallo on meidän ainut kotimme.

. . . . . .

Filosofi Ed Regisin mukaan ajatus tähtienvälisestä siirtokuntailusta onkin ennen kaikkea esimerkki patologisesta teknologiasta: teknologiasta, jonka reaaliset riskit ja kustannukset ylittävät reippaasti kaikki siitä mahdollisesti saatavat hyödyt — mutta joka silti kantaa ympärillään selittämätöntä innostuksen auraa. Regisin nimitys patologista teknologiaa ympäröivän pöhinän ja hypetyksen auralle on osuva: “the Delirium”. Harhan huumassa patologiseen teknologiaan — kuten esimerkiksi maailmansotia edeltäneeseen saksalaiseen zeppeliiniteknologiaan — syydetään varoja, työtä sekä aikaa riskejä kaihtamatta, tolkusta riippumatta.

Patologisen teknologian säteilemä häikäisevä symboliarvo sulkee silmät kaikenlaisen kohtuuden ja järkevyyden varoituksilta. Tässä ei sokaistuta ei niinkään ratiolta, laskelmoivalta järjeltä, vaan käytännön järkevyydeltä, sofrosyneltä, jonka pitäisi kertoa, minkä pyrinnön toteuttaminen on inhimillisesti tai yhteisöllisesti ylimalkaan mielekästä. Patologisen teknologian pauloissa puntaroiva järki kääntyy irvikuvakseen.

Tere Vadén lähestyy viimeaikaisessa kolumnissaan samaa ilmiötä fossiilihybriksen nimellä.

Mielenkiintoisella tavalla sääntelemättömän hybriksen huippu näyttää vastaavan täsmälleen luonnontiedevetoisen teknologian huippua. Unelmat muutosta Marsiin tai maapallon ilmastomuokkaus (geoengineering) ovat yhtäältä luonnontiedeteknologian kaikkein järkevin ja kaunein lupaus, toisaalta hybrisen teiniuhon lapsellisin ilmaus. Mikään muu kuin hybrinen huumaantuminen ei selitä tällaista järjen ja sokeuden sekamuotoa.

Sitä paitsi: yhden ainoan ihmisruumiin sinkoaminen kiertoradalle, siis vain noin 400 kilometrin päähän maan pinnasta vaatii enemmän työtä, resursseja, energiaa ja vaivaa kuin keskikokoisen yliopistokampuksen rakentaminen. Ihmiskunnan pakoa elämämme kehdosta jonkin aikaa ennen kuolemaansa advokoinut Stephen Hawkingkin tunnusti, että maapallolta poistuminen olisi vain “muutaman tuhannen ihmisen” asia. Mistään demokraattisesta prosessista lienee tässä yhteydessä siis turha puhuakaan.

Oli miten oli, minulle on ainakin piirtynyt selväksi yksi asia: minä — eikä kukaan minun koskaan tuntemani ihminen — tule koskaan nousemaan tähtitarhoihin.

. . . . . .

Ei voi olla totta!

Niinpä niin. Tajunnan peräkammareissa pääosin tiedostamatta pyörivän avaruusoopperakuvaston kyseenalaistuminen aiheuttaa nykyihmisessä lähinnä epäuskoa ja hämmennystä, tyrmistyksensekaisista kieltoreaktioista puhumattakaan.

Minunkin oli aikanaan vaikea sovittautua oivallukseen interstellaarisen elämän perinpohjaisesta saavuttamattomuudesta — olenhan itsekin kasvanut aikuiseksi Star Trekin ja -Warsin, avaruusmatkailua rutiininomaisena retkeilyharrasteena kuvaavien kirjojen, pelien ja sarjakuvien ympäröimänä. Olen uneksinut dilithium-kristalleista, fuusiomoottoreista ja takyonisuojuksista. Mutta jonakin päivänä, eikä niin kauaakaan sitten, se viimein valkeni: eiväthän galaksikuvastot oikeastaan ole muuta kuin kuvia näyttöpäätteillä ja kirjoitusmerkkejä paperilla. Määrätynlaisen historiallisen yhteiskuntamuodon symbolista eritteistöä. Tulevaisuus, sellaisena kuin se nyt omalla vuosituhannellamme tuntuu ekologisten ja teknologisten kehityskulkujen myötä realisoituvan, tulee olemaan tyystin muuta.

Uskoa teknologisen “edistyksen” ennen pitkää mukanaan tuomaan kosmiseen ekspansioon on kuitenkin sangen vaikea ravistaa nykylänkkäristä ulos. John Michael Greeria mukaillen, vaste on sama kuin jos “yrittäisi kertoa keskiaikaiselle talonpojalle ettei taivasta Jumalineen, kaikkine pyhimyksineen ja enkeleineen olekaan olemassa”

Nyt ei nimittäin puhuta tiedosta, hyvin perustellusta uskomuksesta, ei oikeastaan minkäänlaiseen empiriaan pohjaavasta otaksumasta: avaruusmielikuva on uskonnollinen, myyttinen kuva. Enemmän kuin mistään muusta se kertoo läpeensä fossilisoidun, energiahuumaantuneen kulttuurimme mytologisten syvävakaumusten luonteesta.

Voisi peräti väittää, että avaruus on oman kapitalismilla höystetyn teknologia- ja edistysuskontomme viimekätinen eskatologinen horisontti: onhan sekulaariksi insinööripulmaksi maskeerattu uskonkysymys tähtitarhoihin raketoitumisesta onnistunut viimeisen vuosisadan mittaan ainakin osaltaan syrjäyttämään teologiset kysymykset taivaasta, lunastuksesta ja viimeisestä tuomiosta. 1900-luvun ajan rautaesiripun molemmin puolin viljellyt näkymät avaruussukkuloista ja kansoitetuista tähtitarhoista ovat tulkittavissa osiksi Lännen laajaa, pitkäikäistä siirtymää kristinuskon määrittämästä teosentrisestä maailmankuvasta kohti tieteen, valistuksen ja edistyksen nimiin vannovaa modernia antroposentrista konstellaatiota. Edistyksen myytti ja siihen tiiviisti kytkeytyvä ajatus kumuloituvasta teknologisesta “kehityksestä” kantaa väistämättä mukanaan omaa pelastushorisonttiaan.

Nykymuodossaan avaruusfantasiointi on lähinnä 1800-luvun mittaan tuottunut uskonnollisluonteinen psykorakenne, jonka syntyä on ennen kaikkea ollut edesauttamassa fossiilisten polttoaineiden suoma energiapurskaus — yhdistettynä eurooppalaisten monoteististen valtauskontojen ruumis- ja maailmapakoiseen metafysiikkaan. Fossiilisen modernin perusvakaumuksena kun on sama vanha judeokristillisen transsendessin virsi: totuus ja elämä ovat toisaalla, horisontin takana, maa-ilman tomumajojen ja sotkuisten, syntisten elämien tuolla puolen.

Utopiassa. Ei-paikassa.

Tämä tuo meidät sen kysymyksen äärelle, kuinka sekulaari länsimainen yhteiskuntamuoto oikeastaan onkaan.

Mutta se veisi jo sivuun itse asiasta.

. . . . . .

Tässä kohdin lukijalle lieneekin tullut selväksi, mikä TAAHLK:ta lukiessani minua niin kovasti hiersi. Kokemani ärsytys ja raivo syntyi etupäässä juuri modernismin masentavimman ja kirjaimellisesti tyhjimmän lupauksen — avaruuden — ottamisesta ilmeisen tosissaan.

Teoksen omituinen, löysä heittely “uusista planeetoista”, “avaruuteen karkaamisesta” ja niin edelleen tuntui paitsi epäkypsältä, myös vastenmielisen piittaamattomalta suhteessa kotoisen ekologisen katastrofimme vakavuuteen. Sivilisaatiomme ja biosfäärimme perustat ovat murenemassa. Viitsiikö joku tosiaan vielä elätellä noinkin intomielisiä käsityksiä fututeknologian siunaavista potentiaaleista? Soitella kuolevan fossiilikapitalismin epävireisiä urkuja, yhä edelleen? Uneksia itsetuhoaan kohti rymisevän teknojärjestelmän omia unia? — Etenkin kun tarkoitus olisi kaiketi tarjota ohjenuoria mahdolliselle vastarinnalle.

Tekisi mieli huutaa: luojan tähden! Ei avaruushaaveilu voi millään viitoittaa tietä ulos fossiilisen elämänmuodon umpikujista! Sehän on itsessään niiden keskeinen rakennuspalikka!

Erityisen vaaralliselta minusta tuntuivat akselerationististen, jopa millenaristisiksi äityvien sanankäänteiden käyttäminen. “Yhden planeetan elinpiiristä vapautuminen” ei totisesti tunnu innostavalta tulevaisuudenvisiolta; mieleen tuli lähinnä patologinen, elämänpakoinen harha. Sanamuotohan suorastaan halveksuu elonkehää, Gaian lajirikkautta ja monimuotoisuutta — niitä elämän edellytyksiä, jotka maapallon ohuella ja hauraalla kuorella lienevät galaktisestikin uniikkeja. Ikään kuin maan, ilman, veden, kasvien ja eläinten ympäröimänä eläminen olisi jotenkin rajoittavaa! Ikään kuin ainoasta tuntemastamme elinkelpoisesta ympäristöstä pitäisi jotenkin päästä vapautumaan!

Psykoanalyyttisesti tulkittuna fraasin voisi ymmärtää kielivän jonkinlaisesta kulttuurin syvärakenteeseen jumittuneesta äitiruumiin pelosta, pimeään maaperään tukahtumisen kauhusta. Mutta tällainen lähestymistapa ei liene muodikas.

Kirjan älykäs ja hauskakin kirjallisuusessee modernin kiihtyvästä juuriltaanmenosta ja eksistentiaalisesta disorientaatiosta (“Tornadon keskellä”) päättyy puolestaan kuvaan, jossa “kaasutetaan avaruusraketilla tornadon läpi toiselle puolelle”. Kohdan lukiessani tunsin lähinnä tuskansekaista hämmennystä. Utopistinen metaforiikka yltyy jo esoteerisiin korkeuksiin. Retorinen ratkaisu elinolosuhteita ja elämänmuotoja hajalleen repivään tuhojärjestelmään löytyy transsendenssin lupauksesta, komposiittisymbolista, jossa avaruuden mustaa taustaa vasten sulautuvat yhteen ikuinen toisto (pyörre) ja suora “paon viiva” (avaruusraketti). Alkemistinen yin-yang, hieros gamos: kaaos ja edistys, spiraali ja suora yhdessä.

Symboli syntyy aina tarpeeseen. Tässä tarve on ilmeinen: pakenemisajatuksen myötä postmodernin sietämätön ahdistus laantuu. Ulospääsy on olemassa. Tottahan faustinen raketilla kaasuttelija vie viimeisen voiton: aina on löydettävissä jokin singulaariseen pakonopeuteen pohjautuva toispuoleinen ratkaisu.

Kohti äärettömyyttä — ja sen yli!

– julistaa jäyhäleukainen, muovinen leluastronautti Buzz Lightyear Disneyn tietokoneanimoidussa seikkailutarinassa.

. . . . . .

Mutta mutta! — Tässä kohdin alkaa sisäinen itsekriitikkoni heräillä. Enköhän ole nyt teosta kohtaan hieman epäreilu?

Eihän Avaruus ole suinkaan opuksen vaatimuksista tai väittämistä millään muotoa keskeisin. Pikemminkin kyseessä on jonkinlainen itseironinen, pop-sävytteinen scifimetafora, jonka tarkoitus on lähinnä avata poliittisen kuvittelun mahdollisuuksia, masinoida halua. Ei kai TAAHLK:n tarkoituksena ole suinkaan singota ihmiskuntaa kaikkinensa kiertoradalle, vaan valaa utooppista uskoa yhdessä tekemisen kommunitaarisiin potentiaaleihin? — Avaruus on mukana enemmänkin symboliarvon tähden.

Sitä paitsi: eivätkö kirjan ansiot ole voittopuolisesti toisaalla? Eikö se sisällä taitavia, älyllisesti stimuloivia kirjallisuus- ja pop-kulttuurianalyyseja? Eikö se tarkastele köyhyyden ja näköalattomuuden kokemusta samaistuttavalla, koskettavalla ja voimaannuttavallakin tavalla? Eikö se käännä ansiokkaasti katsetta yhteisöjen kollektiivisesti tuottamiin elämisen edellytyksiin? Eivätkö sen poliittiset vaatimukset — vaikkapa perustulosta ja vapaa-ajan lisäämisestä — ole kaikin puolin kannatettavia?

Toki, toki, toki. Kukapa olisin tätä kaikkea vastustamaan. Kirjan lukeminen herätti minussa tosiaan hersyvän mielihyvän tunteita, myös kaiken kokemani hankaluuden lävitse. Teoksen älylliset ansiot lienevät kiistämättömät.

Mutta silti, jokin jää hiertämään. Jostain syystä Avaruuden kuva ei jätä minua rauhaan. Se voi vaikuttaa teoksen ajatuskudelmassa näennäisesti perifeeriseltä seikalta; omassa lukukokemuksessani se saattaa kuitenkin koko TAAHLK:n projektin omalaatuiseen valoon. En millään pääse siitä irti. Siksi tämä essee – jonka voi toki ymmärtää etupäässä jonkin oman päähänpinttymäni ilmaukseksi.

Yhtä kaikki, Sosiologi Veikko Eranti tuntuu osuvan omassa kiittävässä kommenttipuheenvuorossaan oikeaan todetessaan, että Avaruus on TAAHLK:n aktivoimista visioista suurin ja “tärkein”.

Se on edistystä, lopullista luksusta, tulevaisuutta — suuria kollektiivisia projekteja, välttämättömästä kieltäytymistä, itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymistä.

Täsmälleen niin.

Ja juuri tämä jatkuvan edistyksen, nörttimaskuliinisen “itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymisen” hehkutus häiritsee minua. Massiivisen mobilisaation vaatiminen — teollisen modernin prometeaanisten mahtien symbolinen uudelleenaktivointi — vaikuttaa jonkinlaiselta oireelta. Ikään kuin se antaisi vihiä jostain, johon TAAHLK itsepintaisesti välttää katsomasta. Sen utooppinen ajattelu kieltäytyy ottamasta omia seuraamuksiaan vakavasti.

Jostakinhan silmämme kääntyvät pois, kun nostamme katseemme tähtitaivaalle.

. . . . . .

(Sivuun: en voi sille mitään, että ilmaisu “lopullinen luksus” kalahtaa korvaani pahaenteisesti. Kuin kiinni paiskautuva sellin ovi.

Tai sinkkiarkun kansi.

Menisin mieluummin vaikka lähimetsään mätänemään kuin suostuisin sinetöitäväksi “lopulliseen luksukseen“.

– Ja mitä vikaa olisi pienissä kollektiivisissa projekteissa, pyramidien rakentelun sijaan?)

. . . . .

No, mitä TAAHLK sitten väistelee? Ensimmäinen tarjokas löytyy nopeasti; probleeman on muotoillut takku.netin keskustelupalstan kommentoija nimimerkillä “jaahas”:

Kertokaa jos tässä on jotain uutta, mutta tää tekoäly/luksus/robotiikka uuh..aah.. tuntuu olevan aika irrallaan tuotantoteknisestä todellisuudesta ja ylipäätään siitä mitä täysautomatisoitu elämä on ja onko se edes millään tavalla tavoittelemisen arvoista? Onko siinä merkitystä?

Edelleen kysymys on siitä mistä tulee koko ketjun raaka-aineet ja mihin ne käytön jälkeen häviää.

(Olen mieluusti väärässä, mutta tässä vaan haiskahtaa vähän sellainen pääkaupunkikeskeinen omia pieruja haisteleva elitismi, jossa ollaan hip ja cool, mutta vakavasti otettavan yhteiskuntapohdinnan suhteen on vähän niin ja näin.)

Toden totta. Ekologisten kriisien kärjistymisen aikakaudella kysymys siitä, “mistä tulee koko ketjun raaka-aineet ja mihin ne käytön jälkeen häviää” ei ole mielenkiintoinen lisäpohdiskelun aihe poliittis-utooppisen tykittelyn lomassa, vaan itse asiassa se kaikkein tärkein kysymys, se jonka varassa jokainen yhteiskuntafilosofia joko seisoo tai kaatuu, oli kyseessä utopia tai ei.

Perustason Slush-teknofiilistelijälle energiaperustan ja luonnonvarojen rajallisuuden pulmaon tietty lähinnä kiusallinen sontakärpänen, joka käy korvaan surisemaan juuri kun visiointi on pääsemässä kunnolla vauhtiin. Niinpä se läntätään mieluiten alaviitteeseen ja käsitellään sivukysymyksenä jotta sen laajemmat implikaatiot eivät pääsisi leviämään itse teknovuodatukseen.

Ulkoisvaikutusten on pysyttävä ulkoisvaikutuksina. Älä sotke ympyröitäni!

TAAHLK:n ansioksi on luettava, että se sentään yrittää ottaa pulman vakavasti. (Kiitos myös siitä, että omiin, joskus esittämiini vastalauseisiin myös edes koetetaan löytää jonkinlaisia vastineita.) Kirja suomii (ohimennen) Vähämäen ja Virénin Seutu joka ei ole paikkaa ilmastonmuutoksen unohtamisesta sekä energiavirtojen poispainamisesta, Salmisen ja Vadénin Energiaa ja kokemusta kotvan verran referoiden.

Vähemmän yllättävää onkin sitten, että ekologinen ja materialistinen kritiikki solahtaa TAAHLK:sta kuin vesi öljytahraisen joutsenen selästä. Sen varsinaiseen yhteiskunta-ajatteluun ei katastrofaalisten ulkoisvaikutusten ja resurssirajojen kysymyksestä jää mitään sen syvempiä vaikutuksia. Käy kuten yleensäkin ympäristönäkökulman kanssa: asia mainitaan vain jotta se voitaisiin unohtaa. Edes ilmastonmuutos — tuo ympäristökatastrofeista yllättävää kyllä salonkikelpoisin — ei ole TAAHLK:lle sen enempää kuin Seutu joka ei ole paikalle tosiaankaan ilmiö, joka Naomi Kleinin jalanjäljissä “muuttaisi kaiken”. Etenkään panisi arvioimaan teknologia- ja luontosuhdetta radikaalisti uusiksi.

TAAHLK ei esimerkiksi tunnu osaavan tehdä selkeää eroa luonnonvarojen absoluuttisen rajallisuuden — jota mielelläni nimittäisin arkkiniukkuudeksi — ja niiden yhteiskunnallisesta distribuutiosta aiheutuvan niukkuuden välillä. Kirjassa luonnonvaroja tunnustetaan paikoin olevan rajalliset määrät, toisaalta todetaan että juuri ja eritoten “kapitalismi tuottaa niukkuutta”. Teos huojahtelee epävarmasti esimerkiksi öljyvarojen kertaluontoisuuden ja energian “periaatteellisesti” mitattoman runsauden välillä.

Lopulta se tuntuu asettuvan kannalle, jossa kapitalismi ja “eliitit” ovat ainoita varsinaisia syypäitä mihinkään niukkuuteen, ja näin ollen ainoita joiden kulutustaso varsinaisesti muodostaa minkäännäköisen ekologisen ongelman; “alunperin” ja periaatteessa kaikkea on kaikille, rajattomasti.

Jollain tapaa kommunismi sitten ratkaisee kaiken.

Kaiketi tästä syystä teoksen on aika ajoin maalailtava horisonttiin erinäköisiä insinöörijärjen libidinaalilatautuneita haavekuvia: tulevia fuusioreaktoreita ja rajatonta energiaa tahkoavia massiivisia aurinkopurjeita. Teollisen sivilisaation synnyttänyt fossiilinen energiapurske kun ei voi olla luonnonhistoriallisesti ainutkertainen tapahtuma. Se ei saa olla! Jossain horisontin takana, aivan käden ulottuvilla on oltava eksergiajärjestelmän viisasten kivi, ehtymätön ja saasteeton vaurauden lähde, joka ratkaisee antroposentrisen ekspansion kiusalliset rajallisuuspulmat.

Tätä myöten piirtyy esiin eräs niistä symbolisista funktioista, joita Avaruus tekstissä toimittaa: pohjimmiltaan se on rajattomuuden kuva. Avaruushaaveen tärkeimpiä funktioita fossiilisessa mielikuvituksessa kun on juuri äärettömyyden, pohjattomuuden ja ehtymättömyyden fantasman ylläpitäminen. Länsimaisessa — spengleriläisittäin faustisessa — konseptiossa avaruus jatkuu aina tilana äärettömiin: sieltähän voi löytyä mitä hyvänsä! Mikä hyvänsä on edelleen mahdollista! Eritoten meille!

Avaruus onkin ollut länsimaisessa mielikuvituksessa aina juuri tätä: final frontier, Star Trekiä lainatakseni. Viimeinen tyhjä korpimaa, jonne työntyä, kun olo omissa ympyröissä alkaa käydä liian ahtaaksi; viimeinen rajaseutu, jota lähteä louhimaan, kun omat varannot ovat vaarassa ehtyä.

Näin saavutaan teknoutopismin — ja samantien monen muunkinlaisen utopismin — kovaan ytimeen: sen haluttomuuteen tunnustaa rajallisuutta. Kyvyttömyyteen luopua loputtomiin laajenevan sivilisaatioprojektin myyttisestä ideasta. TAAHLK kärsiikin juuri siitä fossiilisen modernin perussyndroomasta, jota Antti Salminen ja Tere Vadén nimittävät “eksergiaunelmaksi”: rajattoman ekspansion fantasmasta.

Siksi TAAHLK piirustelee olemattomia fuusioreaktoreita. Toimiakseen tämänkaltainen ekspansiivinen utopia tarvitsee jonkin poliittisesti korrektin Sammon; muutenhan teknosivilisaation unelmien unelmointi tekisi tenän heti alkuunsa. Avaruus onkin etupäässä symbolinen osa tätä ehtymättömien varantojen, rajattomuuden fantasian psykososiaalista konstellaatiota.

Ja se on puolestaan niin länsimainen kuin olla ja osaa.

. . . . . .

Otaksun tämän käsityksen länsiekspansion periaatteellisesta rajattomuudesta johtuvan osaltaan deleuzelaisesti luetun marxilaisuuden vaikutuksesta. Deleuze ja Guattarihan väittävät tunnetusti, että “kapitalismilla ei ole ulkoista rajaa”, tai että “kapitalismin viimeinen raja on kapitalismi itse”.

Huomattavasti vähemmän mediaseksikäs – joskin vastaavasti monella tapaa nöyrempi – teesi olisi todeta, että niin kapitalismilla kuin millä tahansa muullakin yhteiskuntajärjestelmällä on kuin onkin rajoja: ekologisia, energeettisiä. Yhteiskuntaformaationa, vaikka sitten kuinka hyperinnovatiivisena ja deterritorialisoivana, kapitalismi ei kykene liudentamaan kaikkia laajenemisensa tiellä olevia esteitä. Kapitalismi on tietyn telluksen pinnalla operoivan homidilajin kollektivisen organisaation muoto; elonkehän puitteissa toimiva energian ja materian virtauksiin perustuva järjestelmä. Se elää tietynmuotoisesta energianlähteestä, tietynkokoisessa ekologisessa lokerossa ja tietynpaksuisessa energeettisessä laskoksessa. Johonkin rajoihin se seisahtuu. Ennen pitkää.

Minkä tähden noiden rajojen ylittämisestä tulisi ekokriisin aikakaudella edelleen haaveilla?

Eikö voitaisi antaa näiden haaveiden viimein raueta; kääntää katse elämän edellytysten hoivaamiseen; sisään-, taakse- ja alaspäin?

Ajatella luontosuhde uudelleen, tällä kertaa kunnolla?

. . . . . . .

(Rajallisuus, mahdottomuus ja äärellisyys ovat tunnetusti länsimaiselle subjektiviteetille hankalia sulatettavia. Niihin törmääminen on suorastaan traumaattinen kokemus. 1900-luvun tieteen historia — Gödelin teoreemineen ja kvanttimekaanisine epätarkkuusperiaatteineen — on tästä hyvä esimerkki. Rajallisuuden tajun asteittaisen palautumisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mielekkyyden häviämistä; ei ainakaan mikäli loputtoman ekspansion fantasmasta voidaan luopua. Päinvastoin, tarpeettoman edistyksen unelmasta herääminen voi merkityksellistää todellisuuden yllättävällä tavalla uudestaan.

Rajallisuudesta, mahdottomuudesta ja tieteestä ks. John D. Barrow: Impossibility: The Limits of Science and the Science of Limits.)

. . . . . .

TAAHLK:n ideologisessa väistöliikkeessä ei toki sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ekologiset rajat ovat — ja ovat aina olleet — länsimaisessa yhteiskunta-ajattelussa marginaalin marginaalissa. Materiaalien ja energian virrat ovat yhä edelleen poliksen pimeä kääntöpuoli, alavatsa jonne ei turhan pitkään haluta tuijotella: fiilikset kun voivat mennä piloille. Luonnon monimuotoisuus ja yhteiskuntaelämän ehdoton riippuvaisuus siitä ovat sitten jo aivan liian hankalia asioita tietoisuuteen nostettavaksi.

Materiaalisten tuotantovirtojen ja niiden ekologisten kytkösten hienovarainen sivuuttaminen — yhteyksien solmimatta jättäminen — on tietenkin poliittisesti kätevää: sen avulla luksuskommunisti voi toisella kädellä vaatia vaikkapa valtavia alueita luonnonympäristöjä suojeltavaksi ja kansainvälisiä kaivoslupia lakkautettavaksi (solidaarisuudessa alkuperäiskansojen maaoikeustaistelujen kanssa) ja toisella edellyttää kaikille 7 miljardille maapallon asukkaalle utopian, johon kuuluu lisää älypuhelimia, tietokoneita, droonikuriireja ja robotteja; kaikkea sellaista, joiden valmistamiseksi uusia kaivoksia jatkuvasti avataan…

Vaikka “luksus” koetetaan kirjassa säällisyyden nimissä määritellä pikemminkin ajankäytön kuin kulutustason kautta, jotenkin kummallisesti tuon vapautuvan vapaa-ajan täytyy olla läpikotaisin teknologia-avusteista… Mistään visioista ei pidä tinkiä! Älä sano “luopuminen”, alkaa jo ahdistaa!

. . . . . . .

(Muuten: käytän tässä esseessä termiä “teknologia” epätarkasti: oikeastaan pitäisi puhua fossiilisista teknologioista. Ovathan vaikkapa puuvene ja biodynaaminen viljelykin teknologioita, joskin erilaisessa energiaregiimissä syntyneitä, ja siten olemukseltaan eriluonteisia. Tärkeältä tuntuu kuitenkin korostaa, että käytännössä kaikki nykyisin käytössä olevat digitalisoidut huipputeknologiat — droonikoneet, avaruussukkulat, iphonet — ovat läpikotaisin fossiilisia teknologioita. Fossiilisia ne ovat paitsi materiaalisesti — sisältävät öljypohjaisia muovikomponentteja — myös energeettisesti; suurin osa nykyteknologiasta tulee toimivuutensa puolesta edellyttäneeksi sellaista yhteiskuntarakennetta ja energiainfrastruktuuria, jonka pyörittäminen onnistuu ainoastaan fossiilisilla polttoaineilla. Voittopuolisesti uusiutuvia energianlähteitä käyttävä (hypoteettinen) yhteiskuntarakenne ei näet kykene tarjoamaan paikasta ja ajankohdasta riippumatonta, tasajännitteistä ja yhtäjaksoista, halpaa energiansyöttöä. Näin ollen myös kaikki nykyinen käytössä oleva automaatioteknologia on fossiilista teknologiaa.

Uusiutuvan energian rajoitteista ks. esim. http://www.inclusivedemocracy.org/journal/vol3/vol3_no1_Trainer_renewable_energy.htm )

. . . . . . .

Paikoin teoksessa — eritoten esseessä “Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen” — lähennytään kylläkin ajatusta, että eräs läntisen tulevaisuuden- ja edistysuskon perustekijä on ollut voimakas talouskasvu, joka puolestaan on pohjimmiltaan perustunut fossiilisille polttoaineille, eritoten öljylle. Kuten hyvin perstuntumalta tiedämme, tämä talouskasvu on nyt hiipumassa eikä merkkejä uudesta noususta näy. Mikäli tämä teesi otettaisiin vakavasti; mikäli hyväksyttäisiin, että nykyinen taloudellisen tulevaisuudettomuuden tila on ensisijaisesti ja pohjimmiltaan fossiilisten energianlähteiden käyttöön perustuneen talouskasvun asteittaisen seisahtumisen liitännäisilmiö, olisi tunnustettava että mikä tahansa poliittinen visiointi tai toiminta ei tässä tilanteessa auta.

Uutta yhteiskuntaa, uutta mytologiaa ja tulevaisuusnarratiivia hahmotellessa tarvitaan, edelleen Salmisen ja Vadénin sanoin, “uskottava energiaperusta”. Sitä hidastamisen, supistamisen, paikallistamisen ja kohtuullistamisen hylkäävillä akselerationistisilla visioilla — luksusavaruuskommunismi mukaanlukien — ei ole.

. . . . . . .

Ilmastokriisi on “mielikuvituksen kriisi”, nykyään kuulee toisteltavan. Fraasin voi tulkita kahdella tavalla. Voi joko pysytellä hyvätapaisen Yle-journalismin sisällä ja ymmärtää fraasin tarkoittavan, että tilanne on päässyt äitymään niin vakavavaksi, että tarvittaisiin äkkiä tosipaljon hyviä idiksiä. (Joita ei kuitenkaan tunnu tulevan riittävästi, mikähän siinäkin on?)

Vaihtoehtoisesti voi astua läntisen innovaatiomentaliteetin ulkopuolelle ja riskeerata ajatuksen, että kriisi piileekin ehkä mielikuvituksessa itsessään: se “edistykseen” pohjaava ideaalisen utopiakuvittelun moodi, joka yhteiskunnallista toimintaa on moderniteetin mittaan voittopuolisesti ohjannut, on kenties itsessään “ongelma”. Läntinen, teknis-utooppinen mielikuvitus unohtaa toistuvasti jotain. Ehkäpä luovuuteen, ekspansioon, valoon ja vapauteen pohjaava utopiarakenne onkin sinänsä hybrinen.

Katastrofi ei kenties synnykään mielikuvituksen puutteesta, vaan sen liiallisesta, harkitsemattomasta ja yksipuolisesta käytöstä. Planetaarisen ekologian näkökulmasta yhteiskunnallisen mielikuvituksen ongelmana ei totisesti ole, että viime vuosisadan modernististen utopioiden henki olisi päässyt sammumaan. Pikemminkin se loistaa edelleen aivan liian kirkkaana: jokaisessa öljykentän kaasusoihdussa, jokaisessa älypuhelimen näytössä…

. . . . . . .

Eräs ainoa TAALHK-keskustelussa vastaan tullut järkevänpuoleinen kommentti tulee Katri Immoselta, Laura Hallikkaalta ja Lauri Punamäeltä. Voiman nettisivuilla hiljattain julkaistun tekstin mukaan

Ruumiillisuuden pitää olla keskeistä, kun visioidaan elinkeinoja ja taloudellisia suhteita. Millaisia asioita ruumiimme tarvitsevat, ja miten valmistamme tarvitsemamme asiat kollektiivisesti niin, että se ei ole pois muiden ihmisyhteisöiden, eliöiden tai ekosysteemeiden tarpeista?

Ruumiina olemme riippuvaisia ympäröivästä materiaalisesta maailmasta, ja viime kädessä hyvinvointimme riippuu niistä ekosysteemeistä, joiden osana elämme. Ekosysteemit mahdollistavat keskinäisen huolenpidon, ja ekosysteemeistä huolehtiminen on keskeinen osa kaikkea ihmisistä huolehtimista. Kaikilla ihmisillä joka puolilla maailmaa pitää olla yhtä suuri oikeus elää ja huolehtia muista ympäristössä, jossa esimerkiksi maa, ilma ja vesi ei tee sairaaksi.

Toisin sanoen, kirjoittajat nostavat keskiöön — aivan oikein — ruumiillisuuden ja hoivan.

Tärkeää tässä on havaita, että keskinäisriippuuvuus ja hoiva eivät nimenomaan rajoitu sosiaaliseen sfääriin. Laajimmassa mittakaavassa kaikkein välttämättömintä “hoivatyötä” tekee — pääosin näkymättömissä — itse elonkehä. Se pitää meitä yllä uudistaessaan maaperän ravinteet, varjellessaan lajien monimuotoisuutta, kasvattaessaan ja pitäessään elossa sieniä, marjoja, puita ja mehiläisiä. Tämä ekosysteemien “pimeä työ” edeltää kaikkea inhimillistä tuotantoa, kaikkea kulutusta, kaikkea kehitystä (ja taantumusta), kaikkea hoivaa ja uusintamista. Se jos mikä tapahtuu täysin automaattisesti. Ja toden totta, siihen meidän olisi viimein käännettävä katseemme.

. . . . . . .

Mutta tokihan TAAHLK puhuu hoivasta! minulle vastattaneen.

Kyllä, aivan niin.

Ja siksi tuntuukin niin kummalliselta, että se tarvitsee teknologiaperusteista visiointia, “suuria kollektiivisia projekteja” ja “itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymistä”. Mikäli löysä teknoutopismi riisuttaisiin teoksesta pois, jäljellä olisi samaistuttava, monitahoinen ja itsetietoisessa joutilaisuudessaa kertakaikkisen miellyttävä esseeteos, jonka nykyolemiseen kohdistuviin analyyseihin voisi ottaa moninaisia suhteita. Esseen “Sairaus ja voima” masennuskuvaus tulee iholle, ja muutenkin poliittisten, taistelevien subjektiviteettien kuvauksesta voi poimia paljon.

Mutta teoksen utopismi tuntuu ylimääräiseltä, pakonomaiselta lisäkkeeltä. Se vaikuttaa pakokeinolta; kielii pikemminkin haluttomuudesta seisahtua, altistua, pysähtyä, ajatella ja aidosti vastustaa fossiilista modernia.

Minä koen samaa haurautta ja huteruutta, samaa neuroottisuutta jota tekstissä kuvataan. Mutta minun ratkaisuni on toinen. Minä ajattelen, että fossilisen neuroosin voi häivyttää; yliteknologisesta addiktiosta voi parantua.

Ja suunta josta etsin vastausta on allapäin.

. . . . . . .

TAAHLK etsii kuin etsiikin jotain perustaa. Ja löytääkin sen: sille “kommunismin materiaalinen pohja” on “tuotannon jakamisessa”. Mutta rivien välissä käy selväksi, että puhe on tuotannon jakamisesta nimenomaan ihmisten kesken. Yhteiskunnallisen olemisen perusta ei sittenkään paikannu biosfääreihin — siihen, mitä Salminen ja Vadén kutsuvat asubjektiiviseksi “eloksi”. Ja tässä alkaa paljastua jokaisen uudenkin marxilaisuuden äärimmäinen raja: elämän ilmiö.

Elämä itsessään on se alkuperäisen hoivan matriisi, josta me — paitsi yksilöinä myös yhteisöinä — olemme nousseet.

Eivätkö metsät ole jo meidän “täysin automatisoidut” hiilenpoistojärjestelmämme? Eivätkö mikrobikannat ole jo meidän “täysin automatisoidut” ruoansulattajamme? Näistä “järjestelmistä” huolehtimisen tulisi nykyisessä katastrofaalisessa tilanteessamme olla ensisijaisia prioriteettejamme; ei uusien, monimutkaisten ja hauraiden energia-, teknologia-, ja huoltointensiivisten verkostojen rakentelu metallista, hiilikuidusta ja muovista.

Hoivaa tulee korostaa. Se ei kuitenkaan saa harhauttaa luulemaan, että hoivan perusta olisi pohjimmiltaan mitään ihmislähtöistä tai ihmisen hallintaan sulkeutuvaa. Elonkehän järjestelmät eivät ole mitään yhteisomaisuutta. Ne eivät kuulu kenellekään, eivät edes kommunistiselle väelle. Elonkehän kutsuminen omaisuudeksi — edes jaetuksi sellaiseksi — on harhaanjohtavaa ja vaarallista.

“Yhteisen” rikkauden ja runsauden — siis ihmisolentojen nautinnan alueeseen kuuluvaksi mielletyn ympäristön hedelmien — taustalla velloo vielä jotain toista, vielä vähemmän kenellekään kuuluvaksi muotoutuvaa: vierasta, kuhisevaa, ei-hyödyllistä-eikä-hyödytöntä, aidosti autonomista. Myös mielipuolista, satunnaista ja vaarallista; mutta juuri sellaisena elämälle välttämätöntä. Tai oikeammin, elämää itseään.

. . . . . .

Jonkin aikaa sitten luin (jälleen kerran) erästä lempikirjailijaani, William S. Burroughsia. Billin 60-luvulla kirjoittamissa mainoissa esseissä — joita muuten luetaan nähdäkseni aivan liian vähän — törmäsin omituisiin teeseihin.

We postulate that man is an artifact designed for space travel.

What you experience in dreams and out of the body trips, what you glimpse in the work of writers and painters, is the promised land of space.

Lausumat jäivät vaivaamaan. Mistä tässä oli kysymys? Miksi Burroughs, jonka poliittiset mielipiteet ovat kuvailtavissa lähinnä äärianarkistisiksi, ja joka yleisesti ottaen oli erittäin skeptinen kaikkea sekä valtio- että korporaatiolähtöistä valtaa ja teknologiaa kohtaan, koki avaruuden “luvattuna maana”? Mistä Bill oikein täsmälleen ottaen fantasioi?

Vastaus purkautui esiin hiljalleen. Käsitin, että Burroughsin elämänmittainen haave oli paeta kaikenlaista hallintaa, kontrollia niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Burroughsille kaikenlainen riippuvuus, dependency, edusti pakkoa, kontrollia ja ulkopuolista invaasiota. Pitihän Bill jopa kieltä ja tietoisuutta sinänsä vieraslajeina tai viraalisina parasiitteina. Rajusti opiaattiriippuvaisena Bill haaveili koko ikänsä paikasta, jossa kaikki riippuvaisuus, kaikki hallitsemattomille ulkoisille voimille alistuminen viimein lakkaisi.

Ajatusmallit tähän pakenemisen projektiinsa hän poimi periamerikkalaisesta rajaseudun tematiikasta: eteenpäin ja ulospäin on ainoa suunta, jonne paranoidi burroughsilainen subjekti voi koskaan mielekkäästi pyrkiä. Pakeneminen, hinnalla millä hyvänsä. Loogisesti ajateltuna liike johtaa avaruuteen. Pakeneminen, aina vain pakeneminen, mihinkään kytkeytymättömän vapauden etsiminen, aineettomaan tyhjiöön saakka.

Avaruus edustaa siis burroughsilaiselle subjektille äärimmäistä emansipaatiota. Se on paikka, jossa kaikki riippuvuudet ja altistumiset ovat vihdoin rauenneet. Paranoidi irtautumisen haave muuntuu oikeastaan kuolemantoiveeksi: irrottakaa loputkin kiinnikkeet.

– Ironista tässä on tietenkin se, että avaruuteen siirtyminen tarkoittaa käytännössä täysin päinvastaista: avaruusmatkailuhan edellyttää de facto kaikkien paon ja kapinan mahdollisuuksien tukahduttamista, täydellistä kontrollille altistumista. Avaruusasemalla tai -aluksessa, jos missä, ihminen on täydellisen kytköksissä — täydellisen riippuvainen ympäröivästä teknisestä järjestelmästä; jäännöksettä insinöörien, suunnittelijoiden, ohjelmoijien ja tietokoneiden varassa; läpikotaisin tarkkailtu, läpikotaisin hallinnoitu…

Harvalla ihmisellä koko maailmanhistoriassa on ollut yhtä vähän liikkumavaraa kuin Juri Gagarinilla tai Neil Armstrongilla.

Vankilasta tai orjaplantaasilta voi sentään karata.

. . . . . .

Burroughsin paranoidi visio, jossa riippuvuuksia, pakkoja ja kontrollimekanismeja löytyy kaikkialta, ja jossa niitä kaikkia on ikuisuuksiin paettava, osoittautuu kääntöpuoleltaan mielipuoliseksi kykenemättömyydeksi altistua millekkään; osaamattomuudeksi sitoutua mihinkään keskinäisriippuvuuden verkostoon.

Pyrkimys paeta kaikkia riippuvuuksia onkin äärimmäisimmässä muodossaan pyrkimystä paeta kaikkia kytköksiä — kaikkia liitoskohtia subjektia ympäröivään elämänkuhinaan.

Mutta me riipumme peruuttamattomasti muusta elävästä.

Yhteis-elo on keskinäisriippuvuutta.

Avaruus on tämän keskinäisriippuvuuden vastakuva.

. . . . . .

Tietenkin ajatus ei-inhimillisiin ekosysteemeihin sitoutumisesta, niistä huolehtimisesta saattaa kuulostaa ahdistavalta: edellyttäähän se, että ihmissubjektin autonominen ja luova, harhaileva ja lorviva halu joutuu aina aika ajoin alistumaan jollekin itsensä ulkopuoliselle vaateelle. Pitää jättää kaikenlaista tekemättä. Puutarhaa täytyy kastella, kasvimaata kitkeä ja eläimiä ruokkia omista mielialoista ja toiveista huolimatta. Kuitenkin ekologisen keskinäisriippuvuuden ja -tarvitsevuuden vaalimisessa saattaa piillä jokin viisaus, joka automaatioentusiasteilta liihottaa ohitse.

– Sama pätee muuten kaikenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, kuten lasten-, vanhusten- ja vammaistenhoitoon. Vaikka sitä ei monen tekisikään mieli sanoa ääneen, lapsista huolehtiminen ei ole suurimman osan aikaa erityisen vapauttavaa tai välttämättä edes kivaa; mutta heidän hoivaamisensa pitää sisällään ehdottoman, ohittamattoman velvoitteen, jonka täyttäminen on ainakin omasta mielestäni itseisarvoista. (Sama koskee — voin myös omasta kokemuksestani kertoa — erityisesti vammaisten hoitotyötä.) Hoivaan sisältyy riippuvuuden ja vastuun muotoja, joihin asettuminen edellyttää ihmiseltä subjektiivista rajoittumista, lähikuvaan asettumista, luopumista, halujen vaivalloista uudelleenkalibrointia. Mutta joka myös antaa paljon.

Jokaisen eteen tarjoutuvan emansipaation kohdalla olisikin kysyttävä: minkä tähden — ja mihin — sitä ollaankaan vapautumassa?

. . . . . .

Ja tässä TAAHLK:n kuvaama haurauden ja riippuvaisuuden kokemus poikkeaa omastani. Minä koen olevani etupäässä luonnonolosuhteiden kannattelema elonkappale, hutera lihamöhkäle. Luksuskommunistinen ihminen ei tätä vastoin tunnu virtaavan lainkaan ulospäin toisiin lajeihin, eläimiin tai kasveihin, ei ylisukupolvisiin perinteisiin tai velvoitteisiin; hän ei yhdisty lähiluontoon, ei hetkeksikään sulaudu ekologiseen taustaansa. Hän pikemminkin etääntyy siitä edelleen, erilaisten teknologisten välineiden avulla — mieluimmin avaruuteen asti.

Juurtuneisuuttaan ekosysteemeihin luksusihminen tuntuu välttelevän, sitä olletikin taantumuksellisena jäänteenä pitäen. Maaseutua kohtaan hän tuntee lähinnä ylenkatsetta tai huvittunutta ivaa, mikäli yleensä mitään. Jos johonkin, hän perustuu kommunistiseen hoivaan ja jakaa olemisensa lähimpien kaupunkilaistoveriensa kanssa; elollisesta, ei-inhimillisestä ympäristöstä hänet on kuitenkin kokemuksellisesti leikattu irti kuin veitsellä, eikä elonyhteisöistä tai luontokokemuksesta puhuta luksusutopiassa halaistua sanaa — muuten kuin epämääräisen hävityksen dystooppisena maisemana. Jopa kysymys ruoan tuottamisesta jää kummallisen avoimeksi. Vegaaniherkut ja kaviaari ilmeisesti vain tulevat jostain…

(Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Engelskin katsoi Englannin perinteisen maaseutuväestön eläneen ennen teollista vallankumousta “ihmisarvotonta elämää”. Kylissä vuosisataista elämäntapaa noudattaneet ihmisryhmät olivat Friedrich-sedän mukaan “henkisesti kuolleita”, ääliömäisen tyytyväisiä “hiljaiseen kasvinelämäänsä”; ravinnon alkutuotantoon aikansa käyttänyt väestö ei oikeastaan “ollut ihmisiä ollenkaan, vaan pelkkiä työkoneita”…)

Myyttien kertomisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Omasta mielestäni on kuitenkin koko lailla ilmeistä, että jokaisen mielekkään fossiilikapitalismin jälkeisen utopian tulisi edes yrittää ajatella suhteensa vanhoihin käsityöläisteknologioihin ja “maalaisiin” elämänmuotoihin uudelleen. Esimerkiksi paikallisuuden, lähiruoan tuotannon, luomuviljelyn tekniikkojen ja hajautetun asuinrakenteen edut alkavat hauraan, fossiiliteknologisen infrastruktuurin yskähdellessä hahmottua yhä selkeämpinä esiin.

Valitettavasti TAAHLK tulee sittenkin toistaneeksi modernisaation ikiharmaata antroposentrista virttä. Kuten nuorelle Marxille, TAALHK:lle ihmisen “juuri” on sittenkin aina vain “ihminen itse”, ja tuotannon radikaali kommunistinen jakaminen tarkoittaa edelleen ihmisen itsensä — tuon luomakunnan yläpuolelle kohotetun puolijumalan — sosiaalisen itsetuotannon prosessia, johon ei-inhimillinen luonto pääsee mukaan vain raaka-ainesubstraattina.

Jos edes sellaisena.

. . . . . . .

Elämää ei ole mahdollista tuottaa teknologisesti. Edes yhden elollisen solun valmistaminen ei-elollisista elementeistä on tällä haavaa teknologisen järjestelmän ulottumattomissa, ja jokin minussa toivoo, että se tulee sitä olemaankin.

Kaikki elävän aineksen “tuottaminen” on joka tapauksessa aina vain jo olemassa olevan elämän manipulaatiota. Jokaisen ekosysteemin, biomin, lajin, yhteiskunnan, myös oman teknologis-kapitalistisen organisaatiomme olioituvat hahmot nousevat jo ennalta olemassa olevasta elämän kudoksesta. Se on meidän pimeä juurakkomme, tausta josta kohoamme ja johon ennen pitkää vajoamme takaisin.

Elämän ilmiö on meille yhä mysteeri, niin tieteellisesti kuin taiteellisesti ja ennen kaikkea poliittisestikin. Tuota ilmiötä meidän tulisi, aina edelleen, kuunnella, hoitaa ja hoivata.

Kuvitelma siitä, että teknologinen yhteiskunta — kommunistinen, kapitalistinen tai mikä hyvänsä muukaan — voisi münchausenilaisittain nostaa itsensä ylös ambivalentin, monihaaraisen elollisuuden suosta on harha.

Toki se on suosittu ja sangen yleinen harha… Enkä sinänsä lainkaan ihmettele TAAHLK:n ympärille kertynyttä kuhinaa. Totta kai on helpompi kiinnittää ihmisten katseet sinne, minne ne jo vuosikymmenten mittaisen kulttuurillisen ehdollistamisen myötä on suunnattu — avaruuteen, robotteihin ja luksuselämään — kuin sinne, mitä yhteiskuntarakenteemme jatkuvasti työntää syrjään sitä häikäilemättömästi höykyttääkseen. Metsiin, soihin, niittyihin, tuntureihin, vesistöihin.

Marginaaliin eivät teknosivilisaation piirissä painu nimittäin vain masentuneet, vähemmistöt ja syrjäytyneet, vaan näitäkin ennen ja — anteeksi nyt vain — näitä verrattomasti tärkeämpinä primaariset elonyhteisöt: sienet, kasvit, eläimet, bakteerit, sammalet. Kerta toisensa jälkeen unohduksiin, pois näkökentästä katoavat ne bioottiset ennakkoehdot, joiden varassa kaikenkarvaiset visiomme ja unelmamme lepäävät. Tätä unohdusta, poispainamista ja vähättelyä TAAHLK — syyntakeettomana kenties, naiivin kosmonautin katsein, mutta sitäkin brutaalimmin — edelleen jatkaa.

Haluaisin kokea toisin. Haluaisin olla väärässä. Mutta en voi olla aistimatta, kuinka tekstissä kaikuvat pohjimmiltaan vanhat tutut Vuoden 1844 käsikirjoitusten antroposentriset perusjäsennykset. Nuorelle Marxille ihmisen ja luonnon “aktuaalinen”, varsinaisesti vaikutusvaltainen ja tosi suhde on “teollisuus”. Ounastelen, että useimmat uusvasemmistolaiset visiot tuntuvat minusta niin kovin ahdistavilta eritoten siksi, etteivät ne yritä vakavissaan kuvitella mitään tämän tilalle.

Eipä toisaalta kommunismi — missään lukuisista variaatiostaan — ole ikinä varsinaisesti yrittänytkään kehittää mitään vaihtoehtoista tapaa luonnonelävien kanssa olemiseen.

. . . . .

Kirjaa voi todella vilpittömästi kehua sen kepeästä, teoreettista ja henkilökohtaista yhdistävästä tyylistä .

Silti sitä lukiessa pistää sydämeen, ja syynä tähän on juuri mainitun kepeyden alkulähde: TAAHLK haluaa kovasti olla voittajien filosofiaa. Ja siinä se on loppujen lopuksi onnistunutkin.

Kaikesta sarkastisesta kapitalismikritiikistään huolimatta se on kuin onkin fossiilisen modernin korkeimmalla huipulla ratsastavien visionäärien kyvykästä, voimannuttavaa ja stimuloivaa ajattelun virtaa, jonka eräänä tarkoituksena on todistaa ennen kaikkea jonkinlaisesta post-nietzscheläisestä, seitsemään kertaan ironisesti kielletystä mutta silti hyvinkin maskuliinisesta voimasta. Ekspansiosta, valovoimaisuudesta, joutilaisuuden mukanaantuomasta vapaaherran luovuudesta.

Ja sitten päin vastoin: sitoutumisesta, keskinäisestä huolenpidosta, riippuvaisuudesta, elämänvarjelusta, kunnioituksesta, kohtuudesta tai luopumisen etiikasta se puhu juuri mitään. Ajatus paikallaan pysyvistä, ylisukupolvisista ja paikallisista, itseään rajaavista ja ekosysteemejä kunnioittavista elämänmuodoista on sille anathema. Sen on päästävä ennen pitkää karkuun.

Niinpä sen esittelemä avaruusutopia likeneekin kaikista hienoista ja kannatettavista poliittisista avauksistaan huolimatta fossiilimodernin hyväksikäyttämiä, retusoituja ideaalikuvia. Se on vaarassa ajautua jatko-osan jatko-osaksi sille eksergiselle, laajenevalle länsimaiselle utopiaprojektille, jota Ursula Le Guin kutsuu osuvalla nimellä the big yang motorcycle trip. Kieltäytyminen, laiskottelu ja pakeneminen kun kääntyvät kovin helposti solaarisen laajenemisvimman, kyvykkyyden ja lorvehtivan voiman ihailuksi.

Utopia has been Yang. In one way or another, from Plato on, utopia has been the big yang motorcycle trip. Bright, dry, clear, strong, firm, active, aggressive, lineal, progressive, creative, expanding, advancing, and hot.

Esimerkiksi: kirjan Slush-esseen itsetietoisen ironian ja kritiikin läpi tihkuu rahtunen aitoa riemua siitä, että on saanut olla huipputapahtumassa mukana. Että tavalla tai toisella on päässyt koskettamaan tulevaisuutta — sellaisena että siihen voisi ehkä tosissaan uskoa. On päästy mukaan isojen poikien pöytiin. Kyllähän transhumanistiset startupparit lopulta ymmärtävät kapitalismin uusimpia muotoja ja tulevaisuutta paremmin kuin ekonihilistit ja sen sellaiset.

Kaiketi Slush on kommunistin silmissä monella tapaa ongelmallinen; mutta ei tapahtumaa esseessä suinkaan kehystetä tuhoon tuomitun, ylivelkaisen ja globaalisti yhä rankemmaksi äityvän ympäristö- ja sosiaalikuormituksen alla kamppailevan tuhojärjestelmän viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi pitää tsemppihenkeä yllä. Ei, TAAHLK:lle Slush todella edustaa edistystä, apatiasta poispäin vievää liikettä. Ainakin kaikkialla sen ulkopuolella “tulevaisuus on peruttu”.

Luksuskommunistin tehtävänä lienee sitten transponoida Slushin transhumanistiset ja -planetaariset visiot sosiaalisesti oikeudenmukaisiksi, emansipatorisiksi joutenolon välineiksi. Näin TAAHLK on pohjimmiltaan Slushin peilikuva, sen immanentti korrektiivi — innovaatioliikkeen sisäistä kritiikkiä.

Antti Nylén toteaakin, toisessa yhteydessä mutta silti viiltävän osuvasti:

Epäilemättä kunnianhimoisimmille nuorille vasemmistolaisille pohdiskelijoille onkin luvassa melko mukavat oltavat ideoiden heittelijöinä uudessa merkitystaloudessa, joka tarvitsee tauotonta hyvien pointtien, visioiden, “rohkeiden avausten” energiansyöttöä.

En toki väitä, että tämä olisi se paikka, jota TAAHLK tahtoisi joutua pelaamaan.

Mutta siihen se, paha kyllä, on vaarassa ajautua.

. . . . . .

Ei, minä en ole avaruushomoluksuskommunisti. Ehkä haluaisin olla. Mikäli minulla olisi enemmän teoksen intomielisesti hehkuttamaa nietzscheläistä kyvykkyyttä ja voimaa, en kenties murehtisi niin paljon. Kenties voisin unohtaa meditaatio- ja hiljenemisharjoitteet, luopumisen ja vähentämisen praktiikat, kamppailut eläimellisen tiedostamattoman pimeissä syövereissä.

Saattaisihan jostain olemukseni perukoilta olla kaivettavissa vielä aktiivinen usko siihen, että energiahuumaantuneen yhteiskunnan unelmat eivät ole vielä uneksuttu loppuun; että ne voi tosiaan vielä transponoida uudeksi vapautumisen aalloksi, yhteisen tekemisen suunnattomaksi vimmaksi.

Saattaisin olla fiksumpi ja kyvykkäämpi. Kenties kirjoittaisin kaikesta herpaantuneesta laiskottelustani huolimatta enemmän kirjoja. Tekisin kiinnostavampaa taidetta.

Kuka tietää?

Mutta en minä pysty siihen.

Minä olen liiaksi kiintynyt. Kiintynyt omaan keholliseen rajallisuuteeni; kiintynyt väsyvään, toipuvaan, biologiseen ja kuolevaiseen itseeni; kiintynyt ja sitoutunut omaan perheeseeni, vanhempiini, lapseeni, kumppaniini, omaan sukuhistoriaani; kytkeytynyt henkisesti minulle tärkeiden paikkojen lähiluontoon; olen aivan liian riippuvainen biofysikaalisesta paikastani näissä konkreettisissa keskinäisen riippuvuuden verkostoissa voidakseni hylätä kaiken “paikallisuuden”, voidakseni vetää naapurigalakseihin ulottuvia “paon viivoja”, voidakseni tuosta noin hylätä oidipaalisen isäsuhteeni purkamisen mälsyyden ja “tehdä jotain aivan muuta”.

Olen kokenut liian voimakkaasti pyhyyttä lapsuuteni luonnonympäristöissä; liiaksi kasvanut kiinni tunteeseen, että minussa virtaa katkeamatta sama elo, joka on virranut vanhemmissani ja esivanhemmissani, ja heidän kauttaan kaikissa planetaarisen elämämme — ainoan tuntemamme elämän— aikaisemmissa sukupolvissa halki evoluution rihmastojen, läpi lintujen, nisäkkäiden, mustikoiden ja rahkasammalten jaettujen esihistorioiden aina ensimmäiseen protoplasmaan saakka.

Eikä näistäkään kiintymyksistä mikään tule kestämään, se on selvää. Irtipäästäminen on jossain mielessä välttämätöntä — sillä me kaikki muutumme, vanhenemme ja kuolemme. Jok’ikisestä luettelemastani asiasta minun tulee ennen pitkää luopua, tulevathan ne katoamaan kuten kaikki elollinen ja ajallinen. Ennen pitkää tulen päästämään irti kaikista kiintymyksistäni ja juurtumisistani, se on selvää.

Mutta minä aion harjoittaa luopumista niin, etten kaipaa tilalle yhtikäs mitään, en yhtään droonia enkä robottia.

Minun maailman-, ei, minun elämänkuvani perustuu tämän ymmärtämiselle; elonkehään sitoutumiselle, hiljenemiselle, irtipäästölle, luopumiselle, kokonaisuuksien tunnistamiselle ja niistä huolehtimiselle, niin pitkään kuin se on mahdollista. Minusta ei ole vapautumaan yhden planeetan tyranniasta; minusta ei ole uskomaan tulevaisuuteen, jossa kaikilla on 3D-tulostimet ja jossa luonto on ensin aidattu lainausmerkkeihin ja sitten lopullisesti unohdettu, automatisoitu tai sulautettu kyborgijärjestelmään.

Minä jään maan pinnalle.

. . . . . .

Pari viikkoa sitten tätä tekstiä luonnostellessani satoi lunta. Poikkeuksellisesti Helsingin nykyoloihin nähden se pysyi kerrankin maassa, lämpötila kun roikkui täpärästi nollan alapuolella. Tällaiset taianomaiset päivät ovat tätä nykyä sangen harvinaisia, ja harvinaisemmiksi käyvät; jokaista pääkaupungin täyttä talvipäivää arvostaa nykyään lähes pyhänä, tietäen että se voi vallan hyvin olla viimeinen.

Lähdin siis kävelylle lähistölle Kumpulaan, vanhoihin lapsuudenmaisemiini; niihin pieniin kaupunkimetsiin, joiden kupeessa olen viime vuosina onnistunut asumaan. (Kuinka kauan se nousevien tonttivuokrien ja gentrifikaation paineessa on mahdollista, kukapa tietää.)

Keskellä Kumpulaa nousee hyvinvointivaltion huippuvuosina, 60-luvulla rakennettu Kätilöopisto. Runsas vuosi sitten tuo valtava rakennelma, koko lapsuuttani kehystänyt massiivinen hoivan monumentti tuomittiin perinpohjaisesti homehtuneeksi ja määrättiin purettavaksi. Nyt tuo likaisenruskea valtiollisen hyvinvoinnin muistomerkki seisoo tyhjillään, ikkunat mustuuttaan kiillellen.

Harhailin Kätilöopiston taakse, vanhalle Kättärinmäelle ja sen metsiin. Kuljin pitkin niitä harvoja metsännokareita joita Helsingin alueella vielä on jäljellä — hyvin tietoisena siitä, että nämä pikku läntit ovat eteläsuomalaisesti katsottuna viimeisiä jäänteitä kerran niin runsaista ja monimuotoisista metsäekosysteemeistä; hyvin tietoisena siitä, että joka kaavoituskierroksella näitä pieniä kaupunkimetsikköjä kavennetaan kaupungin kasvuvaateiden tyydyttämiseksi; hyvin tietoisena siitä, kuinka eräätkin luksuskommunistisesti asennoituneet sielut ovat somekeskusteluissa nimittäneet näitä pääkaupunkiseudun viimeisiä pikku luontolaikkuja “ryteiköiksi”, joiden kaataminen ihmisasutuksen tieltä on kerrassaan “jees”. Edistyksen nimissä kaikenlainen lieneekin sallittua.

Poikkesin lumen pehmustamassa metsikössä polulta; nietokset vaimensivat ympäröivän kaupungin kumun. Hetkisen aikaa saatoin ajatella taivaan harmaan kaaren sulkeutuvan ylläni kupoliksi.

Liikenneväylien äänet etääntyivät kuulumattomiin. Metsikön keskelle aukeni äkisti paikka, jonka saattoi hetkisen verran kuvitella olevan kenties ainoa maailmassa. Lumipeitteiset oksat sulkivat näkymän ulommas; puurivistöjen ja oksastojen rivit tuntuivat jatkuvan päättymättömiin.

Äkkiä olin tilassa, joka oli taianomaisesti irtaantunut ympäröivästä fossiilihurrikaanista. Se kellui jossain muistojen, haaveiden ja maaperään tallentuneiden muinaisten maisemien välillä. Olin metsänpeitossa; toisaalla.

Silloin ymmärsin jotain: minä tarvitsen tätä paikkaa. Tätä paikkaa, tätä fantasiaa yhä jäljelle jäävästämetsästä — kuvitelmaa elonyhteisöstä, joka pitää hiljaa ja huomaamatta itseään yllä katastrofista huolimatta. Tämän voimalla minä pysyn käynnissä olevassa kosmisessa mielettömyydessä mukana.

Siinä seistessäni kuvittelin taivaalle, jonnekin pilvipeitteen taakse avaruusraketin — sen, jolla huristetaan “tornadon läpi toiselle puolelle”.

Paikkansa kullakin.

Ja kukapa minä loppujen lopuksi olisin kritisoimaan sitä, mitä kukin oman henkisen pärjäämisensä kannalta tarvitsee.

. . . . . . .

Jostain alkoi kuulua rytmikästä, kumeaa ääntä. Naputtelua. Terästin aistejani. Alas hankeen leijaili kaarnankappale.

Lopulta ymmärsin katsoa ylös.

Se oli palokärki. Komea, lihava ja puuhakas. Ensimmäiseni.

(Olen lähimetsissäni tutustunut viime vuosina useisiin käpytikkoihin. Eräskin tuttu, eloisa yksilö asustelee kelohongassa Metsälän ja Oulunkylän välisessä pienessä kuusikossa. Mutta palokärkeä en ole onnistunut Helsingissä vielä näkemään.)

Vaikka palokärki onkin Suomessa rauhoitettu, ei se ole erityisen harvinainen tai vaarantunut: lintutietokannan mukaan niitä on Suomessa kolmisenkymmentätuhatta pesivää paria. Saman verran ihmisiä tulisi TAAHLK:n mukaan keskittää yhdelle neliökilometrille asumaan, mikäli paikasta halutaan muovata eloisa, valovoimainen, rihmastoinen ja jännittävä Great American City.

Tikka loikki petäjän latvuksissa. Siellä se ratkaisi elämää omalla tavallaan, minusta piittaamatta. En saanut ilmiäni otuksesta irti. Sen rapistelun rytmit poukkoilivat siirtolapuutarhan aidoista, lopulta hankeen vaimetakseen.

Huomasin itkeväni.

. . . . . .

Minun on helppo samaistua TAAHLK:sta huokuvaan haavoittuvuuteen, epävarmuuteen ja prekaariuden kokemukseen. Ne minä tunnistan ja ymmärrän.

Sen avaamia visioita minun taas on vaikea pitää ominani.

Kirja tuntuu uneksivan kuolevan fossiilikapitalismin unia. Niistä on tuskin kovinkaan kestäviksi rakennuspalikoiksi tulevalle kasvun ja konsumerismin jälkeiselle energiakrapulaiselle elämälle; elämälle ilmastosekasorron keskellä, lajiköyhällä ja vaurioituneella planeetalla.

Mutta mitä sitten, jos ei avaruusraketteja?

En minä tiedä. Varmuutta ei ole mistään. Tuskin tiedän sitäkään, miksi kirjoitan tätä. Olen yhtä eksynyt ja olosuhteiden riepoteltavissa, yhtä kapitalistiselle hurrikaanille altis kuin kuka hyvänsä muukin. Ja kristallipalloni lienee yhtä sumea ja naarmuinen kuin kenen hyvänsä.

Joka tapauksessa tulevaisuus on todennäköisesti jotain aivan toista kuin mikään kuvittelemamme.

Mutta yhä jokin vie minua kohti lähimetsää.

Enkä tällä hiljalleen köyhtyvällä maaperällä edelleenkään muuta osaa kuin kysyä Ursulan mukana:

What would a yin utopia be?

Ja sitten kuunnella, kun Ursula vastaa:

It would be dark, wet, obscure, weak, yielding, passive, participatory, circular, cyclical, peaceful, nurturant, retreating, contracting, and cold.

Ihan hauskana pikku kokeena itse kukin voisi yrittää sellaista, että kun seuraavan kerran puhuu teknologiasta, kirjoittaa teknologiasta tai vaikkapa vain ajattelee teknologiaa, pyrkisi välttämään kolmea sanaa.

Nuo sanat ovat “ongelma”, “ratkaisu” ja “me”.

. . . . . .

Eilen lueskelemassani Ylen jutussa oli taas joku tekoälytutkija esittämässä, kuinka ihmisten yksinäisyys on merkittävä yhteiskunnallinen “ongelma”, johon tulevaisuudessa kehitettävät seksirobotit tuovat “ratkaisun”.

Ymmärrän toki, että insinöörishenkiselle tutkijalle koko maailma jäsentyy tarkkarajaisina, komputoitavina pulmina, joihin on löydettävissä yksiselitteinen ja tarkka — tai vähintäänkin likimääräinen — ratkaisu. Vastaus on aina piilottelemassa seuraavan nurkan takana.

Hupaisaa on kuitenkin seurata tällaisen mentaalisen skeeman levittäytymistä median kautta arkipuheeseenkin. Aina jossain joku “me” — ilmeisesti siis “ihmiskunta” tai joku muu star trek-henkinen entiteetti — on “ratkaisemassa” globaaliksi äityviä pulmia. Yleensä jonkin abstraktin ja epämääräisen “keskustelun” neuvoin.

Tämä diskurssi monistaa itseään jatkuvasti, lukemattomiin paikkoihin; varmaankin ilmiöllä on jotain tekemistä sen kanssa, että kaaoottiseksi, monimutkaiseksi äityvä aikamme ajaa ihmisiä etsimään helpotusta yksinkertaisia, selkeärajaisia skeemoja tuottavista ajattelumalleista.

En kuitenkaan saanut tänä aamupäivänä päkistettyjä aivojani sellaiseen asentoon, jossa voisin ihan oikeasti mieltää, että vaikkapa seksirobottijutussa käsitelty inhimillinen yksinäisyys ja rakkauden kaipuu olisi ylimalkaan asia, jonka voisi jotenkin “poistaa” tai “ratkaista”.

Tokihan yksittäisen ihmisen kärsimystä voi lieventää (enkä muuten ole lainkaan vakuuttunut siitä, että seksirobotit ovat tähän paras keino), mutta aivanko totta itse ilmiökin on ratkaistavissa? Miten?

Ehkä samalla tavalla kuin moottoritiet, autot ja lentokoneet ovat “ratkaisseet” liikkumisen “ongelman”?

Ehkä samalla tavalla kuin lääketieteen kehitys on “ratkaissut” sairastumisen, vanhenemisen ja kuoleman “ongelmat”?

Ehkä samalla tavalla kuin matkapuhelimet, satelliitit ja internet ovat “ratkaisseet” kommunikaation “ongelmat”?

– Tarkoitus ei nyt ole esiintyä teknologiavastaisena luddiittina (kun en sitä ole); olisi kuitenkin kenties tervehdyttävää, mikäli tästä ongelma-ratkaisu-skeemasta voitaisiin siirtyä kohti näiden kysymysten ajattelemista kompleksisempina, systeemisinä ilmiöinä, joissa muutos tietyssä toiminnan tai kokemuksen rakenteessa tuottaa aina monia uudenlaisia ristiriitoja, dynamiikkoja ja laajalle levittäytyviä vaikutuksia — jotka eivät tyhjene “ongelmien” tai “ratkaisujen” käsitteiden alle.

Se sitäpaitsi sopisi paremmin ajan henkeen. Ilmastonmuutos kun nyt vaikka on esimerkiksi sen tyyppinen järjestelmätason muutos, siis olemassaolon perusteita koskeva siirtymä, jota on täysin mahdotonta insinöörimalliin ratkaista, korjata, selvittää tai poistaa. Sitä ei edes voi mieltää “ongelmaksi”, aivan jo periaatteellisellakin tasolla. Sen kanssa on elettävä: se määrittää olemassaolon perusteet uusiksi. Sama koskee myös automaation, tekoälyn ja robotiikan kehitystä.

Teknis-teollinen paradigma vaatii kuitenkin kerta toisensa jälkeen saman ongelma-ratkaisu-mallin ujuttamista kaikkeen ajatteluun ja toimintaan. Niinpä robottitutkijalle teknisten ongelmien ratkaisu tuottaa vain toisella tasolla uudenlaisia “ongelmia”…

Artikkelissa:

“Teknisten ongelmien sijaan meillä on ratkottavanamme eettisiä ongelmia. […]

– Eettiset kysymykset ovat valtavia ja ne pitää ratkaista viipymättä. Pian meillä on valtavat määrät robotteja.”

Minä kun (näin filosofiaa epäonnekseni lukeneena) kuvittelin, että aidon eettisen kysymyksen määritelmään kuuluu, ettei sitä voi oikeastaan koskaan ratkaista…

Toki on löydettävissä erilaisia juridisia, uskonnollisia, tai muuten yhteisöllisiä tapoja reguloida eettisten kysymysten avaamia elämään kuuluvia ristiriitoja; tämä ei kuitenkaan tarkoita, että eettiset kysymykset voisivat milloinkaan varsinaisesti raueta. Emme ainakaan “me” niitä saa ratkeamaan, ainakaan mitenkään “viipymättä”. Ajatus on paitsi mahdoton, myös vaarallinen.

Kuten historia kaiketi voi todistaa.

. . . . . . .

Vielä sananen tästä teknologisen, globaalin kehityksen yleissubjektista — siis “meistä”…

Mikäli joku tietää, missäpäin jaetaan jonotusnumeroita, joilla pääsisi liittymään tähän myyttiseen “meihin”, joka median mukaan milloin menee marsiin, milloin ratkaisee ilmastonmuutoksen, milloin ymmärtää terrorismin juuria, milloin keskustellen selvittää tekoälyn kehityksen mukanaan tuomia pulmia, kertokaa ihmeessä!

Voisi olla yhtä lailla terveellistä aina tuon maagisen “me”-sanan houkutusten edessä kysyä, kenestä tässä nyt tarkkaan ottaen puhutaan? Tiedemiehistä? Poliitikoista? Taloudellisista vaikuttajista? Vaiko Hesarin lukijoista? Kommenttipalstalle kirjoittajista? Kuka “me” näitä asioita ajattelee? Kuka niistä päättää?

Mikäli kyse on demokraattisen prosessin subjektista, “meistä” poliittisiin prosesseihin osallistujina, voisi olla ihan paikallaan pohtia, mitkä konkreettiset ehdot ja mekanismit mahdollistavat vaikuttamisen – juridisten, poliittisten ja maailmankuvallisten rakenteiden muutokseen osallistumisen – ja millä ehdoin? Kenties kyse ei sitä paitsi ole keskusteluista, vaan taisteluista. (Joiden lopputulemat ovat vieläpä epäselviä, ennakoimattomia ja ristiriitaisia…?)

Kenen etuja oikeastaan palvelee se, että erimuotoiset poliittiset kamppailut ja valtakysymykset poistetaan universaalin, valistuneen “me ihmiskunta”-diskurssin avulla näköpiiristä?

. . . . . . .

Nämä ovat tietysti vain löyhiä spekulointeja. Mutta ehkä antroposeenissa eläminen voisi tulla helpommaksi, mikäli sitä kieltäytyisi iskostamasta aivoihinsa — ainakaan ilman vastarintaa — teknologisen paradigman jatkuvasti tuottamia ajatus- ja kokemusurautumia.

Noin niinkuin ehdotuksena.

Tätä kirjoittaessani (torstaina 25. tammikuuta) sisäministeri Paula Risikko pitää oikeusministeri Antti Häkkäsen sekä puolustusministeri Jussi Niinistön kanssa valtioneuvoston linnassa tiedotustilaisuutta uudesta tiedustelulainsäädännöstä, joka toteutuessaan antaisi poliisille historiallisen laajat urkinta- ja tiedusteluoikeudet.

Ministereiden puheenparret ovat pinnaltaan virkamiesmäisen viileitä, mutta niiden takaa erottuva tahto sitäkin vimmaisempi: tiedustelulainsäädäntö on saatava läpi mahdollisimman pian, perustuslakia on nopealla järjestelyllä muutettava.

Meille kerrotaan, ties kuinka monetta kertaa, kuinka Suomi ei ole enää lintukoto; vanhoihin itsestäänselvyyksinä pidettyihin totuuksiin ei käy enää luottaminen. Kaikki on muuttunut. (Taas.)

Joku saattaisi puhua viattomuuden menetyksestä. Joku kylmäpäisestä realismista. Joku hysteriaa lietsovasta liioittelusta, jonka päämääränä on postmoderni poliisivaltio, uudenmuotoinen surveillance state.

Toisaalta, kenties kyse onkin vain nykyiseen psykopoliittiseen maailmanjärjestykseen asettautumisesta. Emme voi tietenkään olla asiasta varmoja.

Ja juuri siitähän tässä kiikastaakin.

. . . . . . .

Yle ehti jo uutisoida asiasta hermopäätteitä kutkuttelevan otsikon voimin:

“Milloin poliisi saa lukea sähköpostejasi ja kuunnella baarikeskustelujasi?”.

Toivottavasti ei koskaan. Kuulostaa pelottavalta.

Tiedotustilaisuudessa pitämässään puheenvuorossa puolustusministeri Jussi Niinistö puolestaan maalailee koko lailla epämääräisiä, mutta jokseenkin rajuja näkymiä “kansallisista uhista” ja muista jossain tuolla ulkona häilyvistä pelon horisonteista. Toteutuessaan laki antaa meille tällaisilta hirveyksiltä vähimmäissuojan. Se ei kuulemma ole ketään suomalaista vastaan… ja suojelemiseksemme oikeastaan täysin välttämätön. Vai täytyykö meidän jäädä odottamaan seuraavaa “vakavaa tapausta”?

Toivottavasti ei. Kuulostaa pelottavalta.

Oli mikä oli, Jokin meitä siis tuntuu uhkaavan.

Mutta kuka tai mikä? Riippuu keneltä kysytään. Joko kyseessä on kuka hyvänsä baarimikko, joka on pian Supon salakuunteleva agentti; joko se on puhelintasi kuunteleva virkamies, tai sitten kuka tahansa kadunmies joka saattaa paljastua potentiaaliseksi terroristiksi, pommimieheksi, puukottajaksi tai venäläiseksi myyräksi — ken tietää… Oikeastaan kuka hyvänsä voi olla potentiaalinen tuhotyön suunnittelija.

Voi tätä salakähminnän, mysteerihahmojen kavalkadia. Kuka siis suojelisi meitä?

Ja keneltä?

. . . . . . .

A paranoid is someone who knows a little of what’s going on.

– William S. Burroughs

Ennen 1800-lukua vainoharhaisuus lienee ollut voittopuolisesti kuninkaiden ja ylimysten etuoikeus. Vanhan maailman feodaalipalatseissa ja kartanoissa oli syytäkin pelätä salaliittoja — varjoissa viuhuvia viittoja, tikareita ja myrkkymaljoja. Suurimmalle osalle väestöä paranoia, jatkuvan epämääräisen pelon ja vainottuna olemisen kokemus, lienee kuitenkin ollut jokseenkin vieras olotila.

1800-luvun alussa paranoia alkoi sitten demokratisoitua. Ensin se eriytettiin ja diagnosoitiin; syntymässä olleen kuriyhteiskunnan mentaali-instituutioiden uumenissa paranoia paikannettiin psykoottiseksi anomaliaksi, mielenhäiriöksi. Paranoia — kirjaimellisesti mielen (nous) vieressä (para) oleminen: tila, jossa todellisuuskäsitys vakavasti horjuu, johon usein kytkeytyvät suuruudenhullut kuvitelmat. Patologisen paranoidi yksilö kuvittelee itseään jahdattavan ja uhattavan kaikilta suunnilta. Ja ennen kaikkea, hän kuvittelee itsensä niin merkittäväksi, että joku saattaakin häntä vainota.

(Mielenkiintoista on huomata vainoharhaisuuden ja vallan välinen kytkös: missä valta — todellinen tai luuloteltu — siellä epäluulo, vaino ja vainoharha.)

Mitä pitemmälle modernisaatio ja demokratisoituminen modernilla ajalla etenee, sitä kattavammin paranoia kuitenkin laajenee koko yhteiskunnalliselle kentälle: hyvällä omallatunnolla voisikin väittää, että 1900-luku on poliittisen paranoian kultakautta. Kaikkiin viime vuosisadan suurimpiin historiallisiin leimahduspisteisiin kytkeytyy laajalle leviävän vainoharhaisuuden psykososiaalinen elementti.

Paranoia muotoutuu merkittäväksi poliittiseksi vaikuttimeksi kaikissa uudemman ajan keskeisissä murroskohdissa: natsien levittämät fantasiat juutalaisten salaliitosta, Stalinin paranoidit puhdistukset, kylmän sodan kommunistikauhu... Jopa 60-luvun lopun edistyksellisten liikkeiden taustalla häilyvät erimuotoiset vainoharhan figuurit CIA:n vastatiedusteluohjelmien, valtiosalaliittojen ja sen sellaisten muodoissa. Kaikki modernit poliittiset vallan konfiguraatiot käyttävät suuremmassa tai pienemmässä määrin käyttövoimanaan vainoharhaa — jostain yhteiskunnallisista liminaalitiloista nousevaa epämääräisen uhan kokemusta.

Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä perusteellisemmin, tasaisemmin ja horisontaalisemmin paranoia leviää yhteiskunnan kaikkiin kerrostumiin: salaliittoteorioista tulee hiljalleen tavallisen kansan ajanvietettä — ja samalla käypä tapa jäsentää poliittista todellisuutta. Olen itsekin lähiökulmien kuppiloissa istuneena saanut osani milloin mistäkin chemtrail- tai hanavedessä fluoria-teorioista. Illuminati- ja bilderberg-vedätyksistä nyt puhumattakaan.

Mutta miksi? Minkä tähden? — Vastausta on vaikea hahmottaa. Mutta selvää on, että nykyään me elämme kaikkialle levittäytyneen kontrollin yhteiskunnassa. Ja on mahdotonta kuvitella tällaista kontrollia ilman laajalle levinnyttä, yleistynyttä ja vapaana leijailevaa pelonsekaista epäluuloa.

. . . . . . .

I can feel the heat closing in, feel them out there making their moves, setting up their devil doll stool pigeons…

– Burroughs, Naked Lunch

William S. Burroughsin tuotanto, etenkin sen 60- ja 70-lukujen villeimmässä vaiheessa, on suurta paranoian runoutta. Tuntematon uhka, kontrolli, hallinnan ja riivauksen vaara tihkuu Burroughsilla jokaisesta katukivestä ja viskilasista. Milloin tuntematon taho hallitsee ruumiita, milloin mieliä; milloin kadunmiehiä, milloin pultsareita, milloin kadettikoululaisia; milloin lapsia, milloin aikuisia; milloin aikaa, milloin avaruutta… Burroughsin houreissa totaalisen vierauden ja ulkopuolisen hallinnan uhka valtaa ruumiin, mielen sekä kielen yksityisimmätkin sopukat.

Toki paranoidia kirjallisuutta ovat kirjoittaneet loisteliaalla tavalla muutkin; etenkin Philip K. Dick ja Thomas Pynchon ovat kyenneet kutomaan uskomattomia vainoharhan kudelmia. Mutta Burroughs on omassa lajissaan ylittämätön. Hänelle paranoia on todellisuutta itseään hallitseva periaate: keskukseton, loputtomiin muuntautuva, liukeneva — ranskalaista muotifilosofiaa lainatakseni, äärettömiin deterritorialisoituva — maailman konstituution peruslainalaisuus. Olennaista ei Burroughsilla lopulta ole, kuka salaperäisen uhan, jatkuvan kuumotuksen (the heat) takana lopulta oikein on, vai onko edes kukaan. Kenties “se” on CIA, kenties paholaismaiset lääkeyhtiöt; kenties ulkoavaruuden liskot, kenties atsteekkien haamut tai natsit, tai mahdollisesti nämä kaikki, toisiinsa solmiutuneina…

Burroughsilla vainoharha tunkeutuu syvälle todellisuuden kudokseen: ruumiiseen, tiedostamattomaan, historiaan. Ensisijaista on vainon tuntu: kokemus nimettömästä, koko ajan kannoilla liikkuvasta uhasta, jonka välttely alkaa tietoisuuden heräämisestä, ensimmäisistä lausutuista sanoista eikä se koskaan laannu. Paranoia on kokonaisvaltainen eksistentiaalisen virittäytymisen muoto, koko Burroughsin kirjallisen tuotannon alku- ja päätepiste; se pitää yllä kirjailijan loppumattomalta tuntuvaa hourailua, syöksee eteenpäin kielikuvien, figuurien ja yksityiskohtien virtaa.

Konkreettinen vainoaja on tässä kuviossa oikeastaan toissijainen figuuri, ja loppujen lopuksi niin on vainon kohdekin, siis itse kertoja-päähenkilö. Ensisijaista on itse vainon kokemus, sen todellisuus: Paranoian Laki. The heat. Kaikki perustuu siihen. Sekä uhka että uhattu, sekä suojeltava että suojelija, kaikki nousevat kaikkialle levinneestä Paranoian maaperästä, vallan verkostosta, joka edeltää jokaista yksittäistä ihmissielua ja valtaa heidät kokonaan.

Kenties yhteiskunnassa, josta kaikki keskinäisen luottamuksen rakenteet on purettu, vainoharhaisuus on rationaalisin mahdollinen reaktio.

. . . . . . .

No, mitä tällä kaikella on tekemistä nykysuomen ja uuden tiedustelulain kanssa? — Palataan hieman taaksepäin. Risikko, Niinistö ja Häkkänen puhuvat “toimintaympäristön muutoksesta”. Pintapuolisesti he tarkoittavat tietenkin uusia kyberturvariskejä, kansainvälistä terrorismia, sen verkottuneisuutta jne. Mutta tämä saattaa olla toissijaista.

Voi olla, että laajemmassa historiallisessa katsannossa ministerien mainitsema “toimintaympäristön muutos” tarkoittaakin sitä rajua psykohistoriallista muutosta, jonka kylmän sodan loppuminen sysäsi liikkeelle. 1990-luvulle saakka länsimaisia yhteiskuntia jäsensi näet paranoidin projektion suhteellinen selväpiirteisyys: vihollinen, uhan lähde oli viime kädessä Neuvostoliitto. (Joissain tapauksissa, etenkin kun tilanne kävi sotkuisammaksi, se saattoi olla myös fasismi tai vielä epämääräisempi “totalitarismi”.)

Neuvostoliiton romahtaminen, jota sen tapahtuessa juhlittiin demokratian voittona ja historian loppuna, syöksi koko kylmän sodan poliittista tasapainoa hallinneen paranoidin rakenteen kriisiin. Kontrollivallan rakenne alkoi horjua. Tarvittiin uusi uhka, uusi vaara jolla perustella massiivisten tiedusteluorganisaatioiden ylläpitoa ja poliittisen vallan ideologinen tausta.

Ja niinpä paranoia — lähtökohtainen todellisuus — alkoi etsiä uusia kiinnepisteitä.

Kysymys oli, ja on edelleen: kuka meitä nyt uhkaa?

Länsimaisen turvallisuuspolitiikan historia on 1990-luvulta lähtien ollut enemmän tai vähemmän pyrkimystä keksiä mahdollisimman tenhoava vastaus tähän kysymykseen; yritystä tuottaa ne konkreettiset hahmot, joihin paranoidi valta voisi uudessa geopoliittisessa tilanteessa kiinnittyä. Joitain vastauksia 2000-luku on tietty tuonutkin tullessaan. Arvaatte varmaan, mitä tarkoitan.

Näistä vaaran figuureista huolimatta ongelmaa ei yhäkään ole saatu lopullisesti ratkaistua. Uhka on vieläkin sangen sumea, epätarkka ja epämääräinen.

. . . . . . .

Kuka meitä nyt uhkaa?

Kysymys tuntui leijuvan paksuna ilmassa tiedustelulainsäädäntöä käsitelleessä tiedotustilaisuudessa. Ensisijainen lähtökohta koko valtiorakenteen tuottamassa diskurssissa on, että meitä uhataan ja että tähän uhkaan on vastattava. Toissijaista on, minkä konkreettisen figuurin uhka omaksuu — jos nyt minkään. Joku, Jokin Toinen, vaarantaa olemisemme: meidän on varustauduttava.

Väittäisinkin, että Suomen tämänhetkistä poliittista ilmapiiriä hallitsee burroughsilainen paranoia. Kyse on kollektiivisesta mentaliteetista, tavasta konstituioida maailma. Tämä paranoidi mentaliteetti ei ensisijaisesti perustu tosiasioihin, vaan takertuu niihin ja käyttää niitä jälkikäteisesti hyväkseen: vainoharhaan syöksyvä psykososiaalinen rakenne poimii esiin kaikki itseään ruokkivat signaalit ja tapahtumat — voimistaakseen omaa ääntään. Tätä tapahtuu pitkin koko yhteiskunnallista kenttää. Niin poliittisten vallankäyttäjien, median, kuin näiden kriitikoidenkin osalta.

. . . . . . .

Tähän kohtaan voisi muotoilla tämän vainoharhaisen kontrollipolitiikan yleisen maksiimin, joka kulkekoon nimellä Paranoian laki: meidän täytyy tehdä näin, koska Joku Toinen voi jo tehdä samoin — ja vielä pahempaakin.

Mikäli emme nyt hyväksy kavennuksia kansalaisoikeuksiimme, käy väistämättä niin että Joku Toinen pääsee edellemme — ja vahingoittaa meitä kohta sitäkin vakavammin.

. . . . . . .

Korostettakoon tässä kohdin, että en millään muotoa halua ottaa kantaa Suomen turvallisuustilanteeseen enkä minkään terroriuhan tai hyökkäyksen todennäköisyyteen yleisemminkään. Minulla — kuten ei juuri kenelläkään muullakaan — ei ole mitään tietoa siitä, minkälaisia uhkia Supo arvioi Suomeen tällä hetkellä kohdistuvan, eikä liioin käsitystä siitä, millä tavoin näihin uhkiin olisi mahdollista tai perusteltua vastata. Tarkastelen tässä yksinomaan sitä psykososiaalista ilmapiiriä, joka turvallisuus- ja tiedustelukysymysten yllä tätä nykyä leijuu.

Tämän saman vainoharhan ilmaston, eskaloituvan paranoian logiikan voi näet myös nähdä läpäisevän koko nykyistä etiikkaa, teknologiaa ja yhteiskunnallista vastuuta koskevan keskustelun.

. . . . . .

Viime joulukuussa Vice uutisoi oudosta ja hälyttävästä kehityksestä nettisfäärissä: nimimerkillä deepfakes kulkeva Redditin käyttäjä oli onnistunut tuottamaan erinäisiä seksivideoita, joissa alkuperäisten pornonäyttelijöiden kasvot oli korvattu Scarlett Johanssonin ja Emma Watsonin tapaisten julkkisten kasvoilla. Videot ovat yhäkin netissä saatavilla. Ne ovat erehdyttävän aidon näköisiä — ja ne on tehty käyttämällä yksinomaan avoimessa levityksessä olevia videoita, kuvia, työkaluja ja algoritmeja.

Tämän informaatioteknologisen “kehitys”kulun seuraukset ovat tietenkin mitä kyseenalaisimmat — niin valevideoihin päätyvien näyttelijöiden ihmisoikeuksien kuin yleisemmän medialuotettavuudenkin kannalta. Kuten Vice toteaa, olemme pian tilanteessa, jossa kuka tahansa voi luoda kenestä tahansa sangen aidon näköisen videon tekemässä, no, mitä tahansa. Kuten vaikka harrastamassa seksiä.

Tällaisen “demokratisoituneen” kuvamanipulaation mahdollisuuden eettiset ja poliittiset implikaatiot ovat tietenkin paitsi valtavat myös melko pelottavat. Niinpä artikkelissa haastateltu keinoälytutkija penääkin “massiivista julkista keskustelua” asian tiimoilta. Tutkijan mukaan “meidän” on vakavasti alettava puhua niistä standardeista, joilla tällaisia ja vastaavia teknologioita voitaisiin valvoa ja rajoittaa.

Valitettavasti artikkelin lukijalle tuntuu tässä kohdin jo käyvän selväksi, mikä totuus asiasta tulee olemaan: mitään massiivista julkista keskustelua ei tulla käymään. Ja vaikka käytäisiinkin, sen myötä tuskin voidaan estää deepfakesin harrastaman tällaisen toiminnan yleistymistä. Kasvonvaihtoteknologian seurauksista tuskin tullaan käymään suurta julkista debattia. Jokuhan saattaisi yhä odottaa sitä suurta julkista keskustelua, joka ministerien vaatimista uusista tiedusteluoikeuksista tulisi käydä. No, melko lailla turhaan.

Näin nämä asiat vaan menevät. Loppujen lopuksi kaikki vain liukuu ohitsemme: tätä on poliittinen apatia vuonna 2018.

Eettistä säätelyä ja kansalaisyhteiskunnan kontrollia penäävän tutkijan äänessä onkin kuultavissa tietty voimattomuus. Voimme paikantaa saman voimattoman sävyn vaikkapa niissä huolestuneissa äänenpainoissa, joilla joku Elon Musk yrittää vaatia esteitä tekoälyn sekä automatisoitujen aseiden kehittämiselle. Hyvä ajatus, oikea ajatus, mutta eihän se nyt mitään auta.

Ja miksi? — deepfakes antaa Vicen artikkelissa tähän oman kyynisen vastauksensa.

I asked deepfakes whether he considered the ethical implications of this technology. Did consent, revenge porn, and blackmail enter their mind while developing this algorithm?

“Every technology can be used with bad motivations, and it’s impossible to stop that,” he said.

It’s impossible to stop that. Teknologisen kehityksen kiihtyessä, informaatioteknologisten innovaatiosfäärin eskaloituessa koko sitä johtavaksi imperatiiviksi tuntuukin paljastuvan, kerta toisensa jälkeen: “tämä saattaa olla moraalitonta, mutta ei sillä ole mitään väliä, koska joku toinen tekee sen ennen pitkää kuitenkin”.

Tämä, jos mikä, on paranoiaa. Juuri sitä vainoharhaisen, kaikkialle levittyneen ja nimettömän projektion järjestelmää, joka “meitä” viime kädessä hallitsee, ja joka vie meidät yhä syvemmälle — toisaalta pelkoon, toisaalta apatiaan.

Niin yksilöt kuin julkiset instanssitkin.

. . . . . . .

Joku Toinen: verkottuneen, globalisoituneen, kaikkialle levittyneen, imperiaaliseksi kontrolliverkoksi muuttuneen järjestelmämme varsinainen subjekti.

“Joku Toinen tekee sen ennen pitkää kuitenkin.” Oikeastaan Joku Toinen on jo tehnyt sen. Joku Toinen käyttää jo tietoverkkoja kotipommien rakentamiseen ja terrori-iskujen suunnitteluun. Joku Toinen vakoilee jo sinua nettikamerastasi. Joku Toinen kehittelee jo kaiken maailman feikkausalgoritmeja. Joku Toinen on jo hyväksynyt nämäkin lait. Ja siksi minä voin tehdä nyt mitä tahansa haluan.

Joku Toinen on se kaikkialle levinneen paranoidin rakenteen edellyttämä nimetön agentti, johon vetoamalla kaikki eettiset standardit voidaan pyyhkiä olemattomiin. Joku Toinen hävittää yhteisvastuun ja luottamuksen käsitteet.

Joku Toinen voi tehdä sen, Joku Toinen on jo tehnyt sen: enkä minä ole tekemisestäni oikeastaan minkäänlaisessa vastuussa. Minähän vain reagoin siihen, joka on jo tapahtunut. Kollektivoituvan, anonymisoituvan teknologisen kehityksen juoksussa futuuri ja preesens, konditionaali ja indikatiivi, vastuu ja vastuuttomuus rysähtävät yhteen: se mitä voidaan kuvitella tehtävän on oikeastaan jo tehty, eikä se minun syytäni ainakaan ole. Oikeastaan minähän toteutan vain sitä, mitä Joku Toinen on jo keksinyt, tai olisi voinut keksiä.

Mikä hyvänsä paranoidi kuvitelma on jo jossain virtuaalitodellisuuden kolkassa todellisuutta ja sen nojalla meillä on oikeus tehdä mitä hyvänsä.

Ja niinpä “me” — vaikkapa nyt ministerit — emme tiedustelulainsäädännökään osalta pyri oikeastaan tekemään mitään uutta, mullistavaa tai radikaalia: kaikki on oikeastaan jo tapahtunut, tämä on vain tekninen toimenpide. Me emme ole varsinaisia toimijoita, vastuu on jossain toisaalla, kaikki on jo ratkaistu…

It’s impossible to stop it.

. . . . . . .

Paranoidille rakenteelle ominaista on se, että se pyrkii poikkeuksetta väistämään itseyden ja vastuun kysymykset: paranoidin vallan näkökulmasta syyllinen on aina jossain toisaalla. Se, joka eettisiä periaatteita ja ihmisoikeuksia varsinaisesti rikkoo — se joka meitä todellisuudessa uhkaa — on aina muualla, ainaisesti Joku Toinen. Tähän nimettömään vainoajaan voidaan aina, poikkeuksetta vedota. Näin Paranoian Laki toteuttaa itseään.

— Ja ehkäpä puntaroiduin, “tolkullisin” teko tässä tilanteessa olisi vastustaa tätä anonyymin välttämättömyyden periaatetta: kääntää katse siihen tahoon, joka nimetöntä uhkaa kaikkein voimallisimmin saarnaa. Ehkä etiikan murtuminen ei alakaan aina jostain toisaalta, eikä syyllinen ole aina Joku Toinen, ei kukaan, kuka tahansa.

Ehkä kaikki käynnistyy lähempää kotikontua kuin kuvittelemmekaan, hyvässä ja pahassa.

Ehkä olisi kysyttävä aidosti, mikä meitä tosiaan uhkaa: sillä kollektiivista hyvinvointiamme ja turvallisuuttamme ei eniten vaaranna se nimetön Tuntematon, jolta meidän on suojauduttava antautumalla sen oletetun vainoharhaiselle logiikalle. Voi olla, että meitä loppujen lopuksi uhkaavat eniten ne, joiden poliittisiin pyrkimyksiin kuuluu meidän solidaarisuuttamme ja keskinäistä huolenpitoamme, luottamustamme ylläpitävien rakenteiden tarkoitushakuinen romuttaminen.

Varsinainen ongelma on: mitä meidän olisi tehtävä, jotta välttyisimme toteuttamasta Paranoian Lakia?

Minkälainen “toimintaympäristö” meidän olisi luotava?

Millainen maailma?