<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?><rss xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/" xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/" xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom" version="2.0" xmlns:cc="http://cyber.law.harvard.edu/rss/creativeCommonsRssModule.html">
    <channel>
        <title><![CDATA[Stories by Jouko Salonen on Medium]]></title>
        <description><![CDATA[Stories by Jouko Salonen on Medium]]></description>
        <link>https://medium.com/@joukosalonen?source=rss-a027c8095df0------2</link>
        <image>
            <url>https://cdn-images-1.medium.com/fit/c/150/150/1*_nU19jDRn_Fg4QCGEQo16g.jpeg</url>
            <title>Stories by Jouko Salonen on Medium</title>
            <link>https://medium.com/@joukosalonen?source=rss-a027c8095df0------2</link>
        </image>
        <generator>Medium</generator>
        <lastBuildDate>Fri, 20 Nov 2026 05:50:41 GMT</lastBuildDate>
        <atom:link href="https://medium.com/@joukosalonen/feed" rel="self" type="application/rss+xml"/>
        <webMaster><![CDATA[yourfriends@medium.com]]></webMaster>
        <atom:link href="http://medium.superfeedr.com/" rel="hub"/>
        <item>
            <title><![CDATA[Impivaara Joulun jälkeen]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/impivaara-joulun-j%C3%A4lkeen-5db1a2c507c7?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/5db1a2c507c7</guid>
            <category><![CDATA[impivaara]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Tue, 10 Oct 2023 06:59:32 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2024-10-10T09:54:25.699Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*L_4cutQlTJx8x2F2EekOKQ.png" /><figcaption>Luonnos kuvaan Impivaara kaukaa. Vesiväri ja lyijykynä. 1907. Taitelija: Akseli Gallen-Kallela. Kuva: Kansallisgalleria.</figcaption></figure><p>“Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas. Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta he käänsivät siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä ja kohotti heidän rintansa taas.<br>Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne purjehdimme myrskyistä pois. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti.”<br> <br>Monet kerrat seisoin tänä kesänä kotisaareni Muuratsalon Lullinvuoren rinteellä, mustikkasuuna, katsellen Päijännettä ja miettien Impivaaraa, impivaaralaisuutta ja noita Aleksis Kiven yllä siteerattuja rivejä. Nytkin, joulun jo lähestyessä, yöllä jäätyneiden suppisten nipistellessä sormia, soivat nuo heleät säkeet mielessäni.</p><p>Takana on kohta taas yksi Suomen itsenäisyyden vuosi. Edessä ehkä joulupainit Impivaarassa kaikkine seurauksineen. Meillä on hallitus määrittelemässä Suomen asemaa ja kulttuurisia, taloudellisia ja teknisiä rajoja maailmassa. Media on sakeanaan Ilman kannen rakentajia seassa keskinkertaisten päiväjournalistien keskiaikaisia ideoita ja tarinoita: sotureita, muureja, kirjojen ja kirjapainojen polttajia, vallihautoja.</p><p>Vaaleissa eduskuntaa valinneella Suomen kansalla oli vaativa tehtävä: median rakentamissa mielikuvissa meidän piti tehdä vaali kolmenlaisen idiotismin välillä: debiilin hidasälyisen heikkomielisyyden, harhaisen kaunismielisyyden ja häiriintyneestä, pelkoon ja tukahduttamiseen pohjautuvasta isä-lapsi suhteesta kumpuavan, miniatyyri-valtioita ja erilaisia uhka ja pakko-rakenteita mielissään kehittelevän, fasismille alttiin mielen välillä. Demokratiamme vahvuus ei toisin kuin vanhoissa oppikirjoissa neljänneksi valtiomahdiksi kutsutun ammattialan edustajat haluavat uskoa perustu median luomiin ajatusharhoihin, vaan vahvaan puoluejärjestelmään ja Gaussin käyrään ja matematiikkaan. Viimeksi mainittu antaa luotettavat, tosin keskinkertaiset, puitteet rationalismillemme ja poliittiselle järjelle.</p><p>Täältä Lullinvuoren korpikuusten ja mustikoiden vinkkelistä, jäkäläkankailla kasvavien värisienten seasta katsoen vaalitulos ja sen seurauksena syntynyt hallitus ja erityisesti sen ohjelma on mukiin menevä.<br> <br>Orpon-Purran hallitusohjelmassa ei Impivaaran kutsu kaiu. Orpon hallitus ja sen ohjelma jatkaa edeltäjiensä tavoin integroitumisstrategialla. Ajatuksena on, että Suomi elää avoimuudesta; sisäisestä ja ulkoisesta avoimuudesta, rohkeudesta, kansojen välisestä yhteistyöstä, teknologian mahdollistamista innovaatioista ja niiden kautta tarjoutuvista korkeamman tuottavuuden työmahdollisuuksista ja viennistä. Sulkeutumalla tai vetäytymällä maailman tapahtumien suhteen sivustakatsojaksi emme pärjää. Paras tapa turvata hyvinvoinnin kasvu on jatkaa päättäväisesti Suomen kehittämistä aktiivisena ja aloitteellisena ja vastuunsa kantavana toimijana maailman kansojen keskuudessa.<br>Tuo strategia tietää meille kaikille lisää töitä. Vaikeampia töitä ehkä, mutta juuri siitä johtuen myös uusia tapoja meille kullekkin kasvaa ja kouluttautua.</p><p>Lisääntyvä taloudellinen, tekninen ja poliittinen integraatio tarkoittaa, että asiat tulevat moniulotteisimmiksi ja sitä myötä mutkistuvat. Samalla vaatimusten asettajat tulevat yhä lukuisammiksi ja ovat yhä kauempana. On rakennettava uusi Impivaara. Uudenlainen spatiaalinen kokemus läheisyydestä ja keskinäisriippuvuudesta, jossa kaukainenkin voi olla lähellä.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*upGqCc_-NCF1BE_8slkdRw.png" /><figcaption>Uusi Impivaara Metaversumin pohjoisella kyljellä. Pääset tänne milloin vaan, osoite <a href="https://adventure.upstreet.ai/creative/?multiplayer=1&amp;range=3#377,-12650,NE">https://upstreet.ai/adventure/#-187,-10264,SW</a> — painamalla F niinkuin Fly nouset lentoon, space bar nostaa korkeutta, nuolinäppäimet ja AWDS vievät pohjoiseen ja etelään. Uusi näpäytys F näppäimeen pudottaa sinut alas, kävely noilla samoilla AWDS näppäimillä, shift pohjaan niin panet juoksuksi. Uiminenkin onnistuu.</figcaption></figure><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=5db1a2c507c7" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Hiljainen kansa]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/hiljainen-kansa-fb91828a8957?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/fb91828a8957</guid>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Mon, 09 Mar 2020 13:53:44 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2021-04-25T06:22:23.061Z</atom:updated>
            <cc:license>http://creativecommons.org/publicdomain/zero/1.0/</cc:license>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/904/1*W0Y2Q9IXDs9BKH2E7hV9Pg.jpeg" /><figcaption>Hiljainen kansa</figcaption></figure><p>(orig. Migrin intranet blogi 4/2012)</p><p>Käytiin Kainuussa.Pyykkönen, Bröijer ja minä.<br>Tavattiin Kajaanin VOK –väki; puhuttiin, mietittiin tulevia ja<br>vaiettiin menneistä. Maija, vastaanottokeskuksen uusi johtaja ja<br>toimistosihteeri kävivät läpi tilinpäätösasioita. Katseltiin<br>henkilöstöbarometriä, joka kertoi karua kieltään vastaanottotyön<br>vaativuudesta.</p><p>Veikko loi henkeä kovilla olleisiin työntekijöihin, kertoi<br>yksinkertaisin sanoin miksi vastaanottokeskuksissa työtä tehdään, mitä<br>tarkoittaa ”antaa turvapaikka” kun joku sitä tarvitseva sitä pyytää.<br>Puhuttiin vapaaehtoisesta paluusta ja turvapaikkaprosessin<br>nopeuttamisyrityksistä. Työtekijät kertoivat miltä joskus jopa yli<br>vuoden pituiseksi venyvä maastapoistamisen odottelu tuntuu asiakkaasta<br>ja hänen kanssaan työtä tekevistä vastaanottokeskuksen väestä.</p><p>Minä kuuntelin, join kahvia, söin hyvää kotileipomon pullaa ja<br>katselin kokoushuoneen seinällä ollutta suurikokoista julistetta. Se<br>oli valokuva Korpi-Kainuun symboliksi nousseesta tilateoksesta<br>”Hiljainen kansa”. Kulkija, joka seurailee valtatie 5:en reittiä<br>Suomussalmelta Kuusamoon päin, tulee ennen pitkää pellon reunaan,<br>josta tuon julisteen ikuistama maisema aukeaa. Siellä seisoo tuo<br>hiljainen tuhatpäinen kansa, seisoo ja odottaa. Nyt nuo hiljaiset<br>turvepäiset hahmot katselivat edessäni olevaan julisteeseen<br>ikuistettuina Kajaanin yhdistetyn vastaanottokeskuksen ja<br>maahanmuuttoyksikön käytävien ja kokousten monikulttuurista elämää.</p><p>Mietin jotain outoa rinnakkaisuutta, jonka olin näkevinäni: kuvittelin<br>mielessäni myanmareja, somaleja ja kurdeja tuolle pellolle, sinne<br>hankeen seisomaan turvepäisten hiljaisten keskelle. Olisi hauska<br>tietää mitähän sanoisivat toisilleen.</p><p>Mahtaisivatko nuo alkuperäiset hiljaiset kertoa kerran niin ylpeän ja<br>laajoja alueita hallinneen Kainuun kansan historiasta.<br>Kertoisivatko”Vanhasta Jätistä” norjalaisten Fornjoturiksi ristimästä<br>soturijättiläisestä. Kertoisivatko hänen jälkeläisistään,<br>kveenikuninkaista Frostista, Snaer Vanhasta, Thorrista; lumen, jään ja<br>kylmän valtiaista? Tai Thorrin pojasta Norrista, Norjan kunigassuvun<br>esi-isästä. Tai toisesta pojasta Gorrista, Englannin kunigassuvun<br>esi-isästä. Kertoisivatko Kainuun myöhemmistä kveenikuninkaista,<br>joista nykyisenkin Ruotsin kuningassuvun kerrotaan polveutuvan ja<br>jonka suvun yhden vesan Rurikin tukan punaisen värin kerrotaan<br>antaneen nimen koko Venäjän suurelle mahtivaltiolle. Kertoisivatko<br>Karista, tuulen valtiaasta, jonka henkäyksen pyörteet vieläkin<br>saattelevat pohjoisen suurten lintuaurojen etelään lähtöä.</p><p>Tuskinpa kertoisivat. Tuskin edes mainitsisivat mahtavan Kainuun<br>jättiläisen Kalevan retkiä Novgorodiin ja Dnjeprille. Eivät sanoisi<br>mitään. Eipä taida enää löytyä Kainuusta korvaparia, jolle<br>salaisuuteensa ja tietonsa haluaisivat uskoa.</p><p>Kajaaninjoen rannalla, torin ja joen välissä seisoo Pietari Brahen<br>patsas. Jos kysyt ohikulkevalta Kajaanilaiselta miksi ihmeessä tuo<br>Tukholmalainen saapasjalkakissa, sulkahattu, katselee omistajan elkein<br>torin elämää, sinulle kerrotaan tuon herran olevan Kajaanin kaupungin<br>perustajan. Ehkä tuo sama nykykajaanilainen ohikulkija osaa kertoa<br>myös Kajaanin linnan rakentajasta, Ruotsalaisesta kuninkaasta, joka<br>esi-isiensä tuhatvuotista perinnettä muuntaen vaihtoi ”kveenien<br>kuningas” -ilmaisun paikalle arvonimiensä pitkään luetteloon ilmauksen<br>”kajaanilaisten kuningas”.</p><p>Yritän miettiä missä ja milloin meistä tuli hiljaista kansaa. Ehkäpä<br>se alkoi juuri tuolloin — vähän Kajaanin linnan rakentamisen jälkeen.<br>Jokseenkin tuolloin tuli ihmisestä ja hänen työstään sitä mitä se nyt<br>on. Meistä tuli näkymättömän käden alamaisia. Silloin keksittiin kuinka<br>tuottamamme lisäarvo on meiltä pois otettavissa meitä tappamatta.<br>Keksittiin kuinka maa ja sen antimet, sen uumenista louhittavissa<br>olevat rikkaudet ja vuosittain kypsyvä sato yhdistettynä ahkeriin<br>käsipareihin, työhön ja rahaan mahdollistavat jonnekin muualle<br>siirrettävissä olevat kumuloituvat rikkaudet tehokkaammin kuin<br>soturikuninkaiden maan anastus ja ryöstöretket konsanaan.<br>Englantilainen John Locke kirjoitti tutkielmansa hallitusvallasta<br>muutama vuosikymmen Kajaanin linnan rakentamisen jälkeen. Siitä<br>lähtien aina tämän päivän hallitusohjelmiin saakka on valtiovallan<br>keskeinen tehtävä ollut turvata tuon Sammon pyörintä.</p><p>Kajaani on turvapaikan hakijoiden kannalta erityinen paikka. Monilla<br>puolin Suomea oleskelu vastaanottokeskuksissa pitkittyy, koska<br>turvapaikan saaneille ei löydy kuntaa, johon he voisivat sijoittua.<br>Toisin on Kajaanissa. Siellä luvan saanut voi olla kuntapaikastaan<br>varma. Kysyin Kajaanilaisilta selitystä tähän. Työllistyvätkö he<br>täällä niin hyvin? Kainuun ELY-keskushan on jo jonkin aikaa<br>ilmoittanut työllisyyskatsauksissaan muuta maata parempia lukuja?<br>Eivät työllisty, minulle vastattiin. Sama kanta näkyy Kainuun<br>Sanomien yleisökommenteissa. Niissä nauretaan avoimesti ”työttömyys<br>alenee” uutisoinnille; kerrotaan työttömille tarjotuista<br>keppikävelykursseista, työttömien pätkätyöläisiä paremmista<br>kuukausiansioista, joiden turvin pärjää Thaimaassa pitkiä aikoja, jne.<br>Mene ja tiedä. Viimeisinkin maalikuussa julkaistu Kainuun<br>työttömyyskatsaus kuitenkin edelleen kertoo positiivisesta<br>kehityksestä.</p><p>Mutta, melkein eksyin aiheesta. Työttömien ja työllisten määrää<br>mittaavat tilastot ovat yksi mittari, muuttotappio on toinen. Kainuu<br>on tällä mittarilla mitaten koko maan kärjessä. ”Juna hiljaista miestä<br>kuljettaa. Kuka onkaan se mies? Mikä on se maa, se, missä saa katsella<br>yötöntä yötä…” lauloi aikoinaan Kristiina Halkola. Itsekin tuota<br>laulua joskus apeana hyräilen, kun istun sunnuntai-iltana junassa<br>välillä Jyväskylä Helsinki.</p><p>Mutta se, mitä saimme kuulla tuona iltapäivänä Kajaanissa, oli vielä<br>jotain muuta. Junan tuoman hiljaisen miehen apeus on sen rinnalla<br>diminutiivi. ”Eivät ne täällä kauaa ole”, kuului jatkovastaus tuohon<br>yllä esittämääni naiviin kysymykseen, …”ovat aikansa ja lähtevät<br>sitten pääkaupunkiseudulle”. Aloin ymmärtää Kajaanin kaupunkia ja<br>varman kuntapaikan logiikkaa, mutta koko tarina ei vielä ollut<br>kerrottu; saimme kuulla perusoppimäärän suomalaisesta maahanmuuttajan<br>työelämän todellisuudesta.</p><p>Meille kuvattiin yhden Helsingissä 1 metri x 2 metriä vinttikomeroon majoitetun hiljaisen työsuhteen yksityiskohtia. Kuvaus oli mahdollisimman konkreettinen, sillä meille näytettiin tuon vinttikomeron kuva. Vastaanottokeskuksen työntekijä oli ilmeisesti ainoa ihminen, jolle tämä hiljaisen kansan edustaja saattoi hätähuutonsa lähettää. Sekin oli muotoiltu kohteliaan positiivisesti. Tuo positiivinen asia oli se, että nyt tuolle<br>vinttikomeroon asutetulle oli pitkän odottelun jälkeen alettu maksaa<br>työstä muutaman euron tuntipalkkaa.</p><p>Perjantai iltapäivä oli jo lopuillaan, kun nousin Kajaanin asemalta<br>junaan ja kohti etelää. Junan ikkunasta näin kuinka lintuaurat<br>suuntasivat korkealla kohti pohjoista. Metsissä aurinko oli jo<br>sulattanut pälviä puiden ja kivien ympärille. Kevät oli tulossa<br>Kainuuseen. Ennen nukahtamista muistan vielä miettineeni tarkoittiko<br>kveenikuningas Thorrin tyttären kaunis nimi Goi — nykysuomeksi ”Ohut<br>lumi” — keväistä ohenevaa hankea, vaiko ehkä ensilunta, joka syksyisin<br>täyttää maiseman valolla ja valkeudella. Ehkä tuota jälkimmäistä.<br>Mietin myös Pyykkösen ennustusta siitä, että meille on tulossa hyvin<br>mielenkiintoiset kuntavaalit.</p><p>…</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=fb91828a8957" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Helmikuinen Päijänne]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/helmikuinen-p%C3%A4ij%C3%A4nne-8e4cba4ce54d?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/8e4cba4ce54d</guid>
            <category><![CDATA[runo]]></category>
            <category><![CDATA[inarijärvi]]></category>
            <category><![CDATA[lappi]]></category>
            <category><![CDATA[helsinki]]></category>
            <category><![CDATA[päijänne]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Mon, 10 Feb 2020 18:19:43 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2026-03-17T19:22:00.960Z</atom:updated>
            <cc:license>http://creativecommons.org/publicdomain/zero/1.0/</cc:license>
            <content:encoded><![CDATA[<h3>Päijänne</h3><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*UH109sB8o7pRhiNHTwrA3Q.jpeg" /></figure><p>Vietin viikonlopun kotisaarellani, pohjoisen Päijänteen Muuratsalossa. Mieleni maisemissa. Jäähyväisiä Helsingille suunnitellen, irtisanoutumista empien, vanhoja ja uusia päätöksiä pyörtäen.</p><p>Mieleni maisema. Viimeksi kuulin tuon sanan kaukana Inarin pohjoispuolella. Istuimme kodassa, T. Lehtiniemen kanssa Inarijärveen pohjoisesta laskevan Tsiuttajoen rantatöyräällä. Kauan sitten.</p><p>Tapsa kertoi suhteestaan Suomen pohjoisimpaan Lappiin ja sen erämaihin. Koski, Inari, ja sieltä Nitsijärveen maailmoiden alusta ja ikuisesti vaeltava alkukala: tuon ajatuksen mieleen luoma hiljaisuus. Yön avaruudesta kuultava valo, ja — ken tietää! viereisen vaaran huipulla kohoava Seitapuu pitivät Tapsaa otteessaan niin, että hän tilaisuuden tullen, Etelä-Suomessa tehtyjen työjaksojen väleissä erakoitui Tsiuttajoen erämaihin pitkiksi ajoiksi.</p><p>Noina kuukausina hänen suunsa alkoi puhua lintujen kieltä, kuukkelit ja tiaiset kävivät häntä aamuisin tervehtimässä, istuivat hänen kädellään ja jakoivat yhteistä aamiaista; tapahtui jonkinlainen sovitus Tapsan ja Luonnon välillä.</p><p>Tapsa kutsuu tuota Tsiuttajoen ilta-auringossa välkehtivää kongästä mielenmaisemakseen, ja jotenkin olen ymmärtävinäni mistä hän puhuu.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*73x5wK2GsXmHCl6QvXwZXg.png" /><figcaption>Tsiuttajoki ilta-auringossa</figcaption></figure><p>Minulla on samanlainen paikka täällä Muuratsalossa. Lullinvuoren vietteisen rinteen äärellä, naavakuusten katveessa. Se on paikka, johon Helsingissä vietettyjen työviikkojen jälkeen tulen mielelläni istuskelemaan. Vuosien kuluessa on tuolta kalliolta avautuva maisema Päijänteelle muodostunut jonkinlaiseksi pyhätöksi.</p><p>Jouduin Helsinkiin töihin velkojani sovittamaan. Konkurssin jälkeen, yritykseni takausvelkojen langettua maksuun. Ehkäpä siksi on täältä näkyvästä Päijänteestä tullut taustamaisema alla olevalle, alunperin Heinolalaisen ylioppilaan Uuno Kailaksen kirjoittamalle Helsinki-kiroukselle.</p><p>Uunolla itselläänkin oli tapana uudelleenkirjoittaa varsinkin varhaisempia runojaan, mutta tuo alla oleva on nyt jo minunkin moneen kertaan uudelleen kirjoittama, Uunon <em>Luontoon</em> runon mukaelma:</p><blockquote>Taas minä tulin</blockquote><blockquote>niin kuin rippiä tekemään.</blockquote><blockquote>Niin kuin lunastajan luokse tullaan.</blockquote><blockquote>Nöyränä köyhyydestä,</blockquote><blockquote>omistamatta mitään tyhjää enempää.</blockquote><blockquote>Nääntyneenä kaipauksesta,</blockquote><blockquote>tuhansien vieraiden ovien jälkeen.</blockquote><blockquote>Nälästä sinertävin huulin,</blockquote><blockquote>syötyäni vierailta pöydiltä</blockquote><blockquote>kaukaisten kaupunkien laihaa leipää.</blockquote><blockquote>Kylmästä värisevänä,</blockquote><blockquote>varastettuani vierailta liesiltä</blockquote><blockquote>viluista tulta.</blockquote><blockquote>Mieli mustana,</blockquote><blockquote>ilottoman auringon noesta.</blockquote><blockquote>Niin minä tulen,</blockquote><blockquote>rikollisena, velallisena, rippiä tekemään.</blockquote><p>Alunperin tuo tosiaan oli Uuno Kailaan Tuuli ja tähkä kokoelmassa 1922 -julkaistu runo “Luontoon”. Olen sen muistini varassa, vuosien saatossa tällä kivellä istuessani moneen kertaan uudelleen sepittänyt, joten nuo yllä olevat säkeet ovat vain muunnelma jostain alkuperäisestä.</p><p><a href="https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1906701?term=Luontoon&amp;page=75">1922 Tuuli ja tähkä : ynnä muita runoja / Uuno Kailas., s. 75</a></p><p>Tapsan mielimaiseman puiden välissä olevan tilan täytti metsäsuomalaisten sielunlintu, Kuukkeli. Tämän Muuratsalon kallion laen lintuja ovat Korppi ja Mustarastas. Olen huomannut, että nuo kaksi usein käyvät jonkinlaista dialogia. Korppi kallion reunan korkeimman männyn latvaoksissa istuen, mustarastas jossain vanhan puuston alla kasvavan tiheän kuusikon kätköissä. Välillä korkealta raakkuen, välillä kuusikon kätköstä luritellen. Täällä on hyvä. Tämä riittää.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=8e4cba4ce54d" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Angelus Novus ja Walter Benjamin]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/angelus-novus-ja-walter-benjamin-c03a6190c9a2?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/c03a6190c9a2</guid>
            <category><![CDATA[immigration]]></category>
            <category><![CDATA[walter-benjamin]]></category>
            <category><![CDATA[angelus-novus]]></category>
            <category><![CDATA[paul-klee]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Tue, 29 Oct 2019 05:31:26 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2022-02-14T07:56:46.896Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<h3>Osma, Angelus Novus ja Walter Benjamin</h3><p><a href="https://medium.com/@joukosalonen?source=post_page-----a6044d9a659f----------------------">Jouko Salonen</a></p><p><a href="https://medium.com/@joukosalonen/angelus-novus-ja-walter-benjamin-a6044d9a659f?source=post_page-----a6044d9a659f----------------------">Feb 2</a> · 3 min read</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/850/1*oWa4bjThpdEcfM_G2uri0g.png" /></figure><p>Kirjoittelen näitä joulutarinaan tarkoitettuja muistiinpanoja Vaasassa. Seison hotelli Vaakunan 8 kerroksen huoneessa, torille avautuvan ikkunan edessä. Öinen tori on tyhjä, vain muutama sulkeutuvista baareista koteihinsa vaeltava hahmo ylittää Kauppapuistikon ja jatkaa meren suuntaan.</p><p>Olen parin päivän reissulla kiertämässä Pohjanmaan vastaanottokeskuksia. Olen puhunut suomea ja kuunnellut ruotsia, tavannut vastaanottokeskusten moninaista väkeä. Tapasin suomalaiseen yhteiskuntaan sulautuneista lukuisista lapsistaan tarinoita kertovan ylpeän harmaahapsen somalimiehen, entisen ravintoloitsijan Mogadishusta, joka oli valmistanut minulle vierailun kunniaksi tuhdisti suolattua lasagnea.</p><p>Siinä hotellin ikkunan edessä seistessäni ja Vaasan öistä torinäkymää katsellessani päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin eräässä lasten ja nuorten turvapaikanhakijoiden ryhmäkodissa tapaamani 3 -vuotias albaanipoika Osma ja hänen kohtalonsa.</p><p>Sisään tultuamme poika piilotteli aluksi ovien nurkissa ja pöytien alla, mutta uskaltautui sitten päiväsaliin päästyämme kiipeämään taloa meille esittelevän ohjaajan syliin.</p><p>Poika oli ollut noin vuoden ikäinen, kun hän oli tullut perheensä mukana Suomeen, päässyt turvaan suomalaisen turvapaikka- ja vastaanottojärjestelmän piiriin. Silloin hänellä oli vielä ollut perhe. Isä ja äiti, molemmat toivoa täynnä. Nyt raskas prosessi oli kuitenkin vaatinut veronsa. Pojan isä oli reagoinut pitkään kestäneen prosessin päätteeksi saatuun kielteiseen päätökseen katoamalla, eivätkä pojan kanssa kahdestaan jääneen äidin henkiset voimavarat olleet riittäneet tilanteen hallintaan vanhemmuuden ja huoltajuuden vaatimusten edessä. Niinpä nyt tuon pojan ainoana kiintopisteenä ja rakkauden lähteenä toimi ryhmäkodin ohjaaja, jonka rintaa vasten poika silmät sulkien ja ohjaajan etusormesta kiinni pitäen painautui.</p><p>A<em>ber “ein Sturm weht vom Paradiese her, der sich in seinen Flügeln verfangen hat und so stark ist, daß der Engel sie nicht mehr schließen kann. Dieser Sturm treibt ihn unaufhaltsam in die Zukunft, der er den Rücken kehrt, während der Trümmerhaufen vor ihm zum Himmel wächst. Das, was wir den Fortschritt nennen, ist dieser Sturm.” (Valter Benjamin,</em>Über den Begriff der Geschichte)</p><p><em>“Mutta myrsky, joka kerran oli karkottanut heidät paratiisista ja joka edelleen oli hänen siivissään ei hellittänyt. Se repii hänen siipiään voimalla ylöspäin, poispäin koko ajan korkeammiksi kasvavien, kohta taivaisiin ulottuvien raunioiden keskeltä. Tuo myrskytuuli on se mitä me kutsumme edistykseksi.” (Valter Benjamin,</em>Über den Begriff der Geschichte, suom. JS)</p><p>Katselin alla levittäytyvää Vaasan kaupunkia, muistin kuinka nuorina opiskelijoina luimme opintopiirissä tuota Walter Benjaminin tarinaa historian enkelistä. Tarinan pohjan muodostaa tuo ylläoleva kuva — Paul Kleen maalaama taulu Angelus Novus, kuva enkelistä, joka järkyttyneenä, katse taaksepäin kääntyneenä katsoo omien ja kollegojensa tekojen seurauksia. Enkelin kasvoilta näkyy halu palata. Palauttaa paratiisi. Herättää kuolleet. Parantaa lähtemisestä kieltäytyvien itseään viillelleiden äitien haavat, lohduttaa lapsia, joiden isät haettiin ja kyyditettiin jonnekin jonkin valtiollisen määräyksen toimeenpanemiseksi. Tuuli, joka menneisyydestä puhaltaa on kuitenkin liian voimakas, se repii noita levitettyjä siipiä eteenpäin. Menneisyyden kauhuista puhaltava tuuli on historian tosiasiallinen liikkeellepaneva voima.</p><p>Me nykyihmiset uskomme, että aika on jatkumo, jossa ihmiskunta kulkee eteenpäin katsoen kohti parempaa. Walter Benjaminin Angelus Novus tarinan opetus on, että se voima, jota me kutsumme edistykseksi on osalle meistä suuri katastrofi, kuin karkotus paratiisista.</p><p>Osma ja hänen perheensä tuli suomalaisen viranomaispäätöksen kautta ikuisesti karkotetuksi sellaisesta maailmasta, jossa lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja oikeus omasta perheestään ja kanssaihmisistä huolehtimiseen olisivat itsestään selviä lähtökohtia kaikessa toiminnassa.</p><p>Mittaammeko Osma -pojalle antamamme turvan laatua? Emme. Mutta päätöksistä ja niiden tekemiseen käytetystä ajasta ja rahasta pidämme tarkkaa lukua. Jonkun kollegani tavoitteena on olla oikeassa 95 kertaa sadasta aina kun näitä asioita hallinto-oikeudessa punnitaan. Minun tavoitteenani oli tuolla Vaasan reissulla löytää tapoja leikata turvapaikanhakijoiden vastaanoton määrärahasta 17%. Osman perheryhmäkodissa oli asiakkaita vähänlaisesti ja tuo yllämainittu ohjaaja pelkäsi työpaikkansa vuoksi. Ja syytä olikin.</p><p>Ja niin edelleen.</p><p>Joulu tulee joka vuosi. Muistelemme tarinaa Mariasta ja Josefista ja Jeesus -lapsesta. Minä olen päättänyt, että joulun pyhien aikana käännän loppuun syksyllä aloittamani Rainer Maria Rilken runon Der Einsame / Yksinäinen mies. Se alkaa näin: Nein! Ein Turm soll aus meinem Hertzen … tai suomeksi … Kieltäydyn! Korvatkaa sydämeni tornilla. Minut sen huipulle istumaan. Sinne missä mikään ei tunnu missään eikä miltään. Ei tuska, ei edes se kauhu mitä ei voi sanoiksi pukea. Sinne vain! vielä tämä viimeinenkin…</p><p>Jälkisanat: Ajatus tämän joulutarinan kirjoittamisesta sai alkunsa, kun katsoin Maahanmuuttokirjaston kokoelmiin kuuluvan järkyttävän ja koskettavan elokuvan Ein Augenblick Freiheit. Tuo elokuva ja lukuisat yllä kuvatun kaltaiset kohtalot kertovat eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän piirteistä, joista mielummin vaikenemme. Ylläolevassa tarinassa kerrottu Osma -pojan kohtalo on todellinen, pojan nimi ja kansallisuus sen sijaan ei. Tarina on alunperin julkaistu blogina Maahanmuuttoviraston sisäisillä henkilökunnan verkkosivuilla.</p><p>Jälkisanojen jälkeen: Walter Benjamin itse oli maahanmuuttaja ja pakolainen, hän oli saksalais-juutalainen intellektuelli, joka kuoli paetessaan saksan natsihallitusta.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=c03a6190c9a2" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Koppalakki ja kukkahattu]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/koppalakki-ja-kukkahattu-5ab36c9ebae7?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/5ab36c9ebae7</guid>
            <category><![CDATA[murakami]]></category>
            <category><![CDATA[migration]]></category>
            <category><![CDATA[haruki-murakami]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Tue, 29 Oct 2019 04:54:05 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2019-10-29T04:54:05.575Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*8YhwPjffhtzBN5bWK841BQ.png" /></figure><p>Muusani on palannut vuorotteluvapaalta. Eilen hän ilmestyi ovelle ja kysyi voisinko taas kirjoittaa blogin.</p><p>“Kirjoittaminen ei suju. Mieli on kuin suolampi, musta ja mutainen — ei päivä sen pohjaan pääse eikä kulkija sen hetteiselle rannalle” …. Ymmärsi lähteä.</p><p>Illalla muistelin tuota Einon Leinon Hämärissä runoa, “suolampi, musta ja mutainen”, mietin miksi kirjoittaa?</p><p>Sitten muistin Haruki Murakamin roomanin Suuri lammasseikkailu. Siinä ainakin oli teksti, josta kannatti kirjoittaa. Kuunnelkaapa kun siteeraan yhtä mielikohtaani:</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/126/1*xyRVKU-xWeVOfqmDwBSxig.jpeg" /><figcaption>羊をめぐる冒険</figcaption></figure><p>“Ymmärrätkö nyt mitä tarkoitan?” hän sanoi. Hänestä oli tullut niin kaunis, että sitä tuskin saattoi käsittää. Koskaan eivät silmäni olleet päässeet nauttimaan sellaisesta kauneudesta. En ollut osannut kuvitella sen laatuista kauneutta olevankaan. Avaraa kuin koko maailmankaikkeus ja silti tiivistä kuin jäätikkö. Häpeilemättömän ylenpalttista, ja samalla loppuun asti pelkistettyä. Se oli kaikkien minun tajuntaani mahtuvien käsitteiden tuolla puolen. Hän oli yhtä korviensa kanssa, liukui ajan kaltevaa pintaa alas kuin monimuotoinen valonsäde. “Sinä olet ainutlaatuinen,” sanoin sitten kun hengitykseni oli tasaantunut. “Tiedän,” hän sanoi.</p><p>* * *</p><p>Joudun maksamaan tuosta kirjasta sakkoja kirjastoon. En raaski palauttaa sitä, vaikka palautuspäivä oli ja meni. Haluaisin vain kellua noiden sanojen meressä loputtomiin. Pelkästä riemusta, että saan olla ihmisenä tässä maailmassa. Ja itkeä lampaiden ja koppalakkien kovaa kohtaloa. Sillä niistä tuossa 60-luvun psykedeelisiin hippivuosiin sijoittuvassa rikosromaanissa kerrotaan. Franz Kafkaa, psykedeliaa ja japanilaisen perinteen unenomaista maailmaa yhdistelevä Murakami kuvaa, kuinka nyt valta-asemiin nousemassa olevaa uutta koppalakki-johtajien sukupolvea edeltänyt 1960-luvun sukupolvi luuli räjäyttäneensä lampaat (ja niiden mukana koppalakkien elinmahdollisuudet) kertakaikkiaan.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/698/1*3vHBYoLKtgW1Y21lV_6xtQ.jpeg" /><figcaption>Duncan Beck, “SheepMan” — Lammastettu</figcaption></figure><p>Mutta. Suljetut korvat. Ja Virasto. Koko kevään ja syksyn olen yrittänyt oppia ymmärtämään miten se tekee lampaita. Siis ”lampaita” Murakamilaisessa mielessä — sellaisia olioita kuten minä: ihmisiä, jotka ovat koppalakkien operaatioiden operatiivisen toteutuksen kannalta välttämättömiä ja joiden tehtävänä on siirtää koppalakkien maailmankuvan kannalta tärkeää aivoissa tapahtuvaa mutaatiota eteenpäin. Olen lukenut Kafkan Prosessin ja Linnan ja etsinyt niistä vihjeitä, mutta ne ovat tässä auttamattoman vanhanaikaisia ja tylsiä.</p><p>Tämä nykyvaltion virastojen meininki, jossa itsekin olen jo näköjään täysillä mukana, on jotain aivan muuta. Jotain samanlaista mitä Murakami kuvaa tuossa Suuressa lammasseikkailussa. Sitä kun tuoreen, ehkä joskus ammoin raikkaan ihmisen — nuoruusvuosien radikaalin — kitaristin — ihmisten ystävän — sisältä alkaa hitaasti löytyä jokin uusi olio, joka alkaa muuttaa valtaamaansa ruumista osaksi jotain itselleen ulkopuolista rakennelmaa.</p><p>Murakamin romaanissa lammas alkaa kasvaa ihmisen sisällä, kasvattaen jonkinlaista verihyytymää aivoihin, joka puolestaan saa aikaan muutoksia ihmisen käyttäytymisessä — se luo ympärilleen vallanhimon, tulosahneuden ja saavuttamisen kyltymätöntä pakkoa, mutta myös tottelua, annettujen käskyjen kyselemätöntä täyttämistä, kritiiköntä aivoverihyytymän vaivaamien lammas–johtajien toiveiden täyttämistä. Puhetta, johon ei tarvitse vastata, korvia, jotka eivät kuule.</p><p><strong>Mutta. Se siitä. Piti kirjoittaa Virastosta. Ja Tavoitteista.</strong></p><p>Istuimme siis kokoushuoneessa. Joitain viikkoja sitten. Kyseessä oli Viraston laajennettu johtoryhmä, jossa mukana oli edustajia ministeriön talousosastolta ja lainvalmistelu-osastolta. Puheen aiheena olivat Viraston tavoitteet ja ne mittarit, joilla tavoitteisiin pääsyä mittaamme. Päätöksiä per henkilötyövuosi, euroa per päätös, käyttöasteet jne.</p><p>Juuri nuo ovat niitä sanoja, joiden aiheuttama värinä pöydän yläpuolella olevassa ilmakerroksessa saa aikaan sen ilmiön, että ympärillä istuviin päihin alkaa ilmestyä koppalakkeja ja kukkahatut katoavat laukkuihin pöydän alle. Huomasin sen pian omassakin päässäni, koitin kokeeksi ja itseäni rauhoittaakseni mielessäsi hyräillä pari vuotta sitten elokuussa kuolleen Scott Mckenzien kirkaalla ja viattomalla äänellä laulamaa <em>If you are going — to — San — Fran — sisco, be sure to weaaaar some flowers in your hair</em> — ja sitten — B-osa, voimakkaammin … <em>Gentle People! with Flowers in Their Hair! — Such a Strange Vibration! — There’s a Whole Generation! — with a new explanation!</em> ja sitten taas — … <em>be sure to weaaar some flowers in your hair</em> …</p><p>* * *</p><p>Takaisin Murakamin romaanien maailmaan. Yksi hienoimmista koskaan lukemistani ideoista löytyy Murakamin 1Q84 romaani-trilogiasta ja Kafka rannalla -romaanista. Rinnakkaisten maailmoiden ideaa on käsitelty monissa sci-fi-novelleissa ja kvanttifysiikan säieteorioissa tai ties missä; missään ei kuitenkaan niin puhuttelevalla tavalla kuin noissa kahdessa romaanissa. Lyhyesti: entäpä jos maailma, jossa nyt elämme, olisikin vain yksi mahdollinen elämämme maailma monien joukossa?</p><blockquote>… entäpä jos maailma, jossa nyt elämme, olisikin vain yksi mahdollinen elämämme maailma monien joukossa?</blockquote><p>Entäpä, jos noiden monien mahdollisten elämämme maailmoiden välillä olisi vain hiuksen hienoja eroja. Niin hiuksenhienoja, että emme välttämättä aina edes erottaisi, missä niistä kulloinkin elämme. Ja vielä. Entäpä, jos uskonnot, ideologiat ja muut koppalakkien toimien ohjenuorat muuttuisivat aina hiukan sen mukaan, missä maailmassa kulloinkin olemme! Ja, entäpä jos kykenisimme siirtymään yhdestä niistä toiseen niin kuin 1Q84-romaanin rakastavaiset kirjan loppukohtauksessa. Mikä huikea vapauden visio!</p><p>Romaanissa 1Q84 Murakami järjesti — kai dramaturgisista syistä — taivaalle kaksi kuuta aina sen merkiksi, missä maailmassa kulloinkin oltiin. Täällä niitä ei ole. Yksi kuu. Joka yö. Olen sitä pitänyt silmällä Herttoniemen kivierämaan 7. kerroksen parvekkeella öisin seisoessani. Kuitenkin epäilen … että jossain …. Mutta. Koitan nyt vihdoin palata tuohon kokoushuoneeseen ja selittää, mistä tässä sotkuisessa vyyhdissä on kyse.</p><p><strong>Kokous on siis jatkunut kaiken aikaa, olimme päässeet tuloksiin ja tavoitteisiin; Suustani kuului jotain tällaista puhetta …</strong></p><p>Vuodesta 2006 vuoteen 2014 työn tuottavuuden nousu on ollut 34%, eli noin 4,25% vuodessa — Viime vuonna teimme 60.450 päätöstä. Jos olisimme tehneet ne sillä tuottavuuden tasolla millä olimme vuonna 2006 olisimme tarvinneet tuon päätösmäärän tekemiseen 390 henkilötyövuotta. Vuonna 2013 teimme tuon määrän päätöksiä 304 henkilötyövuoden voimin, vuonna 2014 tarvitsemme siihen 294 henkilötyövuotta — vuonna 2017 teemme enemmän päätöksiä mutta edelleen paljon pienemmällä henkilötyövuosimäärällä. Työn tuottavuus oli siis vuodesta 2006 vuoteen 2013 parantunut 86 henkilötyövuoden verran ja sama kehitys jatkuu — … pidin lyhyen tehotauon, otin kulauksen vettä ja jatkoin ….. jos katsomme samaa asiaa eurojen näkökulmasta, niin nuo 86 säästettyä henkilötyövuotta olisivat maksaneet meille noin 4,5 miljoonaa euroa vuodessa. — 60.450 päätöksen tekeminen vuonna 2014 tulee maksamaan n. 21,5 miljoonaa euroa. Jos tekisimme nuo päätökset sillä kustannustehokkuudella mihin vuonna 2006 pystyimme, olisi lasku noista reilusta 60.000 päätöksestä 24,6 miljoonaa euroa, eli yli 3 miljoonaa euroa enemmän joka vuosi — Virastossa on siis kyetty nostamaan työn tuottavuutta poikkeukselliselle tavalla. Pieni osa tuosta tuottavuuden kasvusta on siirtynyt palkkakustannusten nousun myötä hyvinvoinniksi työntekijöillemme ja heidän perheilleen. Suurempi osa on siirtynyt säästyneiden toimintamenomäärärahojen ja sitä kautta pienemmän velkaantumisen muodossa jälkipolvillemme.</p><p><em>Suurempi osa on siirtynyt säästyneiden toimintamenomäärärahojen ja sitä kautta pienemmän velkaantumisen muodossa jälkipolvillemme.</em></p><p>Mumina kokouksessa jatkuu, ihmiset selailevat paperitulosteita … erikoista on, että jotenkin tunnen tunteita noita numeroita luetellessani, ylpeyttä, ehkä jopa iloa?</p><p>Ja nyt Murakami: … tässä samassa todellisuudessa tai aivan sen viereisessä … kuitenkin joka tapauksessa samaan aikaan täällä Suomessa, kolmella eri paikkakunnalla on toistakymmentä nigerialaistyttöä, raa’an nykypäivän orjakaupan uhreja, ihmisvälityksen kautta tänne tulleita, “Mammoiltaan” paenneita ja nyt meiltä turvaa hakeneita, jo pieninä tyttöinä pakotettuja, raiskattuja, työssään siinneille lapsilleen nyt parempaa elämää toivovia. Yksi heistä Kotkassa; juoksee aamuisessa usvaisessa metsässä paniikissa yöpuku päällä pakoon sydäntäraastavaa virkatehtäväänsä hoitamaan lähetettyä nuorta poliisin alkua, nuorta miestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä on nyt vihdoin panna toimeen maastapoistamispäätös ja palauttaa tuo tyttö entiseen, jota hän nyt kauhun vallassa tuolla metsässä pakenee ….</p><p><strong>Murakamin toinen kuu ilmestyy taivaalle, jatkamme kokousta …. nyt keskustelu on siirtynyt siihen kuinka entisestään pystyisimme parantamaan vastaanottotoiminnan tehokkuutta ja poistamaan niitä viiveitä, joita maastapoistamistoimenpiteissä on ilmennyt.</strong></p><p>Vertaamme toisen viraston tilastoja omiimme ja huomaamme, että niissä on eroja (tunnenko tuohtumusta? jotain ..) ….</p><p>Ja taas Murakami — nyt toisessa kaupungissa: pieni nigerialaispoika juoksee hätääntyneenä säilön käytävillä — ne ovat tyhjinä, sillä jossain viereisessä rakennuksessa juhlitaan säilön avajaisia, kansliapäällikkö ja itse ministeri ovat paikalla. Silmät sumeina poika viimein löytää vartijan — yhteistä kieltä ei ole, mutta poika saa hihasta vetämällä vartijan mukaansa, auttamaan äitiään, joka on päättänyt tehdä peruuttamattoman teon poikansa palautuksen estääkseen. Poika ja vartija tulevat liian myöhään. Tässä todellisessa maailmassa peruuttamaton teko on peruuttamaton, samoin kaikki ne päätökset, ahneus, hyväksikäyttö, teot, jotka siihen johtivat.</p><p>Takaisin kahden kuun maailmaan …</p><p>Jatkan kokousta, nyt olen jossain Pohjanmaalla, vastaanottokeskuksessa, käymme läpi ensi vuoden talousarviota ja tämän vuoden toteumaa: 32€/vrk/asiakas — aika hyvin ajattelen (ajattelen että ovat varmaan ylpeitä ja ja lasken kertolaskua x150 asiakasta) …. terveydenhuollon menot kuitenkin aika korkealla panen merkille — katse ylös paperista.</p><p>“Psykiatrista hoitoa”, vastaa johtaja, huomasi kynäni pysähtyneen ja piirtäneen pienen viivan luvun 106.000€ alle. Tunnin päästä juomme henkilökunnan kanssa kahvia ja taas huomaan katsovani olisiko kuiden määrä vaihtunut taivaalla, sillä taustalla sosiaalihoitaja kertoo, kuinka yksi nigerialaistytöistä pelkää kaapatuksi tulemista, saa puheluja, joissa tytölle kerrotaan, että woodoo-magia toimii yhdessä modernin teknologian kanssa, että häneen on asennettu paikannussiru ja että hänen perheensä hänen kotikylässään on velkaa tuhansia euroja ja että hänen on palattava töihin tai magia toimii ja saa aikaan kauheita asioita. Tyttö on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen, hän ei ole uskaltanut puhua silloin kun olisi pitänyt, ei ehkä ole ollut sanoja tuon maagisen maailman kuvaamiseen, on nyt paniikissa. “Lääkitystä, psykiatrista lääkehoitoa on saatavilla, mutta psykoterapiaa ei pystytä järjestämään,” jatkaa johtaja, “mutta onneksi meillä on se pappi.” Pappi? Niin. Paikallinen pappi tekee vakamuksensa mukaista pyyteetontä vapaaehtoistyötä ja käy rukoilemassa tyttöjen luona …</p><p>Nykyään, kun huomaan yllättäen astuneeni huoneeseen tai kokoukseen, jossa joku aivan kummallinen logiikka ja maailmanjärjestys vallitsee, koitan muistaa Aomamea, Murakamin romaanin 1Q84 nuorta naista, joka päättäväisesti ja taitavasti johdatti rakkaansa ja vielä syntymättömän lapsensa siihen maailmaan, jonka koki sen arvoiseksi, että sille elämä kannattaa antaa. Mietin, että jos maailma olisi tosiaan sellainen monien toisistaan vain hiuksenhienosti eroavien maailmojen kokonaisuus, niin mikä niistä olisi sellainen, niin arvokas, että sille oman jäljellä olevan elämäni haluaisin antaa?</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1/0*5Rik7NRMtMlUdZkX.gif" /></figure><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=5ab36c9ebae7" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[wegetarian warning! these are just notes — no reason to look for the beef here!]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/wegetarian-warning-these-are-just-notes-no-reason-to-look-for-the-beef-here-19281f0b0236?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/19281f0b0236</guid>
            <category><![CDATA[nash]]></category>
            <category><![CDATA[bitcoin]]></category>
            <category><![CDATA[timechain]]></category>
            <category><![CDATA[chain]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Sun, 31 Mar 2019 08:20:45 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2019-03-31T08:20:45.789Z</atom:updated>
            <cc:license>https://creativecommons.org/publicdomain/mark/1.0/</cc:license>
            <content:encoded><![CDATA[<p>wegetarian warning! these are just notes — no reason to look for the beef here!</p><h3>Nakamoto coin: Chain of signatures</h3><p>If the Coin does not have an identity in the same way as some commonplace objects as balls may have, then what kind of object it is? Let us now make the second intervention and hear how Satoshi Nakamoto’s Bitcoin whitepaper describes the coin. This is in the beginning of chapter 2:</p><p><em>We define an electronic coin as a chain of digital signatures. Each owner transfers the coin to the next by digitally signing a hash of the previous transaction and the public key of the next owner and adding these to the end of the coin.</em></p><p>Later he continues …</p><p><em>“the honest chain will grow the fastest and outpace any competing chains”</em></p><p>In my opinion that is really a strange combination of sentences: The two sentences in the first section explain a mechanism you can implement and make work using a computer and a simple algorithm. but the second section seems to say that by doing the first you have actually created something living that grows and competes against other similar living entities. Evolutionarily potent game machine.</p><p>A chain of signatures. A witness who collects, carries and bears signatures from all the ripplings, splittings and combinings of the past transactions it has gone through, a chain which grows longer and longer when it moves from address to the next one. A chain that stops growing, atrophies and withers if you cheat and double spend.</p><p>Or … as if we were talking about a 2D picture about Brownian motion, kinetic energy and heat where sending and receiving the Coin is what we see but to explain the motion we clearly need something more than just the sender and receiver — maybe Alice and Bob are only a false metanarrative here? a fairy tale.</p><p>To understand the originality of those 3 sentences, maybe a short review in some historical texts is needed.</p><p><em>“Chaum proposed an electronic coin to be a number with a certificate signature blindly produced by the Bank”</em></p><p>…</p><p><em>“but the main benefits are lost if a trusted third party is still required to prevent double-spending”</em></p><p>Let me propose this question: what if that reference to the Chaumian e-cash and that “trusted third party” is needed in that sentence just because of the idea of flow, the kinetic energy and motion, not because crypto-anarchists do not trust on banks?</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=19281f0b0236" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Angelus Novus ja Walter Benjamin]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/angelus-novus-ja-walter-benjamin-a6044d9a659f?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/a6044d9a659f</guid>
            <category><![CDATA[turvapaikanhakijat]]></category>
            <category><![CDATA[joulu]]></category>
            <category><![CDATA[angelus-novus]]></category>
            <category><![CDATA[walter-benjamin]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Sat, 02 Feb 2019 19:52:35 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2019-02-02T19:52:35.948Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/537/1*DPZMIjjGlPJ7mHDo86VhAw.jpeg" /></figure><p>Kirjoittelen näitä joulutarinaan tarkoitettuja muistiinpanoja Vaasassa. Seison hotelli Vaakunan 8 kerroksen huoneessa, torille avautuvan ikkunan edessä. Öinen tori on tyhjä, vain muutama sulkeutuvista baareista koteihinsa vaeltava hahmo ylittää Kauppapuistikon ja jatkaa meren suuntaan.</p><p>Olen parin päivän reissulla kiertämässä Pohjanmaan vastaanottokeskuksia. Olen puhunut suomea ja kuunnellut ruotsia, tavannut vastaanottokeskusten moninaista väkeä. Tapasin suomalaiseen yhteiskuntaan sulautuneista lukuisista lapsistaan tarinoita kertovan ylpeän vanhan somalimiehen, harmaahapsen, entisen ravintoloitsijan Mogadishusta, joka oli valmistanut minulle vierailun kunniaksi tuhdisti suolattua lasagnea.</p><p>Siinä hotellin ikkunan edessä seistessäni ja Vaasan öistä torinäkymää katsellessani päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin eräässä lasten ja nuorten turvapaikanhakijoiden ryhmäkodissa tapaamani 3 -vuotias albaanipoika Osma ja hänen kohtalonsa.</p><p>Sisään tultuamme poika piilotteli aluksi ovien nurkissa ja pöytien alla, mutta uskaltautui sitten päiväsaliin päästyämme kiipeämään taloa meille esittelevän ohjaajan syliin.</p><p>Poika oli ollut noin vuoden ikäinen, kun hän oli tullut perheensä mukana Suomeen, päässyt turvaan suomalaisen turvapaikka- ja vastaanottojärjestelmän piiriin. Silloin hänellä oli vielä ollut perhe. Isä ja äiti, molemmat toivoa täynnä. Nyt raskas prosessi oli kuitenkin vaatinut veronsa. Pojan isä oli reagoinut pitkään kestäneen prosessin päätteeksi saatuun kielteiseen päätökseen katoamalla, eivätkä pojan kanssa kahdestaan jääneen äidin henkiset voimavarat olleet riittäneet tilanteen hallintaan vanhemmuuden ja huoltajuuden vaatimusten edessä. Niinpä nyt tuon pojan ainoana kiintopisteenä ja rakkauden lähteenä toimi ryhmäkodin ohjaaja, jonka rintaa vasten poika silmät sulkien ja ohjaajan etusormesta kiinni pitäen painautui.</p><p><em>Aber “ein Sturm weht vom Paradiese her, der sich in seinen Flügeln verfangen hat und so stark ist, daß der Engel sie nicht mehr schließen kann. Dieser Sturm treibt ihn unaufhaltsam in die Zukunft, der er den Rücken kehrt, während der Trümmerhaufen vor ihm zum Himmel wächst. Das, was wir den Fortschritt nennen, ist dieser Sturm.” (Valter Benjamin,</em>Über den Begriff der Geschichte)</p><p>Katselin alla levittäytyvää Vaasan kaupunkia, muistin kuinka nuorina opiskelijoina luimme opintopiirissä Walter Benjaminin tarinaa historian enkelistä. Tarinan pohjan muodostaa tuo ylläoleva kuva — Paul Kleen maalaama taulu Angelus Novus, kuva enkelistä, joka järkyttyneenä, katse taaksepäin kääntyneenä katsoo omien ja kollegojensa tekojen seurauksia. Enkelin kasvoilta näkyy halu palata. Palauttaa paratiisi. Herättää kuolleet. Parantaa lähtemisestä kieltäytyvien itseään viillelleiden äitien haavat, lohduttaa lapsia, joiden isät haettiin ja kyyditettiin jonnekin jonkin valtiollisen määräyksen toimeenpanemiseksi. Tuuli, joka menneisyydestä puhaltaa on kuitenkin liian voimakas, se repii noita levitettyjä siipiä eteenpäin.</p><p>Me nykyihmiset uskomme, että aika on jatkumo, jossa ihmiskunta kulkee eteenpäin katsoen kohti parempaa. Walter Benjaminin Angelus Novus tarinan opetus on, että se voima, jota me kutsumme edistykseksi näyttäytyy osalle meistä ihmisistä suurena katastrofina, paratiisista karkotuksena; siinä tarinassa menneisyyden kauhuista nouseva muutoksen tuuli on historian ainoa tosiasiallinen liikkeellepaneva voima.</p><p>Aasialaisissa lapsityövoimatehtaissa, afrikkalaisissa uraanikaivoksissa raatavat ihmiset, kodeistaan rahanlainaajien repäisemät tytöt. Siitä meidän edistyksemme lähtee: joulukauppojen edulliset tekstiilit, kuusen sähkökynttilät sytyttävä puhdas sähkö ja Punavuoren öisen elämän ilot. Tämän kehitykseksi kutsutun ilmiön toimesta olemme ikuisesti karkotetut sellaisesta maailmasta, jossa lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja perheestä ja kanssaihmisistä huolehtiminen olisivat itsestään selviä lähtökohtia kaikessa toiminnassamme. Sen sijaan, työn ja pääoman kasvavaa tuottavuutta vaaliaksemme olemme tuomitut mukanarakentamaan tätä egoistien maailmaa. Siinä ihmisyys -nimisen ohjenuoran ohjaaman toiminnan sijaan luettelemme ja kirjaamme arvoja joihin uskomme: ammatillisuus, johtava asiantuntijuus, kustannustehokkuus. Ja mittarit! Mittaammeko Osma -pojalle antamamme turvan laatua? Ei. Mutta päätöksistä ja niiden tekemiseen käytetystä ajasta ja rahasta pidämme tarkkaan lukua. Jonkun tavoitteena on olla oikeassa, kun asia hallinto-oikeudessa punnitaan, minun tavoitteenani on leikata turvapaikanhakijoiden vastaanoton määrärahasta 17%. Osman perheryhmäkodissa oli asiakkaita vähänlaisesti ja tuo yllämainittu ohjaaja pelkäsi työpaikkansa vuoksi. Ja syytä olikin.</p><p>Ja niin edelleen.</p><p>Joulu tulee joka vuosi. Muistelemme tarinaa Mariasta ja Josefista ja Jeesus -lapsesta. Minä olen päättänyt, että joulun pyhien aikana käännän loppuun syksyllä aloittamani Rainer Maria Rilken runon Der Einsame / Yksinäinen mies. Se alkaa näin: Nein! Ein Turm soll aus meinem Hertzen … tai suomeksi … Kieltäydyn! Korvatkaa sydämeni tornilla. Minut sen huipulle istumaan. Sinne missä mikään ei tunnu missään eikä miltään. Ei tuska, ei edes se kauhu mitä ei voi sanoiksi pukea. Sinne vain! vielä tämä viimeinenkin…</p><p>Jälkisanat: Ajatus tämän joulutarinan kirjoittamisesta sai alkunsa, kun katsoin Maahanmuuttokirjaston kokoelmiin kuuluvan järkyttävän ja koskettavan elokuvan Ein Augenblick Freiheit. Tuo elokuva ja lukuisat yllä kuvatun kaltaiset kohtalot kertovat EASO:n johdolla rakennetun eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän piirteistä, joista arrogantti täydellisyytemme mielummin vaikenee. Ylläolevassa tarinassa kerrottu Osma -pojan kohtalo on todellinen, pojan nimi ja kansallisuus sen sijaan ei.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=a6044d9a659f" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Vaaleanpunainen talo]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/vaaleanpunainen-talo-6718cc86e8f6?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/6718cc86e8f6</guid>
            <category><![CDATA[best-is-yet-to-come]]></category>
            <category><![CDATA[vilhonvuori]]></category>
            <category><![CDATA[helsinki]]></category>
            <category><![CDATA[katri-vala]]></category>
            <category><![CDATA[sinatra]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Sat, 02 Feb 2019 19:06:39 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2020-08-09T07:43:52.643Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<p>30.1.2015 08:00</p><p>2. versio 2019, 3. versio 8/2020</p><p><em>Pilvet vaelsivat ylitseni / niin kuin unet jotka näin lapsena / niin kuin päivät jotka olin elänyt. / Pilvet vaelsivat ylitseni / Ja tuuli kävi ja hajotti ne. / Enkä nähnyt niitä enää.</em></p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/259/1*umOgsKQCT3JVJaXd5VK1qg.jpeg" /></figure><p>Tuo on 1930 -luvun Katri Vala. Kun tulin Helsinkiin töihin elokuussa 2006 asuin aluksi Vilhonvuorenkujalla. Eli siinä valtavassa vaaleanpunaisessa talossa, joka tulee vastaan Pääskylänrinteen risteyksen toisella puolella, kun Helsingin Kalasatamasta suuntaa Sörkan Kurvia kohti. Tuon talon takana on Marjatanmäki, paikka joka nykyään kulkee nimellä Katri Valan puisto. Valan tuhkauurna lepää puiston penkereen kivimuurissa. Jos kierrät tuonne vaaleanpunaisen talon taakse Vilhonvuorenkujan ja puiston puolelle, löydät seinästä on pienen kyltin, jossa kerrotaan runoilija Katri Valan asuneen siinä. Ja kirjoittaneen. Kyltissä on pieni pätkä tuossa alempana siteerattua kyseiselle talolle omistettua runoa.</p><p>Katri Valan elämään Sörkassa mahtui tummia sävyjä. Tuohon aikaankaan Suomi ei ollut kaikille suomalaisille hyvä paikka elää. Katri Valan oma elämä oli toisiaan seuraavien musertavien onnettomuuksien ahdistama. Silti hänen runonsa, sellaiset kuin Pajupilli ja Silta kertovat mistä hän keräsi voimansa. Tuo yllä oleva runo on vuodelta 1931 — synkimmät ajat olivat tuolloin vielä edessä.</p><p><strong>Vilhonvuorenkuja numero 18 talolle omistettu runo kuuluu jotenkin näin:</strong></p><p><em>… talo helisee kuin soittorasia,<br>hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.<br>Ikkunoista kurkottavat ihmiset,<br>katsovat merelle oudoin silmin,<br>kuuntelevat askeleita kadulla,<br>uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,<br>onnesta, joka ei tule.<br>Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen lakkaamatta tuijottaa merelle.<br>Tyhjät hihat lepattavat<br>kuin voimattomat siivet</em>.</p><p>Jotkut noista Valan runoista tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Tuo yllä oleva on yksi niistä. Monesti olen tästä Panimokadulta merelle katsellessani sen loppukohtausta ajatellut.</p><p>Aikoinaan kymmenen tai viisitoista vuotta sitten sillä oli aivan toisenlaisia merkityksiä, mutta nytkin aina aika ajoin tuo sama valtava voimaton kaipaus iskee.</p><p><strong>Olin kerran — jo vuosia sitten — Sipposen kanssa eräässä iltatilaisuudessa.</strong> Taisi olla Espoon puolella. Olimme illan mittaan pistäytyneet muutamassakin paikassa ja päässeet melankoliseen, asioita tietyllä haikeudella taakse katsovaan tunnelmaan. Samaan tunnelmaan, jota niin usein olen ihaillut tuossa Valan Pilvet runon loppusäkeessä “enkä nähnyt niitä enää”. Taksissa tiivistin tilanteen luonteen Sipposelle — “ilta on ollut hieno ja nämä jutut joita on jauhettu on upeita — mutta ne tapahtui kauan sitten ja edessä ei näy mitään”.</p><p>Helsingin keskustaan tullessamme pysähdyimme vielä Hietaniemenkatu 9:n Pub Petessä, jossa paikalla oli vain pari kolme kanta-asiakasta. Sipposella on oma runouden muotonsa — se lainasi paikan karaoke mikkiä ja veti <em>I did it my wayn</em> sellaisella otteella, että se sai ihon palelemaan. Frank — the pride of Hoboken — varmaan kääntyili Palm Springsin haudassaan ja kaikki tuolla Pub Petessä tunsivat sen luissaan. Frank siellä yritti tökätä luisen ranteensa arkun kannen läpi alleviivatakseen muistolaattaansa lainatun Cy Colemanin laulun säkeen — The Best is Yet to Come. Sitten aamu tuli ja pilvet olivat menneet enkä nähnyt niitä enää.</p><p><strong>The best is yet to come … you think you’ve seen the sun but you ain’t seen it shine yet</strong> — hieno laulu! — monien klassikkojen tulkitsema. Tarina muuten kertoo, että tuo oli Frank Sinatran viimeinen julkisesti esittämä laulu. Joskus tulee mieleen, että olisiko se, että juuri nuo sanat kirjoitettiin hänen hautakivensä muistolauseeksi ironiaa, mutta amerikkalaisen Palm Springs sentimentin tuntien ehkei sentään.</p><p>Nyt on taas jotain edessä. Melankolioille ja tyhjille hihoille on aikansa, mutta ei nyt. Me kaikki olemme jo nähneet nuo pilvet taivaanrannassa jonkin aikaa. Pitkähäntäisiä cirruspilviä, siis valmistaudumme, turbulenssia edessä. Olen jo jonkin aikaa siirtänyt vähäisempiä asioita joutavammille, suunnitellut miten ja missä olen kun noiden pilvien ennustamat ajat vaeltavat ylitsemme. Nyt luulen, että se mikä on mahdollista tehdä valmisteluna on tehty. On aika hypätä.</p><p>Jouko Salonen</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=6718cc86e8f6" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Koppalakit ja kukkahatut]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/koppalakit-ja-kukkahatut-dc50cfaa22be?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/dc50cfaa22be</guid>
            <category><![CDATA[haruki-murakami]]></category>
            <category><![CDATA[turvapaikanhakijat]]></category>
            <category><![CDATA[migrants]]></category>
            <category><![CDATA[migration]]></category>
            <category><![CDATA[migri]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Sat, 02 Feb 2019 18:46:52 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2019-10-29T04:48:40.981Z</atom:updated>
            <cc:license>https://creativecommons.org/publicdomain/mark/1.0/</cc:license>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*8YhwPjffhtzBN5bWK841BQ.png" /></figure><p>Muusani on palannut vuorotteluvapaalta. Eilen hän ilmestyi ovelle ja kysyi voisinko taas kirjoittaa blogin.</p><p>“Kirjoittaminen ei suju. Mieli on kuin suolampi, musta ja mutainen — ei päivä sen pohjaan pääse eikä kulkija sen hetteiselle rannalle” …. Ymmärsi lähteä.</p><p>Illalla muistelin tuota Einon Leinon Hämärissä runoa, “suolampi, musta ja mutainen”, mietin miksi kirjoittaa?</p><p>Sitten muistin Haruki Murakamin roomanin Suuri lammasseikkailu. Siinä ainakin oli teksti, josta kannatti kirjoittaa. Kuunnelkaapa kun siteeraan yhtä mielikohtaani:</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/126/1*xyRVKU-xWeVOfqmDwBSxig.jpeg" /><figcaption>羊をめぐる冒険</figcaption></figure><p>“Ymmärrätkö nyt mitä tarkoitan?” hän sanoi. Hänestä oli tullut niin kaunis, että sitä tuskin saattoi käsittää. Koskaan eivät silmäni olleet päässeet nauttimaan sellaisesta kauneudesta. En ollut osannut kuvitella sen laatuista kauneutta olevankaan. Avaraa kuin koko maailmankaikkeus ja silti tiivistä kuin jäätikkö. Häpeilemättömän ylenpalttista, ja samalla loppuun asti pelkistettyä. Se oli kaikkien minun tajuntaani mahtuvien käsitteiden tuolla puolen. Hän oli yhtä korviensa kanssa, liukui ajan kaltevaa pintaa alas kuin monimuotoinen valonsäde. “Sinä olet ainutlaatuinen,” sanoin sitten kun hengitykseni oli tasaantunut. “Tiedän,” hän sanoi.</p><p>* * *</p><p>Joudun maksamaan tuosta kirjasta sakkoja kirjastoon. En raaski palauttaa sitä, vaikka palautuspäivä oli ja meni. Haluaisin vain kellua noiden sanojen meressä loputtomiin. Pelkästä riemusta, että saan olla ihmisenä tässä maailmassa. Ja itkeä lampaiden ja koppalakkien kovaa kohtaloa. Sillä niistä tuossa 60-luvun psykedeelisiin hippivuosiin sijoittuvassa rikosromaanissa kerrotaan. Franz Kafkaa, psykedeliaa ja japanilaisen perinteen unenomaista maailmaa yhdistelevä Murakami kuvaa, kuinka nyt valta-asemiin nousemassa olevaa uutta koppalakki-johtajien sukupolvea edeltänyt 1960-luvun sukupolvi luuli räjäyttäneensä lampaat (ja niiden mukana koppalakkien elinmahdollisuudet) kertakaikkiaan.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/698/1*3vHBYoLKtgW1Y21lV_6xtQ.jpeg" /><figcaption>Duncan Beck, “SheepMan” — Lammastettu</figcaption></figure><p>Mutta. Suljetut korvat. Ja Virasto. Koko kevään ja syksyn olen yrittänyt oppia ymmärtämään miten se tekee lampaita. Siis ”lampaita” Murakamilaisessa mielessä — sellaisia olioita kuten minä: ihmisiä, jotka ovat koppalakkien operaatioiden operatiivisen toteutuksen kannalta välttämättömiä ja joiden tehtävänä on siirtää koppalakkien maailmankuvan kannalta tärkeää aivoissa tapahtuvaa mutaatiota eteenpäin. Olen lukenut Kafkan Prosessin ja Linnan ja etsinyt niistä vihjeitä, mutta ne ovat tässä auttamattoman vanhanaikaisia ja tylsiä.</p><p>Tämä nykyvaltion virastojen meininki, jossa itsekin olen jo näköjään täysillä mukana, on jotain aivan muuta. Jotain samanlaista mitä Murakami kuvaa tuossa Suuressa lammasseikkailussa. Sitä kun tuoreen, ehkä joskus ammoin raikkaan ihmisen — nuoruusvuosien radikaalin — kitaristin — ihmisten ystävän — sisältä alkaa hitaasti löytyä jokin uusi olio, joka alkaa muuttaa valtaamaansa ruumista osaksi jotain itselleen ulkopuolista rakennelmaa.</p><p>Murakamin romaanissa lammas alkaa kasvaa ihmisen sisällä, kasvattaen jonkinlaista verihyytymää aivoihin, joka puolestaan saa aikaan muutoksia ihmisen käyttäytymisessä — se luo ympärilleen vallanhimon, tulosahneuden ja saavuttamisen kyltymätöntä pakkoa, mutta myös tottelua, annettujen käskyjen kyselemätöntä täyttämistä, kritiiköntä aivoverihyytymän vaivaamien lammas–johtajien toiveiden täyttämistä. Puhetta, johon ei tarvitse vastata, korvia, jotka eivät kuule.</p><p><strong>Mutta. Se siitä. Piti kirjoittaa Virastosta. Ja Tavoitteista.</strong></p><p>Istuimme siis kokoushuoneessa. Joitain viikkoja sitten. Kyseessä oli Viraston laajennettu johtoryhmä, jossa mukana oli edustajia ministeriön talousosastolta ja lainvalmistelu-osastolta. Puheen aiheena olivat Viraston tavoitteet ja ne mittarit, joilla tavoitteisiin pääsyä mittaamme. Päätöksiä per henkilötyövuosi, euroa per päätös, käyttöasteet jne.</p><p>Juuri nuo ovat niitä sanoja, joiden aiheuttama värinä pöydän yläpuolella olevassa ilmakerroksessa saa aikaan sen ilmiön, että ympärillä istuviin päihin alkaa ilmestyä koppalakkeja ja kukkahatut katoavat laukkuihin pöydän alle. Huomasin sen pian omassakin päässäni, koitin kokeeksi ja itseäni rauhoittaakseni mielessäsi hyräillä pari vuotta sitten elokuussa kuolleen Scott Mckenzien kirkaalla ja viattomalla äänellä laulamaa <em>If you are going — to — San — Fran — sisco, be sure to weaaaar some flowers in your hair</em> — ja sitten — B-osa, voimakkaammin … <em>Gentle People! with Flowers in Their Hair! — Such a Strange Vibration! — There’s a Whole Generation! — with a new explanation!</em> ja sitten taas — … <em>be sure to weaaar some flowers in your hair</em> …</p><p>* * *</p><p>Takaisin Murakamin romaanien maailmaan. Yksi hienoimmista koskaan lukemistani ideoista löytyy Murakamin 1Q84 romaani-trilogiasta ja Kafka rannalla -romaanista. Rinnakkaisten maailmoiden ideaa on käsitelty monissa sci-fi-novelleissa ja kvanttifysiikan säieteorioissa tai ties missä; missään ei kuitenkaan niin puhuttelevalla tavalla kuin noissa kahdessa romaanissa. Lyhyesti: entäpä jos maailma, jossa nyt elämme, olisikin vain yksi mahdollinen elämämme maailma monien joukossa?</p><blockquote>… entäpä jos maailma, jossa nyt elämme, olisikin vain yksi mahdollinen elämämme maailma monien joukossa?</blockquote><p>Entäpä, jos noiden monien mahdollisten elämämme maailmoiden välillä olisi vain hiuksen hienoja eroja. Niin hiuksenhienoja, että emme välttämättä aina edes erottaisi, missä niistä kulloinkin elämme. Ja vielä. Entäpä, jos uskonnot, ideologiat ja muut koppalakkien toimien ohjenuorat muuttuisivat aina hiukan sen mukaan, missä maailmassa kulloinkin olemme! Ja, entäpä jos kykenisimme siirtymään yhdestä niistä toiseen niin kuin 1Q84-romaanin rakastavaiset kirjan loppukohtauksessa. Mikä huikea vapauden visio!</p><p>Romaanissa 1Q84 Murakami järjesti — kai dramaturgisista syistä — taivaalle kaksi kuuta aina sen merkiksi, missä maailmassa kulloinkin oltiin. Täällä niitä ei ole. Yksi kuu. Joka yö. Olen sitä pitänyt silmällä Herttoniemen kivierämaan 7. kerroksen parvekkeella öisin seisoessani. Kuitenkin epäilen … että jossain …. Mutta. Koitan nyt vihdoin palata tuohon kokoushuoneeseen ja selittää, mistä tässä sotkuisessa vyyhdissä on kyse.</p><p><strong>Kokous on siis jatkunut kaiken aikaa, olimme päässeet tuloksiin ja tavoitteisiin; Suustani kuului jotain tällaista puhetta …</strong></p><p>Vuodesta 2006 vuoteen 2014 työn tuottavuuden nousu on ollut 34%, eli noin 4,25% vuodessa — Viime vuonna teimme 60.450 päätöstä. Jos olisimme tehneet ne sillä tuottavuuden tasolla millä olimme vuonna 2006 olisimme tarvinneet tuon päätösmäärän tekemiseen 390 henkilötyövuotta. Vuonna 2013 teimme tuon määrän päätöksiä 304 henkilötyövuoden voimin, vuonna 2014 tarvitsemme siihen 294 henkilötyövuotta — vuonna 2017 teemme enemmän päätöksiä mutta edelleen paljon pienemmällä henkilötyövuosimäärällä. Työn tuottavuus oli siis vuodesta 2006 vuoteen 2013 parantunut 86 henkilötyövuoden verran ja sama kehitys jatkuu — … pidin lyhyen tehotauon, otin kulauksen vettä ja jatkoin ….. jos katsomme samaa asiaa eurojen näkökulmasta, niin nuo 86 säästettyä henkilötyövuotta olisivat maksaneet meille noin 4,5 miljoonaa euroa vuodessa. — 60.450 päätöksen tekeminen vuonna 2014 tulee maksamaan n. 21,5 miljoonaa euroa. Jos tekisimme nuo päätökset sillä kustannustehokkuudella mihin vuonna 2006 pystyimme, olisi lasku noista reilusta 60.000 päätöksestä 24,6 miljoonaa euroa, eli yli 3 miljoonaa euroa enemmän joka vuosi — Virastossa on siis kyetty nostamaan työn tuottavuutta poikkeukselliselle tavalla. Pieni osa tuosta tuottavuuden kasvusta on siirtynyt palkkakustannusten nousun myötä hyvinvoinniksi työntekijöillemme ja heidän perheilleen. Suurempi osa on siirtynyt säästyneiden toimintamenomäärärahojen ja sitä kautta pienemmän velkaantumisen muodossa jälkipolvillemme.</p><p><em>Suurempi osa on siirtynyt säästyneiden toimintamenomäärärahojen ja sitä kautta pienemmän velkaantumisen muodossa jälkipolvillemme.</em></p><p>Mumina kokouksessa jatkuu, ihmiset selailevat paperitulosteita … erikoista on, että jotenkin tunnen tunteita noita numeroita luetellessani, ylpeyttä, ehkä jopa iloa?</p><p>Ja nyt Murakami: … tässä samassa todellisuudessa tai aivan sen viereisessä … kuitenkin joka tapauksessa samaan aikaan täällä Suomessa, kolmella eri paikkakunnalla on toistakymmentä nigerialaistyttöä, raa’an nykypäivän orjakaupan uhreja, ihmisvälityksen kautta tänne tulleita, “Mammoiltaan” paenneita ja nyt meiltä turvaa hakeneita, jo pieninä tyttöinä pakotettuja, raiskattuja, työssään siinneille lapsilleen nyt parempaa elämää toivovia. Yksi heistä Kotkassa; juoksee aamuisessa usvaisessa metsässä paniikissa yöpuku päällä pakoon sydäntäraastavaa virkatehtäväänsä hoitamaan lähetettyä nuorta poliisin alkua, nuorta miestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä on nyt vihdoin panna toimeen maastapoistamispäätös ja palauttaa tuo tyttö entiseen, jota hän nyt kauhun vallassa tuolla metsässä pakenee ….</p><p><strong>Murakamin toinen kuu ilmestyy taivaalle, jatkamme kokousta …. nyt keskustelu on siirtynyt siihen kuinka entisestään pystyisimme parantamaan vastaanottotoiminnan tehokkuutta ja poistamaan niitä viiveitä, joita maastapoistamistoimenpiteissä on ilmennyt.</strong></p><p>Vertaamme toisen viraston tilastoja omiimme ja huomaamme, että niissä on eroja (tunnenko tuohtumusta? jotain ..) ….</p><p>Ja taas Murakami — nyt toisessa kaupungissa: pieni nigerialaispoika juoksee hätääntyneenä säilön käytävillä — ne ovat tyhjinä, sillä jossain viereisessä rakennuksessa juhlitaan säilön avajaisia, kansliapäällikkö ja itse ministeri ovat paikalla. Silmät sumeina poika viimein löytää vartijan — yhteistä kieltä ei ole, mutta poika saa hihasta vetämällä vartijan mukaansa, auttamaan äitiään, joka on päättänyt tehdä peruuttamattoman teon poikansa palautuksen estääkseen. Poika ja vartija tulevat liian myöhään. Tässä todellisessa maailmassa peruuttamaton teko on peruuttamaton, samoin kaikki ne päätökset, ahneus, hyväksikäyttö, teot, jotka siihen johtivat.</p><p>Takaisin kahden kuun maailmaan …</p><p>Jatkan kokousta, nyt olen jossain Pohjanmaalla, vastaanottokeskuksessa, käymme läpi ensi vuoden talousarviota ja tämän vuoden toteumaa: 32€/vrk/asiakas — aika hyvin ajattelen (ajattelen että ovat varmaan ylpeitä ja ja lasken kertolaskua x150 asiakasta) …. terveydenhuollon menot kuitenkin aika korkealla panen merkille — katse ylös paperista.</p><p>“Psykiatrista hoitoa”, vastaa johtaja, huomasi kynäni pysähtyneen ja piirtäneen pienen viivan luvun 106.000€ alle. Tunnin päästä juomme henkilökunnan kanssa kahvia ja taas huomaan katsovani olisiko kuiden määrä vaihtunut taivaalla, sillä taustalla sosiaalihoitaja kertoo, kuinka yksi nigerialaistytöistä pelkää kaapatuksi tulemista, saa puheluja, joissa tytölle kerrotaan, että woodoo-magia toimii yhdessä modernin teknologian kanssa, että häneen on asennettu paikannussiru ja että hänen perheensä hänen kotikylässään on velkaa tuhansia euroja ja että hänen on palattava töihin tai magia toimii ja saa aikaan kauheita asioita. Tyttö on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen, hän ei ole uskaltanut puhua silloin kun olisi pitänyt, ei ehkä ole ollut sanoja tuon maagisen maailman kuvaamiseen, on nyt paniikissa. “Lääkitystä, psykiatrista lääkehoitoa on saatavilla, mutta psykoterapiaa ei pystytä järjestämään,” jatkaa johtaja, “mutta onneksi meillä on se pappi.” Pappi? Niin. Paikallinen pappi tekee vakamuksensa mukaista pyyteetontä vapaaehtoistyötä ja käy rukoilemassa tyttöjen luona …</p><p>Nykyään, kun huomaan yllättäen astuneeni huoneeseen tai kokoukseen, jossa joku aivan kummallinen logiikka ja maailmanjärjestys vallitsee, koitan muistaa Aomamea, Murakamin romaanin 1Q84 nuorta naista, joka päättäväisesti ja taitavasti johdatti rakkaansa ja vielä syntymättömän lapsensa siihen maailmaan, jonka koki sen arvoiseksi, että sille elämä kannattaa antaa. Mietin, että jos maailma olisi tosiaan sellainen monien toisistaan vain hiuksenhienosti eroavien maailmojen kokonaisuus, niin mikä niistä olisi sellainen, niin arvokas, että sille oman jäljellä olevan elämäni haluaisin antaa?</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1/0*5Rik7NRMtMlUdZkX.gif" /></figure><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=dc50cfaa22be" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Sabotöörin käsikirja]]></title>
            <link>https://joukosalonen.medium.com/sabot%C3%B6%C3%B6rin-k%C3%A4sikirja-78cf5daf9ef4?source=rss-a027c8095df0------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/78cf5daf9ef4</guid>
            <category><![CDATA[suomen-itsenäisyyden-2017]]></category>
            <category><![CDATA[suomi100]]></category>
            <category><![CDATA[eduskuntavaalit]]></category>
            <category><![CDATA[vaalit]]></category>
            <category><![CDATA[suomi]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Jouko Salonen]]></dc:creator>
            <pubDate>Sat, 02 Feb 2019 18:37:01 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2019-02-02T18:37:01.236Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/633/1*7cmmkviPrTFZNU-6jld0EA.jpeg" /></figure><p>Kirjoitin tämän jutun Suomen itsenäisyyspäivänä 2014. Vietin sitä lentokoneessa, teksti tuli valmiiksi jossain Kiovan yläpuolella. Olin töistä kotiin tulossa. Juhlistin Suomen itsenäisyyttä edustuston vastaanotolla Pristinassa jo 4. joulukuuta. Sehän oli se päivä, kun hallitus tarttui toimeen. Tämä joulukuun kuudes oli päivä, jolloin itsenäisyydestä äänestettiin eduskunnassa. Hallituksen esitys meni läpi äänin 100–88. Empijät ja jahkailijat hävisivät äänestyksen.</p><p>Lentokoneessa selailin Project Gutenberg -sivuilta löytämääni ja talteen ottamaani ”Sabotöörin käsikirja” -nimistä vihkosta. Se on pitkä luettelo erilaisia sabotööreille tarkoitettuja ohjeita. Tässä muutama poiminta:</p><ul><li>Kiinnitä erityistä huomiota toimivaltakysymyksiin ja siihen, että ette ole toimimassa muualla tehtyjen linjausten ja säädösten vastaisesti</li><li>Vaadi aina, että asiat käsitellään sovitun prosessin mukaisesti</li><li>Jos mahdollista asiat on paras käsitellä työryhmissä, pyri tähän!</li><li>Pyri saamaan ryhmiin eri osapuolilta mahdollisimman kattava edustus</li><li>Pidä huoli siitä, että pöytäkirjoissa ja muistiossa kiinnitetään riittävästi huomiota sanamuotojen yksityiskohtiin, ole valmis tuomaan nämä asiat esille, jotta ilmaisut saadaan täsmälleen oikeiksi</li><li>Ota esiin aikaisempien kokousten päätökset ja ole valmis tarvittaessa kritisoimaan niitä ja esittämään mahdollisesti oma poikkeava kantasi. Perustele sitä omalla pitkällä kokemuksellasi ja esimerkeillä aiemmista kokemuksistasi</li><li>Kannata varovaista ja järkevää etenemistapaa asioissa, muista, että on parempi edetä järkevästi ja välttää liian nopeita toimia, joita myöhemmin joudutaan katumaan</li></ul><p>Vihkonen on nimeltään Simple Sabotage Field Manual. Se on peräisin toisen maailmansodan ajalta. CIA:n edeltäjä OSS — Office of Strategic Services käytti sitä kouluttaessaan Eurooppaan provokaattoreita vihollisyhteiskuntia heikentämään. Noiden ohjeiden avulla lamautettiin vihollisen päätöksentekoa ja operatiivista toimintaa suurten sotilasoperaatioiden kuten Normandian maihinnousun kynnyksellä ja aikana.</p><p>Erikoista on, että jokainen meistä kykenee tunnistamaan tuossa listassa toimintatapoja, joita käytetään yhä päivittäin ja joita käyttävät henkilöt taatusti ovat esimerkillisiä virkamiehiä ja rehellisiä ja kunnollisia kansalaisia ja isänmaan ystäviä. Kaukana kaikesta mikä liittyy sabotointiin. Mistä on kysymys?</p><p>Kyse on jokaisessa organisaatiossa vaikuttavasta kaksisuuntaisesta voimasta, jolla organisaatiot kykenevät säätelemään sitä nopeutta, jolla uusia ideoita ja toimintatapoja omaksutaan organisaation toiminnassa. Se on osa avoimien tasapainotilassa olevien organisaatioiden luontaista riskien hallintaa, Näkymättömällä kädellä se toisaalta karsii pois yltiöpäisimpien uudistajien ja veneenkeikuttajien hankkeita ja visioita ja toisaalta heittää historian kuuluisaan romukoppaan ne valtiot, ministeriöt, virastot ja yritykset, jotka eivät kyenneet uudistamaan omaa toimintaansa silloin kun olisi pitänyt.</p><p>Ja tuota uudistumisen kyvyn puutetta sabotöörin käsikirja käyttää hyväkseen. Tietyn tyyppisten pitkiä hierarkkisia komentoketjuja ylläpitävien organisaatioiden (joita valtion organisaatiot usein ovat) on erittäin vaikeaa pitää yllä tasapainoa uudistumisen ja jatkuvuuden välillä ja erityisesti paineen alla noista pitkistä komentoketjusta löytyy kohtia, joihin tuon sabotöörin käsikirjan ohjeiden avulla on helppo iskeä. Ei esimerkiksi varmaan ole epäilystä siitä, etteikö suuri osa noista 88 Suomen itsenäisyyttä koskevan äänestyksen hävinneestä EI äänestäjästä olisi ollut isänmaan ystäviä, mutta strategista näkemystä, sisäistä voimaa ja kykyä toimia ja tehdä päätöksiä epävarmassa tilanteessa tilanteen vaatimalla tavalla ja hetkellä heiltä näin jälkikäteen arvioiden puuttui.</p><p>Kolmen vuoden päästä vietämme itsenäisyytemme satavuotisjuhlia! — toivotaan, että noita vuoden 2017 juhlia pääsemme juhlimaan valoisammassa tilanteessa kuin missä nyt olemme. Suomi on nyt monessa suhteessa maailman paras maa elää. Toisaalta nyt päättävässä asemassa oleva ikäpolvi on tilanteessa, jossa joudumme tuota parhaan maan asemaa puolustamaan lainaamalla kiihtyvällä tahdilla varoja ja liikkumavaraa lapsiltamme ja heidän jälkeensä tulevilta sukupolvilta.</p><p>Lisäksi tapahtumat Venäjällä, Ukrainassa ja Länsi-Afrikassa osoittavat kouriintuntuvasti, että suomalainenkin hyvinvointi ja turvallisuus on globaali asia. Siihen voimme vaikuttaa vain uudistamalla strategiaamme ja olemalla yhtä kaukokatseisia kuin P.E Svinhufvudin johtama hallitus oli 4.12.1917.</p><p>Minun ikäpolvessani on edelleen paljon ihmisiä, joita vanha maatalousyhteiskunnan viisaus ”jätä maa tuleville polville paremmassa kunnossa, kuin sinua edeltävät polvet sen sinulle jättivät” puhuttelee. Valtion virkamiehinä ja muutenkin ymmärrämme osaltamme olevamme suomalaisten sukupolvien jatkumossa sukupolvien välisen tasa-arvon vartijoita. Kuitenkin minun sukupolveni todennäköisesti edustaa suomalaisten historiallisessa jatkumossa poikkeuksellista ja surullista käännettä. Joka päivä käy yhä todennäköisemmäksi se, että meitä seuraavan sukupolven kohdalla meihin nyt työelämässä oleviin saakka kaukaa jatkunut ansiotason ja reaaliansioiden nousun jatkumo katkeaa. Meitä seuraavien sukupolvien kohdalla ansiotason kasvua kuvaava käyrä putoaa nollan väärälle puolelle — miinusmerkkiseksi. Lapsemme ovat köyhempiä kuin me. Ja me omalla toiminnallamme tai kyvyttömyydellämme olemme sen saaneet aikaan.</p><p>Tämä olisi häpeällinen käänne. Se leimaisi tuon käänteen aikaansaaneen valtion ylimmän johdon, ministeriöiden ja virastojen johtajien muistoa tavalla, josta ei voi ylpeillä. Ne lääkkeet millä luomme kasvulle tilaa, ovat kyllä kaikkien tiedossa. Mutta se, kuinka saada kaikki ne, joiden tuo lääke olisi nyt nieltävä, tekemään niin, ei näytä onnistuvan. Puuttuu P.E. Svinhufvudin kaltaista johtajuutta. Empijöitä, varmistelijoita, muistioiden kirjoittelijoita ja jahkailijoita sen sijaan riittää.</p><p><strong>Nykyhallituksen viimeiset päivät eduskunnassa kertoivat karmaisevalla tavalla missä nyt mennään. Jälkipolvet tulevat toteamaan, että Suomea nyt johtava ja viime vuodet johtanut johtajien sukupolvi ei täyttänyt mittaansa.</strong></p><p>Suomen on nopeasti löydettävä tapa saada aikaan kasvua. Tähän tarvitsemme taloudellista liikkumavaraa. Sitä on mahdollista saada aikaan huolehtimalla julkisten palvelujen tuottavuuskehityksestä.</p><p>Tässä me jokainen voimme vaikuttaa. Meidän on huolehdittava, että tavat, joilla julkisia palveluja tuotamme, ovat tehokkaita. Emme saa olla tässä jarruja. On tehtävä vähemmällä enemmän, on edistettävä uusia tekemisen tapoja, uusien teknologioiden käyttöönottoa ja avoimesti syrjittävä vanhakantaista ja hidastelevaa toimintaa.</p><p>Virastoissa ja ministeriöissä valmistellaan parhaillaan suunnitelmia ja kannanottoja tavoiksi, jolla tuleva hallitus kykenisi maamme suunnan kääntämään. Tarvitaan pohjalaskelmia sille, miten saamme toimintamme tehokkaammaksi, miten saamme vuosien 2016 -2019 valtion talouden kehyksiin liikkumavaraa, jotta voimme alentaa verorasitetta, aikaansaada kasvua ja hidastaa velkaantumista. Kaikilla tähän työhön osallistuvilla, kaikilla valtion hallinnon 86.000 työntekijällä on nyt erinomainen tilaisuus niin sabotoinnille kuin hyvälle johtamisellekin.</p><p>Tuottavuusinvestoinnit on saatava tuottamaan, jos organisaatiorakenteet tai toimivaltakysymykset sen estävät, toimivalta- ja organisaatiorakenteet on muutettava. Päätöksiä on kyettävä tekemään myös epävarmuudessa. Jos joku toimialan osa on pirstoutunut pieniin yksiköihin, ne on uskallettava sulauttaa tehokkaaksi hyvin johdetuksi kokonaisuudeksi. Jos numerot osoittavat, että osa toiminnasta jää jälkeen, on sisäiseen laskentaan ja faktoihin pohjautuva päätöksenteko saatava syrjäyttämään näppituntumalta taakse katsomalla johtamisen tavat.</p><p>Vuodesta toiseen paikallaan junnaavat tekemisen tavat on saatava tehokkaammiksi. Ne eivät muutu, jos vuosi vuodelta lapioimme rahaa ja rahoitamme samaa tehottomuutta.</p><p>Organisaatiot on perattava, on löydettävä ne kohdat, joissa voimme parantaa.</p><p><strong>Sabotöörit, jotka käyttävät yllä siteeratussa listassa näkyviä tai muita vastaavia menetelmiä, on tunnistettava ja ohjattava heille sopiviin tehtäviin. Muuten emme ole hoitaneet kunnialla suomalaisten sukupolvien ketjussa meidän kohdallemme langennutta tehtävää: huolehtia tässäkin tilanteessa siitä, mistä aiemmat sukupolvet ovat paljon vaikeammissakin tilanteissa jopa henkensä uhraten huolehtineet: että Suomi on paras maa elää tulevaisuudessakin.</strong></p><p>Jouko Salonen</p><p>lähde: <a href="https://www.gutenberg.org/ebooks/26184">https://www.gutenberg.org/ebooks/26184</a></p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=78cf5daf9ef4" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
    </channel>
</rss>