<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?><rss xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/" xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/" xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom" version="2.0" xmlns:cc="http://cyber.law.harvard.edu/rss/creativeCommonsRssModule.html">
    <channel>
        <title><![CDATA[Stories by Lauri Saarni on Medium]]></title>
        <description><![CDATA[Stories by Lauri Saarni on Medium]]></description>
        <link>https://medium.com/@lauri.saarni?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
        <image>
            <url>https://cdn-images-1.medium.com/fit/c/150/150/0*0N1w06uvwL-suDmt</url>
            <title>Stories by Lauri Saarni on Medium</title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
        </image>
        <generator>Medium</generator>
        <lastBuildDate>Fri, 20 Nov 2026 23:30:18 GMT</lastBuildDate>
        <atom:link href="https://medium.com/@lauri.saarni/feed" rel="self" type="application/rss+xml"/>
        <webMaster><![CDATA[yourfriends@medium.com]]></webMaster>
        <atom:link href="http://medium.superfeedr.com/" rel="hub"/>
        <item>
            <title><![CDATA[Lähetyksen seuranta — Kirja-arvio #1]]></title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni/l%C3%A4hetyksen-seuranta-kirja-arvio-1-4a759cb8c8e7?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/4a759cb8c8e7</guid>
            <category><![CDATA[kirja-arvio]]></category>
            <category><![CDATA[filosofia]]></category>
            <category><![CDATA[helluntailaisuus]]></category>
            <category><![CDATA[teologia]]></category>
            <category><![CDATA[uskonto]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Lauri Saarni]]></dc:creator>
            <pubDate>Tue, 19 Nov 2024 13:21:10 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2025-01-13T06:37:07.394Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<h3><strong>Lähetyksenseuranta — Kirja-arvio #1</strong></h3><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/950/1*q06J0aiTiQRHeO7BCRtyUQ.jpeg" /><figcaption>Lari Launosen kirja: Poikani, elä vielä ensi talvi — Lyhyen elämän filosofia</figcaption></figure><p>Aloitin Lähetyksenseuranta-blogin analysoidakseni helluntaiteologista kirjasarjaa. Tarkoitukseni on ollut arvioida missionaalisen teologian valossa sitä, miten helluntailiike sanoittaa omaa teologiaansa.</p><p>Olen hädintuskin päässyt liikkeelle projektini kanssa enkä ole vielä päässyt kovin pitkälle analyysissani. Tämä on johtunut suurilta osin elämäni kuormituksesta, joka vei minut lyhyelle sairaslomalle. Edelleen koen olevani toipuvassa tilassa. Uupumuksen keskellä en ole saanut tartuttua juurikaan kirjoihin. Saati sitten kirjoihin, jotka esittävät syvällistä teologiaa. Kaiken tämän keskellä kuitenkin törmäsin kirjaan, joka sai minut kokemaan lukemisen ja pohdiskelun iloa pitkästä aikaa.</p><p>Kyseessä on Lari Launosen kirja Poikani, elä vielä ensi talvi, joka on Otavan kustantama. Kirja ei profiloidu suoraan teologiseksi teokseksi, vaan alaotsikkonsa mukaan on luonteeltaan enemmän filosofinen. Koen kuitenkin, että kirja sopii hyvin tämän blogin aihepiiriin. Pidän teosta onnistuneena esimerkkinä siitä, miten filosofis-teologiset pohdinnat tuodaan lähelle elämää. Kirja sisältää myös missiologisen vivahteen, sillä se nostaa esiin aiheita, jotka johdattavat lukijan kohtaamaan elämän suuria kysymyksiä ja pohtimaan Jumalan yhteyttä niihin.</p><p>Toiseksi nostan kirjan blogiini arvioitavaksi, koska se on mielestäni hyvä reflektiopinta helluntaiteologisen kirjasarjan toisen osan Jumala — kaikkivaltias yhdeksännen luvun kanssa¹. Luvussa, joka kantaa otsikkoa “Jumalan todistajana jälkikristillisen kulttuurin keskellä”, Jarkko Linqvist avaa missiologisen näkökulman siitä, kuinka kristittyjen tulisi ottaa huomioon aikamme kulttuuri.</p><p>Lindqvist ohjaa lukiansa ymmärtämään, että elämme post-alkuisten termien aikakautta ja avaa erityisesti postmodernismin asettamia haasteita ja sen luomia mahdollisuuksia evankeliumille. Koska tarkoitukseni on analysoida Lindqvistin tekstiä tarkemmin myöhemmin, en avaa sitä tässä sen enempää, mutta nostan hänen artikkelistaan yhdeksän² tekijää, jotka hänen mukaansa voivat lisätä evankeliumin vastaanotettavuutta postmodernissa ja sen jälkeisessä ajassa. Arvioin Launosen kirjaa näiden tekijöiden valossa.</p><h3>Taustaa kirjasta</h3><p>Ennen kuin tarkastelemme kirjaa Lindqvistin tekijöiden kautta, on kuitenkin hyvä luoda pieni katsaus siihen mistä kirjassa on kyse.</p><p>Launonen kertoo kirjassaan perheensä esikoisesta Huugosta, joka eli haasteellisen, mutta silti merkityksellisen elämän. Huugo oli mukolipidoosilapsi, eli hänellä oli hyvin harvinainen sairaus, jonka tähden hän sai hyvin lyhyen eliniän ennusteen. Launonen kertoo kirjassaan arjesta mukolipidoosilapsen perheessä ja samalla käsittelee elämään liittyviä suuria kysymyksiä kuten: Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Mikä tekisi vanhemmuudesta riskien arvoista? Saako lapsen kärsimykselle etsiä merkitystä? Onko kuolema aina paha asia? Voiko sureminen olla velvollisuus? Jos taivas on olemassa, onko siellä vammaisuutta?</p><p>Kirja onkin siis sekoitelma elämänkertaa ja filosofista pohdintaa. Filosofiset kysymykset ovat sidoksissa kertomukseen. Siinä huokuu vahvoja ihmisyyteen liittyviä teemoja ja se on monin tavoin syväsukellus pinnan alle ja ohjaa lukijoita myös tarkastelemaan elämää monenlaisin näkemyksin. Kuitenkin elämän läheisesti ja sopivan populaarilla tasolla, joten kirja ei anna lukijalleen liian vaikeatajuista akateemista vaikutelmaa.</p><p>Todettakoon, että Launonen on taitava kirjoittaja. Olen lukenut muitakin hänen tekstejään. Mutta uskon, että Otava kustantajana on omalla panoksellaan nostanut hänen kirjoituskykyjään uudelle tasolle.</p><p>Kirjaa on joidenkin lukijoiden mukaan pidetty osin apologisena teoksena. Vaikka tämä ei ole välttämättä Launosen selkeä intentio ollutkaan, jäi itselleni sama vaikutelma ja kirja onkin mielestäni hyvä esimerkki uudenlaisesta tavasta tehdä apologiaa sekä tuoda evankeliumia esiin jakamalla elämää, niin että evankeliointitehtävä ei ole irrallinen tapahtuma, joka eristetään vain “hengellisen” piiriin. Juuri tästä syystä Lindqvistin esittämät tekijät ovat hyvä pohja tarkastella Launosen teosta.</p><h3>Analyysi Lindqvistin tekijöiden valossa</h3><p>Mutta nyt on aika aloittaa analyysi ja tarkastella teosta Lindqvistin tekijöiden avulla.</p><h4>1. Osoita olevasi luottamuksen arvoinen</h4><p>Lindqvistin ensimmäinen esiinnostama tekijä on rehellisyys ja luottamuksen muodostaminen. Postmodernismiin kuuluu kyyninen suhtautuminen asioihin. Kerrottua asiaa lähestytään epäillen. Niinpä kristityn tulee osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen ja hänen motiivinsa eivät saa vaikuttaa hämäriltä. Turhia pohjattomia lupauksia tulee välttää.</p><p>Launonen kertoo Huugon elämästä sekä hänen ja lapsensa suhteesta hyvin avoimesti. Kirja astuu välittömästi tummiin vesiin sillä kuolema astuu näyttämölle ensimmäisenä. Lukija ei pääse helpolla tämän kirjan kanssa, sillä monelta osin Launonen luo juuri niin karun kuvan, kuin kuikin tilanne on todellisuudessa ollut. Hän ei kuitenkaan maksimoi kurjuuutta säälipisteiden vuoksi vaan nostaa hetkittäin pieniä pilkahduksia huumorilla höystettynä.</p><p>Tämä luo mielestäni lukijalle aidon tavan aistia Launosen kokemuksia. Lisäksi Launonen valottaa myös lähipiirinsä ja sukunsa kautta kokemusta ja tämä sitoo tapahtumat selkeästi osaksi aitoa narratiivia.</p><p>Kirjan hypellessä narratiivin ja analyyttisen pohdiskelun välillä Launonen lähestyy asiota useasta eri näkökulmasta. Hän ei tyydy oikoteihin vaan selvästi osoittaa kyvyn huomioida omat sokeat pisteet ja ennakkoluulot. Hän ei halua optimistisen vinoumansa määrittää loppupäätelmiä.</p><p>Myös tämä lähestymistapa on mielestäni hyvä osoitus siitä, että Lindqvistin ensimmäinen tekijä voidaan katsoa täytetyksi Launosen kirjassa.</p><h4>2. Rohkene olla aito</h4><p>Lindqvistin toinen tekijä on liitoksissa ensimmäiseen tekijään. Aitous luo luottamusta. Aitoudessa hän kuitenkin nostaa näkökulman, että aitous on sitä, että omat epäilyt, kivut, ja heikkoudet annetaan evankeliumin käyttöön. Kiiltokuva uskon aika on ohi, eikä sitä oikeastaan koskaan ole ollutkaan.</p><p>Kuten edellä jo kerroin, Launonen on erittäin avoin ja kertoo ajoittain jopa raastavan rehellisesti kokemuksistaan mukolipidoosilapsen vanhempana. Hän tuo esiin monipuolisesti erityislapsen vanhemmuuteen liittyviä kipukohtia.</p><p>Hän avaa myös omaa tunneelämäänsä ja kertoo avoimesti siitä, kuinka vajavaisena hän on oman surutyönsä kokenut. Hän osoittaa, kuinka joskus päivä työpaikalla oli juuri se pakopaikka, jonka hän kodin arjesta tarvitsi.</p><p>Kaiken tämän tummissa vesissä sukeltelun keskellä, hän ei kuitenkaan vaivu katkeruuteen, vaan osoittaa kuinka filosofiset pohdinnat ja itselleen sopivan tavan tehdä surutyötä löytäminen on auttanut häntä eteenpäin.</p><p>Launonen ei myöskään sorru piirtämään itsestään “hyvän uskovaisen” kuvaa, vaan kertoo kuinka välillä vitut lentää ja kuinka lähes väkivaltainen sinkoilu moshpitissä toimii terapeuttisena kokemuksena.</p><p>Samalla näiden kaikkien asioiden keskellä, Launonen johdattaa lukijaansa pohtimaan Jumalan olemassaoloa ja ilmenemistä tässä maailmassa. Näin ollen voidaan sanoa, että Lindqvistin toinenkin tekijä täyttyy.</p><h4>3. Ole tietoinen kristinuskon nimissä tehdyistä virheistä</h4><p>Lindqvistin kolmas tekijä valjastaa postmodernin kriittisyyden uskoa vahvistavaksi työkaluksi. Kristityt voivat suhtautua omaan piiriinsä terveellä ja rehellisellä kriittisyydellä. Virheiden myöntäminen ja nöyrä asenne palvelee seurakuntaa ja edeleen vahvistaa luottamusta sekä kertoo aitoudesta. Se karistaa tekopyhyyden.</p><p>Launonen omistaa kirjassaa yhden luvun ihmeparantumisien käsittelemiseen. Hän kertoo, että ei itse rukoillut ihmeparantumista, vaikka uskookin ihmeitä tapahtuvan. Hän esittää argumentteja ihmeiden esiintymisestä maailmassa, mutta samalla myöntää myös kuinka ihmeparantumisiin liittyy kristillisyydessä myös ikäviä ilmiöitä. Launonen puhuu menestysteologian turhista lupauksista ja kertoo myös omakohtaisesti, kuinka eräs kristitty oli vakuutellut, että Huugo kyllä paranee ja hänet voidaan julistaa terveeksi.</p><p>Launonen nostaa myös tärkeän näkökohdan, että erityisesti karismaattisissa kritistityissä piireissä vammaiset ja sairaat kohdataan usein vain siitä näkökulmasta, että Jumala haluaa parantaa heidät. Vain sairaus nähdään ja muu osa ihmisestä jää näkemättä.</p><p>Launonen ei kuitenkaan vain kauhistele näitä ikäviä ilmiöitä, vaan auttaa myös lukijaansa ymmärtämään miksi, jotkut kompuroivat tehdessään teologiaa, jolla ei ole kestävää pohjaa. Lisäksi hän pyrkii luomaan käsityksen, että kaikki jotka uskovat paranemisihmeisiin, eivät kuitenkaan ole menestysteologeja.</p><p>Tämän pohjalta Launosen kirja täyttää myös Lindqistin kolmannen tekijän.</p><h4><strong>4. Huomioi yhteiskunnan alaspainetut</strong></h4><p>Postmodernismin yksi pyrkimys on kyseenalaistaa vääränlainen valta-asetelma. Lindqvistin mukaan siihen liityy myös herkkyys vähäosaisten ja syrjään jääneiden huomioimiseen. Sekulaarit liikkeet, jotka ovat nostaneet näitä näkökulmia esiin, voivat auttaa seurakuntaa tarkastelemaan näkemyksiään Jumalan oikeudenmukaisuudesta, ja siitä kuinka se on näkyvissä hänen sanassaan.</p><p>Launosen kirja nostaa tärkeän näkökulman elämän arvoon ja jokaisen ihmisen oikeuteen elää merkityksellistä elämää. Launonen lähestyy asiaa kysymyksien kautta. Oliko syntyminen Huugolle siunaus vai onnettomuus? Saako lapsen kärsimykselle etsiä merkitystä? Jos taivas on olemassa, onko siellä vammaisuutta?</p><p>Näiden kysymysten äärellä Launonen nostaa esiin tyttö- ja downlasten abortoinnin. Vääristyneen kulttuurin, jossa ihmiset eriarvoistetaan sukupuolen tai kognitiivisten kykyjen pohjalta. Hän puollustaa näitä usein unohdettuja yhteiskuntiemme hylkäämiä. Samalla hän paljastaa kulttuurimme kaksoisstandardeja.</p><p>Samaan aikaan Launonen nostaa myös positiivisia näkökohtia siitä, miten oma yhteiskuntamme on valmis hoitamaan kalliiden laitteiden ja lääkkeiden avulla myös niitä kansamme jäseniä, joista ei koskaan tule veronmaksajia.</p><p>Itselleni lukijana nousi ajatus, että seurakuntina meillä olisi tässä kasvunpaikka. Tarvitsemme lisää Launosia, jotka nostavat esiin ihmisryhmiä ja vähemmistöjä, joilla ei ole tarpeeksi kuuluvaa ääntä. Samalla voisimme myös palvella ja huomioida myös heitä, jotka eivät kognitiivisten haasteiden takia, tule koskaan “palvelemaan” seurakunnassa.</p><p>Näyttää vahvasti siltä, että myös Lindqvistin neljäs tekijä täyttyy.</p><h4><strong>5. Anna evankeliumin koskettaa koko ihmisen olemusta</strong></h4><p>Lindqvist esittää viidenneksi, että evankeliumi jää vajaaksi, jos sillä pyritään vain pelkkään logiikkaan ja argumentointiin. Evankeliumi ei voi vain jäädä abstraktille tasolle vaan sen tulisi vallata koko ihmisen olemus. Pelkkä rationaalinen pohdinta eletystä elämästä irrallaan ei puhuttele.</p><p>Kuten edellä on tullut monella tavalla esiin, Launosen kirja toimii koskettaen ihmistä kokonaisuutena. Hän esittää rationaalista pohdintaa, mutta se on koko ajan sidottu Launosen omaan ja hänen poikansa elämään. Filosofia astuu siis alas korkeuksista ja teoreettisista hypoteeseistä aidon elämän keskelle.</p><p>Lindqvistin viidenneksi asettama tekijä sekin on täytetty.</p><h4><strong>6. Hyödynnä taiteiden voimaa</strong></h4><p>Lindqvist haastaa kuudennella tekijällään kristittyjä monipuolistamaan uskonsa ilmaisua ja taide nousee yhtenä välineenä, sillä se nivoutuu hyvin postmoderniin aikakauteen.</p><p>Launonen nostaa kirjassaan esiin myös lauluja, joita hän pojalleen lauloi. Nämä pienet katkelmat toivat tunnetta kirjan sisään. Mutta jo ilman niitäkin kirja on taideteos itsessään. Kielikuvat tuovat kokemuksen lähemmäs lukijaa ja Launonen sanoittaa kirjaansa muutenkin taidokkaasti.</p><p>Kuudes kohta on siis selkeästi täyttynyt.</p><h4><strong>7. Esittele Jeesusta, edelleen ainutlaatuista ja puoleensavetavää persoonaa</strong></h4><p>En poiminut Lindqvistin kaikkia tekijöitä, sillä osa niistä ei sovellu Launosen kirjan arviointiin. Pohdin myös sopiiko seitsemäs tekijä? Ei suoranaisesti. Sillä Lindqvist korostaa Kristuksen keskeisyyttä ja kehällisten asioiden vähempiarvoisuutta. Koska Launosen kirja ei ole kirjoitettu teologiseksi kirjaksi, niin tekijä ei sovellu sellaisenaan. Nostan kuitenkin erään näkökohdan.</p><p>Launonen on onnistunut kirjassaan antamaan rehellisen ja avoimen kuvan uskostaan ja ei kaihda Jeesus nimen käyttöä. Hän puhuu suoraselkäisesti uskostaan ja ei tee kompromisseja, joita ajoittain saatetaan edellyttää, jotta pääsee suuremman yleisön tietoisuuteen.</p><p>Tässä mielessä voisi sanoa, että tietyllä tapaa Launosen kirja toimii Lindqvistin seitsemännen tekijän hengessä.</p><h4><strong>8. Tunne ihmisten kysymykset</strong></h4><p>Lindqvist peräänkuuluttaa kahdeksannella tekijällään sitä, että kristittyjen tulisi tuntea aikansa ilmiöt ja niihin liittyvät kysymykset. Ei ole viisasta kertoa, että Jeesus on vastaus, jos ei edes tunne kysymystä.</p><p>Launonen osoittaa kirjallaan, että hän tuntee joukon yleisiä kysymyksiä. Hän käsittelee Jumalan olemassaolon mahdollisuutta, kärsimyksen ongelmaa, ihmeiden mahdollisuutta jne. Nämä teemat liittyvät vahvasti klassisen apologetiikan taklaamiin kysymyksiin. Vaikka nämä kysymykset ovat vanhoja, ne ovat kuitenkin ajankohtaisia.</p><p>Klassisten kysymysten lisäksi Launonen pohtii myös tuoreampia kysymyksiä, kuten: “Onko enää mielekästä hankkia lapsia, koska ihmismassat kuormittavat maapalloa jo nyt liikaa?”. Launonen on siis ajan hermolla ja ei tyydy vain toistelemaan vanhoja kysymyksiä.</p><p>Toisaalta uskallan väittää, että Launonen esittää useille lukijoille täysin uusia kysymyksiä, joita he eivät välttämättä ole edes ajatelleet. Tämä voi joitakin lukijoita turhauttaa varsinkin, kun hypätään oikein syvään päätyyn.</p><p>Joka tapauksessa tämäkin Lindqvistin tekijä on löydettävissä kirjasta.</p><h4><strong>9. Keskity kristinuskon suureen tarinaan ja toivon välittämiseen</strong></h4><p>Viimeiseksi nostamani Lindqvistin tekijä korostaa sitä, että postmodernin ajan keskellä kristillinen sanoma toivosta on syytä nostaa suureen valokeilaan. Maailmanlopunennustuksia eivät latele vain Mellerit, vaan myös sekulaareja apokalyptisiä kuvia piirretään ihmisten eteen jatkuvasti enemmän.</p><p>Launonen päättää kirjansa hyvin tunteelliseen lukuun, jossa hän pohtii Huugon jälleennäkemisen mahdollisuutta. Onko kuoleman jälkeistä elämää? Jos on, niin millainen Huugo siinä todellisuudessa on? Launonen on näidenkin kysymysten äärellä varsin nöyrä, eikä lyö varmasti nyrkkiä pöytään, että “Kyllä me varmasti nähdään”.</p><p>Sen sijaan Launonen nostaa toivon kantavaksi voimavarakseen. Usko tarjoaa heiveröisen toivon hänelle. Tuo hauras tunne kuitenkin kantaa eteenpäin vaikka ei tuo varmuutta. Aidon rehellinen ajatus, jonka äärellä kyynelkanavani aukesivat. Kirja välittää toivoa ja tekee sen kauniin hellävaraisesti, jolloin toivo säilyy toivona.</p><p>Ei ole epäselvää, täyttyykö Lindqvistin yhdeksäs tekijä.</p><h3><strong>Yhteenveto</strong></h3><p>Kun Launosen kirjaa on peilattu Lindqvistin artikkelista poimittujen tekijöiden valossa, huomataan selkeästi sen täyttävän niistä jokaisen lähes täydellisesti. Näin ollen on loogista todeta, että mikäli Lindqvistin tekijät voivat aidosti lisätä evankeliumin vastaanotettavuutta postmodernissa ja sen jälkeisessä ajassa, niin Launosen kirja tekee juuri sitä.</p><p>Kirja avaa sopivalla tavalla aikamme suuria kysymyksiä ja pyrkii myös vastaamaan niihin. Kirja on vahva kokonaisuus ja se ei jätä lukijaansa kylmäksi. Kirja muistuttaa minua 2018 vuonna julkaistua mustavalkoista Roma elokuvaa, joka vaati katsojaansa hitaasti seuraamaan päähenkilön traagista tarinaa. Samalla tavoin Launonen ei kiirehdi kertoessaan Huugon tarinaa vaan antaa lukijalle mahdollisuuden kävellä hänen vierellään ja käydä syvällisiä keskusteluja elämästä, kuolemasta ja Jumalasta.</p><p>Kiitos Lari. Tämän kaltaisia kirjoja tarvitsemme lisää.</p><h3><strong>Viiteet:</strong></h3><ol><li>2022, Jumala — kaikkivaltias Isä. Toim. Heikki Salmela. Aikamedia Oy.</li><li>Lindqvist esittää artikkelissaan kolmetoista tekijää, joista olen poiminut Launosen kirjan arvioon sopiviksi vain osan.</li></ol><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=4a759cb8c8e7" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Lähetyksenseuranta #2–osa 1]]></title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni/l%C3%A4hetyksenseuranta-2-osa-1-6d146e51b45d?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/6d146e51b45d</guid>
            <category><![CDATA[helluntailaisuus]]></category>
            <category><![CDATA[jumala]]></category>
            <category><![CDATA[missio-dei]]></category>
            <category><![CDATA[missionaalinen-teologia]]></category>
            <category><![CDATA[teologia]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Lauri Saarni]]></dc:creator>
            <pubDate>Mon, 13 Mar 2023 14:16:48 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2023-04-10T04:21:25.716Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<p>Missionaalinen analyysi helluntaiteologiasta.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*R37jYJEuf65QRPLsPOU19Q.jpeg" /><figcaption>“Entry of Christ into Jerusalem” Wilhelm Morgner, Public domain, via Wikimedia Commons</figcaption></figure><p>Tämä artikkeli on osa kirjoitussarjaa, jonka kautta pyrin analysoimaan Suomen helluntailiikkeen opetuksia kirjasarjaa. <a href="https://medium.com/@lauri.saarni/l%C3%A4hetyksenseuranta-1-19ed13b0a42e">Ensimmäinen artikkelini</a> käsitteli kirjasarjan ensimmäistä osaa, joka käsitteli Raamattua ja helluntailaista teologiaa siitä. Niinpä tämä toinen artikkelini keskittyy luontaisasti kirjasarjan toiseen osaan, jonka aiheena on Jumala.</p><p>Tämän analyysin tarkoituksena on pyrkiä tekemään missiologisia havaintoja kirjasarjan artikkeleista ja näin ollen haastaa teologian tekemiseen osallistuvia henkilöitä pohtimaan olisiko meidän syytä muuttaa tapaamme tehdä teologiaa enemmän missionaaliseen suuntaan.</p><p>Ensimmäisessä osassa perustelin tämän tulokulman merkitystä helluntailasen DNA:n perusteella. Lähetys on ollut alusta saakka tärkeä osa helluntailaisuutta, mutta tässä artikkelissa pyrin menevään hieman syvemmälle. Pelkkä helluntailainen identiteetti ei mielestäni saa olla teologian tekemistä määrittävä tekijä, vaan se, että lähetys itsessään on Raamatusta esiin nouseva kokonaisuus, jonka olemme helluntailaisina jotenkin omaksuneet DNA:mme. Uskon, että tämän taustalla on vahva Pyhän Hengen vaikutus helluntailaisten elämässä.</p><p>Kuitenkin näyttää siltä, että usein edelleen teologia ja lähetys tuntuvat olevan erillään. Christopher M. Wright (2010, The Mission of God’s People: A Biblical Theology of the Church’s Mission, s. 19–20) jäsentää tätä ongelmaa seuraavasti:</p><blockquote>…mitä yhteistä teologialla ja missiolla on keskivertokristityn mielestä — ei juuri mitään. Teologia on loppujen lopuksi päässä tapahtuvaa toimintaa — pohdintaa, argumentointia, opetuksia ja uskontunnustuksia. Miellämme teologiaa kirjastona, jonne ideoita varastoidaan. Lähetys tai missio on taas tekemistä — käytännöllistä, dynaamista, tulosten saavuttamista. Ajattelemme lähetyskenttää, jonne ihmiset menevät ja tekevät jännittäviä asioita. Sen lisäksi, että teologialla ja lähetystyöllä ei sinänsä näytä olevan paljon yhteistä, on helppo saada sellainen vaikutelma, että useimmat teologiasta ja lähetystyöstä kiinnostuneet eivät tunnu olevan kiinnostuneita molemmista.</blockquote><p>En halua antaa väärää kuvaa siitä, että Wrightin sanoja voitaisi suoraan soveltaa helluntaiopetuksia avaavaan kirjasarjaan. Lukiessani minulle on tullut vaikutelma, että kirjasarja pyrkii tuomaan näitä molempia esiin, mutta erityisesti Jumalaa käsittelevässä toisessa osassa tulee vahva vaikutelma, jossa teologia ja missio sijoittuvat erillisiin toisistaan riippumattomiin artikkeleihin eikä näin ollen voida puhua missionaalisesta teologiasta, vaan perinteisesti teologiasta ja lähetyksestä.</p><p>Kirjasarjan toinen osa on osin Wrightin piirtämä kuva kirjastosta, jossa on tietoa teologiasta ja siitä mitä helluntailainen tähän tietoon sitten suhtautuu ja minkälaisia ideoita heillä on itsellään on. Tämä tieto ei kuitenkaan aina tunnu johdattavan lukijaa suuremmin pohtimaan kysymystä: “Mitä sitten?”. Mitä sitten, jos Jumala on kolmiyhteinen? Mitä sitten, jos Jumala on immanentti? Mitä tekemistä näillä asioilla on nykyajassa elävän helluntailaisen tai ylipäätään kenenkään kannalta?</p><p>Osa kirjan artikkeleista on kuitenkin luonteeltaan missionaalisia ja niitä voi jopa pitää missionaalisena teologiana. Miksi? No, tähän vastatakseni on hyvä avata tarkemmin sitä mitä missionaalinen teologia sitten on.</p><h3>Mitä missionaalinen teologia on?</h3><p>Edellisessä artikkelissani lainasin John R. Frankea, jonka mukaan missionaalinen teologia on sitä, kun lähetys asetetaan teologian tekemisen keskipisteeksi. Eri teologian osa-alueta katsotaan missionaalisesta perspektiivistä.</p><h4>Missionaalisen teologian pyrkimys ja luonne</h4><p>Mitä tällä sitten pyritään saamaan aikaan? Franke määrittelee missionaalisen teologian pyrkimykseksi seuraavaa:</p><blockquote>Missionaalisen teologian tarkoituksena on tehdä yhteistyötä Hengen kanssa, jotta voidaan muodostaa todistavia yhteisöjä, jotka osallistuvat jumalalliseen lähetystehtävään elämällä Jumalan rakkautta Jeesuksen Kristuksen tavoin maailman hyväksi. Näiden yhteisöjen olemus on liitoksissa Jumalan ikuista rakkautta heijastavaan lähetysluonteeseen, joka heijastuu raamatullisessa todistuksessa Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan … Lähetysteologia on Jumalan rakkauden ilosanoman toteutumista [seurakunta]yhteisön elämässä maailman hyväksi. Siksi teologian harjoittaminen lähetysnäkökulmasta käsin merkitsee “paitsi suurempaa tietämystä Jumalasta ja Jumalan tarkoituksista, myös pohdiskelevampaa ja älykkäämpää osallistumista näihin tarkoituksiin”. (Franke, J. R. 2020, Missionaalinen teologia: An Introduction, s. 86, Baker Academic. Franke lainaa: Stephen B. Bevans and Roger P. Schroeder, 2004, Constants in Context: A Theology of Mission for Today, s. 1, Maryknoll, NY: Orbis, suom. kirjoittajan)</blockquote><p>Voidaan myös sanoa, että missionaalinen teologia on ontologisesti teosentrinen ja toiminnallisesti lähetyspainotteinen. Eli se katsoo ja ihmettelee Jumalaa, mutta sen lisäksi pyrkii ymmärtämään, miten hän toimii tässä maailmassa. Sen lisäksi missionaalinen teologia on luonteeltaan uteliasta. Se pyrkii tutustumaan ihmisiin ja heidän tarinoihinsa (historia), uskomuksiin (uskonnolliset ja ei-uskonnolliset) ja tapoihin (kulttuuri [ja konteksti]). Tätä uteliaisuutta ajaa motivaatio pohtia Jumalan ja hänen kuvaksensa luotujen ihmisten välisiä yhteyksiä. Sitä, kuinka hyvä sanoma Jeesuksesta voi koskettaa heitä. (The Ontology of Missiological Theology, TELOS, <a href="https://ephesiology.com/blog-post/the-ontology-of-missiological-theology/">https://ephesiology.com/blog-post/the-ontology-of-missiological-theology/</a>, suom. kirjoittajan)</p><h4><strong>Lähtökohta</strong></h4><p>Olennaisena huomiona kirjasarjan ja erityisesti sen toisen osan analyysissa on missionaalisen teologian lähtökohta, joka on se, että Jumala on missionaalinen jumala. Franken mukaan tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Jumala on pohjimmiltaan luonteeltaan lähetyksen Jumala. Klassisen teologian termein voitaisi sanoa lähetyksen olevan Jumalan attribuutti eikä vain seurakunnan tehtävä. Franke lainaa Jürgen Moltmannia (1993, The Church in the Power of the Spirit, s. 64, Minneapolis: Fortress, suom. kirjoittajan), joka sanoittaa asian toisin sanoen: “Se ei ole kirkko, jolla on missio kertoa pelastuksesta maailmassa; vaan se on Pojan ja Hengen missio Isän kautta, joka sisältää kirkon ja joka luo kirkon [Jumalan mission] edetessä.”</p><p>Tästä Jumalan missiosta käytetään teologisessa keskustelussa latinan kielistä ilmausta <em>missio dei</em>. Tämä konsepti rakentuu vahvasti kolminaisuusoppiin ja siinä esiintyviin persoonien välisiin suhteisiin. Kolminaisuusoppi rakentuu persoonien suhteiden lisäksi myös siihen, kuinka Raamatussa voidaan nähdä näiden persoonien toimivan. Toiminta ei kuitenkaan vain rakenna ymmärrystä kolminaisuudesta vaan indikoi myös kolminaisuuden sisäistä olemusta. Tästä voidaan johtaa teologinen periaate: Jumala on niin kuin Jumala toimii. (Franke, 2020)</p><p>Koko kolminaisuuden toiminta Raamatussa heijastaa toimijana, joka osoittaa rakkautta. Näin ollen Johanneksen (1. Joh 4:8, 16) sanoin voidaan todeta Jumalan olevan rakkaus. Jumalan missiona on rakastaa luomakuntaansa ja tuoda se ihmisten tietoon ja koettavaksi.</p><p>Kun ensimmäisen kerran avasin analysoitavan kirjan pohdin, onko <em>missio dei</em>–konseptia nostettu esiin helluntaisten kirjoittajien teksteissä, joissa käsitellään erityisesti Jumalaa ja hänen luonnettaan. Saakoon analyysi paljastaa sen, löytyykö tuo ajatus kirjan lehdiltä.</p><h4>Painotuksia</h4><p><em>Missio dein</em> lisäksi voidaan sanoa, että missionaalisen teologian tekemiseen liittyy erilaisia painotuksia.</p><ul><li>Jeesus keskeisyys ja erityisesti hänen missionsa todeksi eläminen kristityn elämässä.</li><li>Jumalan rakkauden kokonaisvaltainen osoittaminen.</li><li>Kulttuurin ja kontekstin ajankohtainen huomioiminen ja teologisen tradition kontekstuaalisen luonteen ymmärtäminen.</li><li>Teologian tekeminen jälkikristillisessä maailmassa ja poistuminen kristikunta ajattelusta.</li><li>Teologian yhdessä tekemisen korostaminen. Missionaalinen teologia nostaa esiin myös muiden kristittyjen näkemyksien kuuntelun ja korostaa teologian tekemisen yhteisöllistä puolta.</li></ul><p>Siirryn seuraavaksi analysoimaan kirjan artikkeleita.</p><h3>Kirja ja sen artikkelit</h3><p>Kirja esitellään osana, joka keskittyy kolminaisuuden ensimmäiseen persoonaan eli Isä Jumalaan. Tämä näkyykin hyvin kirjan alaotsikossa — kaikkivaltias Isä.</p><h4>Kirjan artikkelit:</h4><ol><li>luku: Jumala luojana — unohdettu puoli Jumalasta?, Sara Saarela</li><li>luku: Jumalan olemus ja ominaisuudet: kosminen voima vai kanssakärsivä persoona?, Lari Launonen</li><li>luku: Kristillinen kolminaisuusoppi — miten yksi voi olla kolme?, Hanno Heino</li><li>luku: Trinitaarisia harhaoppeja ja hairahduksia, Simo Frestadius</li><li>luku: Palvovatko kristitty, juutalainen ja muslimi samaa Jumalaa?, Esko Matikainen</li><li>luku: Jumalasuhteen karikoita Uskonliikkeen opetuksissa, Petri Mäkilä</li><li>luku: Terve vai epäterve jumalakuva? Sielunhoidon näkökulmia jumalauskoon, Ulla Dahlen</li><li>luku: Jumalatodistukset: älyllisiä argumentteja jumalauskon puolesta, Tommi Lenho</li><li>luku: Jumalan todistajana jälkikristillisen kulttuurin keskellä, Jarkko Lindqvist</li></ol><p>Oman vaikutelmani pohjalta syntyi mielikuva, että erityisesti luvut 1, 2, 3, 4 ja 6 olivat luonteeltaan klassista teologiaa ja keskittyvät määrittelemään ymmärrystä Jumalasta. Ne ovat myös luonteeltaan tunnustuksellisia, eli ne avaavat mitä helluntailaiset uskovat. Ne käyvät läpi oppihistoriaa, harhaoppeja sekä filosofisia näkemyksiä Jumalasta. Voidaan sanoa, että tietyllä ne tapaa sijoittuvat teologiseen “ideakirjastoon”. Tämä ei tarkoita, etteikö niissä olisi lainkaan missionaalista ajattelua tai heijastuksia siitä. Luvut 5, 7, 8 ja 9 taas ovat lähempänä missionaalista teologiaa. Tämä jako on melko raaka ja en halua, että sen pohjalta rakennetaan liian pitkälle vietyä mielikuvaa.</p><p>Jaan kakkososaa käsittelevän analyysin kahteen osaan ja käsittelen tässä artikkelissa vain osaa kirjan kappaleista. Aloitan analyysini kolmannesta luvusta, sillä se vaatii missionaalisen teologian kannalta kaikkein olennaisimman kritiikin.</p><h3>Kristillinen kolminaisuusoppi — miten yksi voi olla kolme?</h3><p>Artikkeli on kokonaisuudessaan laadukas ja kertoo lukijalleen paljon. Hanno Heino tekee huolellista työtä käydessään läpi kolminaisuusoppia ja sen syntyä. Tyylillisesti artikkeli noudattaa akateemista klassista esitystä teologiasta. Kolminaisuuden häivähdykset Raamatussa käydään läpi. Lisäksi Heino kuvaa opin kirkkohistoriallisen kehityksen ja avaa eri kirkkoisien antia opin keskusteluun. Mukana ovat myös kolminaisuusopin syntyyn vaikuttaneita harhaoppeja ja niitä vastaan käyneet kirkolliskokoukset sekä niissä muodostetut uskontunnustukset. Näiden lisäksi Heino esittää sitä, miten helluntailiike on omaksunut näitä uskontunnustuksia ja onko liike ottanut kantaa kolminaisuuteen liittyviin oppikiistoihin.</p><p>Missionaalisen teologian näkökulmasta voisi kysyä mikä anti Heinon artikkelilla on nyky kontekstiin? Onko kolminaisuusopin kehityksen esittelyssä esiin nostetut kysymykset Jumalan luonteesta samoja kysymyksiä, joihin tarvitsemme tänään vastauksia? Pohtiiko suomalainen kansan kirkosta eroamista harkitseva nuori sitä, onko Isä ja Poika erillisiä persoonia vai onko hänen pohdinnoissaan jotakin muuta Jumalan luonteeseen liittyen? Vaikka en näe Heinon artikkelia juurikaan missionaalisena teen siitä seuraavaksi muutamia huomioita.</p><h4><em>Filioque-</em>kiista</h4><p>Erityisen huomion Heinon artikkelissa saa läntistä ja itäistä kirkkoa kahtia jakanut <em>Filioque-</em>kiista. Tämä kiista koskee kolminaisuuden välisiä suhteita ja erityisesti lähettämistä ja lähtemistä. Onko Isä lähettänyt Hengen vai onko myös Poika lähettänyt Hengen. Heino avaa sitä, kuinka tämä lähettäminen koskee ns. ensimmäistä lähettämistä, joka tapahtuu kolminaisuuden sisällä tapahtuvaan lähettämiseen ja liittyy Jumalan sisäisiin suhteisiin. Kyseessä ei ole siis lähettäminen Jumalan suhteessa luomakuntaan.</p><p>Heino esittelee kiistan osapuolten näkemykset ja avaa myös näiden ääripäihin menemisen vaarat. Kiistan esittelyn jälkeen Heino tarkastelee evankelikaalien ja helluntailaisten suhtautumista kyseiseen kiistaan. Hän toteaa, että asia on protestanttisissa ja helluntaipiireissä saanut melko vähän huomiota. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Heino huomioi, ettei Suomen helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat ota asiaan millään tavoin kantaa.</p><p>Heino ottaa yhtenä selkeänä kannanottona Michael F. Birdin (2013, s.620) huomion, että mikäli Hengen lähteminen Isästä tapahtuu täysin ilman Poikaa, voitaisi sillä näkemyksellä perustella Hengen ohjaavan ihmisiä myös muista uskonnoista Isän yhteyteen. Heino näkee Birdin huolen aiheellisena ja nostaa tähän yhteyteen Clarck Pinnockin (Flame of Love, 1996) esittämän teologisen rakennelman, joka yhdistää itäisen kolminaisuusajattelun pohjalle rakennetun Pyhä Henki- opetuksen ja herätyskristillisyydestä poikkeavan pelastusopin sekä laajemman pneumatologisen lähestymistavan. Heinon mukaan Pinnockin teologia avaa oven Hengen toiminnalle myös muissa uskonnoissa. Mielestäni tämä on lähimpänä teologian pohdiskelua sen missionaalisessa mielessä. Sen lähemmäs missionaalisuutta ei Heinon artikkeli tunnu pääsevän.</p><h4>Missio dei — puuttuva palanen</h4><p>Artikkelin loppupuolella Heino toteaa, että kolminaisuusoppi on ensisijaisesti oppi Jumalasta ja se kertoo siitä minkälainen Jumala on. Itse jäin kuitenkin odottamaan, kuinka esimerkiksi sitä, mitä <em>Filioque-</em>kiistaan liittyvät kolminaisuuden suhteet kertovat Jumalasta. Mitä lähteminen ja lähettäminen kertovat Jumalasta?</p><p>Mieleen tulee sanonta: “Siinä on paikka, mikset jo lauo”, sillä tässä jos jossain olisi ollut paikka esitellä <em>missio dei–</em>ajattelua. Niin, todettakoon se nyt tässä. Kirjasta tätä konseptia ei löytynyt. Mikäli Heinon artikkelin rajat tulivat vastaan, olisi tämä teema tullut nostaa esiin kirjassa muussa yhteydessä. Vain sen pohjalta voi rakentaa pohjan kirjan missionaalisimmelle artikkeleille. Nyt mielestäni tämä pohja jäi puuttumaan.</p><h4>Perikoreesi ja sosiaalinen trinitarianismi</h4><p>Nostan tässä vielä yhden termin Heinon artikkelista, joka on <em>missio dei–</em> ajattelussa erittäin tärkeä. Perikoreesi-opetus, jonka Heino esittelee artikkelissa (s. 109, 119), sisältää ajatuksen siitä, että missä yksi kolminaisuuden persoonista toimii, siellä ovat toiminnassa myös kaksi muuta. Tämä on <em>missio dei</em>–konseptissa hyvin tärkeää. Siinä korostetaan Jumalan missiota ja sitä, että seurakunta osallistuu tähän missioon. Jokaisen kolminaisuuden persoonan nähdään osallistuvan tähän missioon.</p><p>Missio ei lähde liikkeelle vasta uudessa testamentissa Jeesuksen antaman lähetyskäskyn myötä, vaan Jumalan missio ja ihmisen osallisuus näkyy jo luomistyössä. Tästä esimerkkinä Hengen liikehdintä vetten päällä, ihmisen luominen jumalakuvaksi ja Jumalan ihmiselle antama kulttuurinen mandaatti. Myös ns. protoevankeliumi (lupaus Pojasta) jo Raamatun alkulehdillä kertoo Jumalan lunastuskertomuksen missionaalisesta luonteesta.</p><p>Heino nostaa esiin, että tämä perokoreesi-opetus on nähtävissä myös helluntaiseurakuntien uskon pääkohtia avaavassa asiakirjassa. Siinä näkyvät sanat <em>pelastussuunnitelma</em>, <em>tehtävä</em> ja <em>toiminta</em> kertovat Jumalan missionaalisesta luonteesta. Mielestäni tämän voisi kuitenkin sanoittaa vielä selkeämmin ottamalla selkeästi <em>missio dei</em>–konseptin osaksi uskon pääkohtia.</p><p>Helluntailiikkeessä perokoreesi-opetusta voitaisi vielä avata kolminaisuuden suhteiden pohjalta eikä vain toiminnan pohjalta. Tätä puolta avaa ns. <em>sosiaalinen trinitarianismi </em>–opetus. Michael F. Bird avaa tätä opetusta ja viittaa yhteen opetuksen muovaajista. Birdin mukaan Jürgen Moltmann korostaa muinaista [perokoreesi–]oppia persoonien keskinäisestä läpäisevyydestä , jonka mukaan jumalalliset persoonat ovat yhteydessä toisiinsa ja muodostuvat ilman keskinäistä hierarkiaa. Hän kirjoittaa: “Isä on olemassa Pojassa, Poika Isässä ja molemmat Hengessä, aivan kuten Henki on olemassa sekä Isässä että Pojassa. Ikuisen rakkautensa pohjalta he elävät toisissaan siinä määrin ja oleilevat toisissaan siinä määrin, että he ovat yhtä. Se on kaikkein täydellisimmän ja voimakkaimman empatian prosessi.” (Bird, M. F., 2020, Evangelical Theology: A Biblical and Systematic Introduction, Second Edition, s. 165–166, Zondervan Academic,<br>Moltmann Jürgen, 1981, The Trinity and the Kingdom of God: The Doctrine of God, kääntänyt. M. Kohl, s. 174–175, London: SCM)</p><p>Moltmann tarkastelee kolminaisuutta siis erityisesti kolminaisuuden persoonien välisten suhteiden kautta. Näiden suhteiden ymmärtäminen näkyy myös Jeesuksen sanoissa Filippukselle: “Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän … Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden” (Joh 14:9,11). Jeesuksen sanoissa näkyy se, että uskon tulisi syntyä jo Pojan ja Isä ykseden käsittämisessä. Teot, joita poika tekee voidaan nähdä siis vasta toissijaisena pohjana uskolle.</p><p>Bird (2020, s. 166) lainaa vielä katolilaista teologia Catherine Mowry LaCugnaa, joka pohtii kuinka kristittyjen käsitys kolminaisuudesta voi vaikuttaa heidän elämäänsä:</p><blockquote>Kolminaisuusoppi on viime kädessä käytännöllinen oppi, jolla on radikaaleja seurauksia kristityn elämään … Jumalan elämä ei kuulu yksin Jumalalle — juuri siksi, että Jumala on kolmiyhteinen. Jumala, joka oleilee lähestyttävässä valossa ja ikuisessa kirkkaudessa, tulee luoksemme Kristuksen kasvoissa ja Pyhän Hengen toiminnassa. Koska Jumala lähestyy luotua, Jumalan sanotaan olevan pohjimmiltaan relationaalinen, ekstaattinen, hedelmällinen, elävä kuin intohimoinen rakkaus. Jumalallinen elämä on siis myös meidän elämäämme. Kristillisen elämän ytimessä on yhdistyminen Jeesuksen Kristuksen Jumalaan keskinäisen yhteyden kautta. Kolminaisuusoppi ei siis viime kädessä ole opetusta Jumalan abstraktista olemuksesta eikä Jumalasta erillään kaikesta muusta kuin Jumalasta, vaan opetusta Jumalan elämästä meidän kanssamme ja meidän elämästämme toistemme kanssa. (Catherine Mowry LaCugna, 1991, God for Us: The Trinity and Christian Life, s. 1, (San Francisco: Harper SanFrancisco)</blockquote><p>Bird (2020, s.168–169) kuitenkin huomauttaa, että sosiaalinen trinitarismi voi johtaa kristittyjä harhaan, mikäli Jumalaa pyritään ymmärtämään liikaa ihmisten välisten suhteiden ja tunteiden kautta. Hän muistuttaa, että kolminainen Jumala on erilainen kuin mikään muu, eikä paraskaan ihmisyhteisö pysty heijastamaan kolmiyhteisten persoonien välisten suhteiden, hyvyyden ja rakkauden syvyyttä. Jumalan ja ihmisen erilaisuutta korostaa myös Sara Saarela artikkelissaan, jota analysoin myöhemmin tässä artikkelissa.</p><p>Joka tapauksessa kolminaisuuden suhteiden ymmärtäminen oikealla tavalla kutsuu meitä osallistumaan <em>missio deihin.</em></p><h3>Trinitaarisia harhaoppeja ja hairahduksia</h3><p>Ikään kuin vana vedessä Heinon perässä on Simo Frestadiuksen artikkeli kolminaisuutta koskevista harhaopeista ja hairahduksista. Tämä artikkeli käy tarkemmin läpi harhaoppeja ja nostaa esiin niiden nykyaikaisia ilmentymiä.</p><p>Frestadius avaa triteismiä, subordinationismiä ja modalismia. Missionaalisen teologian näkökulmasta nämä ovat ihan onnistuneita nostoja, sillä ne ovat myös omassa ajassamme esiintyviä. Nämä näkemykset, voivat kutsumatta koputtaa kotisi ovelle. Myös Oneness-liikkeen analyysi on avartava ja varsinkin laajemmassa globaalissa kontekstissa sen tuntemisesta voi olla hyötyä.</p><p>Artikkeli antaa hyvän työkalun harhaoppien ja opillisten erimielisyyksien erottamiseen toisistaan. Näiden kahden välille on tärkeää tehdä ero. Missionaalisesti voisi sanoa, että on hyvä pohtia ketkä ovat ekumeenisia ystäviämme, joiden kanssa käydyssä dialogissa olemme todenneet olevamme samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä joistakin enemmän kehällisistä asioista. Toiseksi on hyvä pohtia ketkä ovat harhaoppisia ja kenen kanssa emme suoraan mahdu samaan pöytään. Frestadius nostaa esiin, että meidän on kristittyinä hyvä tietää mitä välttää.</p><p>Tässä kohden on hyvä huomioida mitä tuo välttäminen on ja miten meidän tulisi suhtautua ns. harhaoppisiin liikkeisiin ja niiden jäseniin. Välttäminen tulee ymmärtää siinä, että kristittyjen piirissä ei anneta tilaa harhaopille ja siihen vastataan oikealla opilla. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa tilaan, jossa emme ole missään tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka uskovat eri tavoin. Ajoittain tuntuu, että lähetyksemme ulottuu kyllä muihin uskontoihin ja olemme heitä valmiita kohtaamaan. Mutta milloin olet kuullut lähetyskutsusta Salt Lake Cityyn? Itsekin olen käyttänyt liikaa aikaa kertoakseni tarinoita, kuinka voitokkaasti debatoin jehovan todistajan kanssa ovella, sen sijaan että olisin pyrkinyt heitä ohjaamaan tuntemaan Jeesusta Jumalan rakastava Poikana.</p><p>Olisiko Frestadius voinut tarjota avaimia keskusteluun mormonien ja jehovan todistajien kanssa? Jos olisi, se olisi mielestäni ollut hyvä missionaalinen lisä artikkeliin.</p><h4>Suomen konteksti ja Oneness–liikke</h4><p>Oneness–liike on selvästi artikkelin päähuomion osa ja helluntaitaustansa takia myös relevantti. Liikkeeseen liittyen Frestadius tarjoaa paljon hyvää antia, joka auttaa, kun pohdimme kuinka liikkeeseen suhtaudumme. Frestadiuksen näkemys liikkeen eri siipiin eri tavoin suhtautumisella on todella tärkeä ja muistuttaa, että suhtautumisemme ei tulisi olla liian mustavalkoisen käsityksen varaan.</p><p>Mieleeni nousee kuitenkin kysymys siitä, kuinka relevantti Suomen helluntailiikkeen kannalta tämä Oneness–liikkeen kattava käsittely on. Onko artikkelin tarkoitus olla jossain määrin vain se, että suomalainen helluntailiike pyrkii tekemään pesäeroa Oneness–liikkeestä. Frestadiuksen itsensä mukaan liikkeellä ei Suomessa ole juurikaan suosiota ja hän vain spekuloi liikkeen mahdollisuudesta kasvaa maahanmuuttajien keskuudessa.</p><p>Lyhyenä nostona vielä Frestadiuksen artikkelista: “Terveen kristillisyyden ei tulisi paneutua vain oikeaoppisuuteen vaan myös elämiseen sen mukaan”. Tässä on mielestäni missionaalisen teologian yksi painopiste hyvin esillä.</p><h3>Jumalan olemus ja ominaisuudet: kosminen voima vai kanssakärsivä persoona?</h3><p>Lari Launen on kirjoittanut kirjan toisen luvun. Kirjan luvusta heijastuu hyvin hänen kiinnostuksensa filosofiaan ja hän mainitseekin, että filosofiaa voidaan kutsua teologian kätilöksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sen tehtävä on auttaa jumalkäsityksen synnyssä.</p><p>Luku lähtee liikkeelle kuvitteellisella tilanteella lähetystyöstä, jolla Launonen pyrkii nostamaan jumalkäsitykseen liittyviä kysymyksiä esiin. Lähetystyöasetelma on missiologisesti ihan hauska lisä, mutta sen mielikuvituksellinen piirre johtaa osin harhaan. Launosen kuvaa kuinka kaukaisilla merillä olevan saaren asukas kyselee kristityltä ystävältään kysymyksiä jumalasta. Harhaanjohtavaa tässä on se, että Launosen tarinassa tuo kaukainen maailman asukki kyselee hyvin länsimaisen ihmisen tavoin kysymyksiä Jumalasta. On toki selvää, että Launonen ei pidä tätä kovin todennäköisenä skenaariona ja tarina toimii johdantona lukijalle luvun aiheiden äärelle.</p><p>Launonen nostaa esiin filosofisista näkemyksistä ensimmäisenä täydellisen olion teologian, jossa Jumala nähdään oliona, jolla on kaikki mahtavaksi tekevät ominaisuudet. Launonen avaa kuitenkin tässä ajattelussa olevia haasteita ja johtaa lukijaa pohtimaan voidaanko tämmöistä kuvaa Jumalasta ylipäätään rakentaa Raamatun pohjalta.</p><p>Seuraavaksi Launonen kirjoittaa filosofisista ajatuksista Jumalasta tuonpuoleisena ja tuntemattomana eli transsendenttina ja toisaalta taas tämän puoleisena ja läheisenä eli immanettina. Toisaalta Jumala tuntuu kätkeytyvän ja toisaalta hän on läsnä. Launonen esittää, että tämän puolisuudesta seuraa se, että Jumala voidaan tuntea ja tunteminen voi kristinuskon mukaan pohjautua vain Jumalan ilmoitukseen itsestään.</p><p>Tässä yhteydessä on hyvä nostaa missiologisena näkökohtana esiin ihmisen maailmankuva. Minkälainen maailmankuva ihmisellä on, voi hyvin paljon vaikuttaa Jumalan transsendenttina tai immanenttina kokemiseen. Maailmankuva piirtää ihmiselle tietynlaiset rajat tuon ja tämänpuoleisen välille. Launonen antaakin hieman esimerkkejä erilaisista painotuksista viitaten New Age–liikkeeseen sekä Islamin opetukseen Jumalasta. Näissä tuon ja tämänpuoleisuus saa erilaisia painopisteitä.</p><p>Rajat eivät ole kuitenkaan niin mustavalkoisia kuin helposti saattaa mieltää. Kirjassaan Understanding Folk Religion (1999, Baker Books: Grand Rapids) Paul G. Hiebert, R. Daniel Shaw ja Tite Tiénou esittävät seuraavan kaavion, joka avaa uskomusjärjestelmien tekemää jakoa tuonpuoleisen ja tämän puoleisen suhteen.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/858/1*Ve6fFEa9wXLoOE1bNndi_w.png" /><figcaption>Olen lainannut kaavion yllä mainitusta kirjasta ja pyrkinyt suomentamaan sen käsitteitä.</figcaption></figure><p>Hiebert ja kumppanit osoittavat kaavioillaan, että mustavalkoisen (neo-platonistisen dualismin) jaon sijaan uskomusjärjestelmissä voidaan nähdä myös niin sanottu transempiirinen osa (kaavion keskilaatikot), joka on ikään kuin näkymätön maailma, joka on osa tämänpuoleista. Tämä transempiirinen osa voidaan nähdä myös uskomusjärjestelmissä, jotka eivät välttämättä usko jumalhahmoihin vaan pikemminkin kosmisiin voimiin.</p><p>Nämä missiologit nostavat esiin, että nykyajan kristityn voi olla vaikea ymäträä holistista maailman kuvaa, jossa on mukana tämä näkymätön ulottuvuus. He lisäävät, että länsimaissa, valistuksen ajalla syntynyt jako luonnolliseen ja yliluonnolliseen on jopa hämärtänyt lähetystyöntekijöiden maailmankuvaa ja monien heistä on täytynyt oppia ulos tästä kahtiajaosta, jotta he ovat voineet kohdata syvemmin eri uskomusjärjestelmiä omaavia ihmisiä. (Paul G. Hiebert, R. Daniel Shaw, and Tite Tiénou. “Responding to Split-Level Christianity and Folk Religion”, International Journal of Frontier Missions 16, no. 4 winter 1999/2000): <a href="http://www.ijfm.org/PDFs_IJFM/16_4_PDFs/02_Hiebert_Shaw_Tienou.pdf">http://www.ijfm.org/PDFs_IJFM/16_4_PDFs/02_Hiebert_Shaw_Tienou.pdf</a>)</p><p>Launosen esittämät filosofiset näkemykset eivät mielestäni huomioi tätä transempiiristä ulottuvuutta ja sen mukaan ottaminen voisi auttaa varsinkin helluntailaisen teologian sanoittamista. Onhan totta, että uskomme vahvasti Pyhän Hengen kokemukseen ja siihen, että se ei koske vain tuon puoleista.</p><p>Transempiirisen ulottuvuuden huomioiminen voi myös auttaa ymmärtämään miksi naturalistisen maailmankuvan omaavan ihmisen voi olla vaikea käsittää Jumalan tämänpuoleisuutta. Naturalistinen maailmankuva ei tunnu sisältävän transempiiristä ulottuvuutta lainkaan sen keskittyessä puhtaasti empiirisiin havaintoihin. Toisaalta se on hyvin skeptinen tuonpuoleisenkin suhteen. Helluntailainen maailmankuva on tällöin hyvin erilainen sen kanssa ja mielestäni tarvitsisimme teologiaa, joka pyrkisi vastaamaan tähän haasteeseen.</p><p>Toisaalta Launosen huomio New Age–liikeen korostuksesta tämän puoleisessa nostaa esiin kysymyksen, että millä tasolla liikkeen ajattelussa tämän puolisuus näkyy. Onko heidän ajattelussaan harha, jossa jumaluus astuu empiiriseen ulottuvuuteen. Toisaalta on havaittu, että uushenkisistä piireistä on viime aikoina kääntynyt useita ihmisiä nimenomaan herätyskristillisiin piireihin. Voiko herätyskristillisyyden käsitys transempiirisestä ulottuvuudesta olla se tekijä, joka on auttanut näitä ihmisiä löytämään Kristuksen elämäänsä?</p><p>Mikäli filosofia on jumalymmärryksen kätilö, niin voidaan ehkä sanoa, että missiologia on sen neuvola.</p><h4>Voidaanko Jumalan missiota jouduttaa?</h4><p>Käsitellessään helluntailaista jumalymmärrystä Launonen kuvaa sitä vuorovaikutteiseksi. Jumala ei ole järkkymätön ja tunteeton vaan kommunikoi ihmisten kanssa. Launonen esittää, että aiemmin kovin ihmiskeskeinen ja ihmisen ponnisteluihin pohjautuva näkemys ei ole enää suosiossa ja helluntailaiset ovat oppineet nöyrtyneet kunnioittamaan Jumalan suunnitelmia ja hänen toimintavaltaansa.</p><p>Yhtenä esimerkkinä tästä Launonen nostaa ihmisen vaikutuksen eskatologisiin aikoihin. Hän nostaa esiin esimerkkinä Clark Pinnockin esittämän näkemyksen, jonka mukaan ihmiset voivat jouduttaa Herran tuloa. Saavuttaen kaikki kansat ihminen saa mission päätökseen. Tämä nosto on missiologisesti hyvin mielenkiintoinen.</p><p>Vaikka tämä Herran tulon jouduttaminen ei välttämättä näyttäydy enää suuresti helluntai opetuksessa, on se edelleen tietyllä tavoin nähtävissä. Lähetyksessä on edelleen trendikästä puhua saavuttamattomista kansoista. Tämä on nähtävissä helluntailiikkeen lähetysjärjestön Fidan työssä, jossa erityisenä painopisteenä pidetään näitä saavuttamattomia kansoja.</p><p>Miksi nämä saavuttamattomat kansat ovat tärkeä kysymys? Onko kyse Herran tulon jouduttamisesta? Helluntailainen missiologia pohjaa kansojen tavoittamisen yleensä Matteuksen lähetyskäskyyn ja Paavalin sanoihin Roomalaiskirjeessä 10:14–15.</p><p>Matteuksen lähetyskäskyssä esiintyvä sana <em>ethnos </em>tarkoittaa kansaa tai kansanryhmää. Eli opetuslapsilla on tehtävä saavuttaa ihmisiä kaikista kansoista. Tätä tehtävää toteutetaan Jeesuksen läsnäolossa maailmanloppuun saakka. Roomalaiskirjeen teksti taas puhuu uskon ja kuulemisen merkityksestä. Ilman lähetettyä sanan tuojaa ei voida kuulla sanomaa. Kumpikaan teksti ei puhu jouduttamisesta, mutta kansojen saavuttaminen ja sanomasta kuuleminen on tärkeässä roolissa.</p><p>Vaikka teologia ei enää rakennukaan eskatologiseen jouduttamiseen niin ihmiskeskeisyydestä ei olla vielä päästy eroon. Launonen esittää hyvän haasteen helluntailaiselle pelastusopille. Jääkö kansojen pelastuminen yksin ihmisen ponnistelujen varaan?</p><p>Kansojen saavuttaminen ja tämän tehtävän suorittaminen vuorovaikutteisen Jumalan kanssa saa oikeanlaisen tasapainon <em>Missio dei-</em>konseptissa. Tässä ihminen havaitsee Jumalan missionaalisen luonteen. Sen myötä hän osallistuu Jumalan suureen tehtävään ja toimii hänen missionsa ehdoilla ja aikatauluilla. Jeesuksen jatkuva läsnäolo (Matt. 28:20b) ja auktoriteetti (28:18b) mahdollistavat mission.</p><h3>Jumala luojana — unohdettu puoli Jumalasta?</h3><p>Seuraavaksi siirryn analysoimaan Sara Saarelan kirjoittamaa artikkelia, joka käsittelee Jumalaa luojana. Saarela on tehnyt jälleen varsin perusteellista työtä ja nostaa esiin tärkeitä asioita.</p><p>Vaikka artikkeli on suurilta osin Wrightin kuvaamaa “ideakirjasto” lajia, on Saarela onnistunut nostamaan omaan aikaamme ja kontekstiimme relevantteja näkökohtia ja näin ollen siinä on missionaalisia piirteitä.</p><h4>Erilainen luomismyytti</h4><p>Ensin Saarela antaa lukuohjeita luomiskertomuksen lukemiseen. Saarela kuvaa hyvin tekstin luonnetta ja näin ollen avaa lukijan ymmärtämään mikä luomiskertomus syvimmältä olemukseltaan on. Saarela avaa sitä, kuinka teksti on muinainen kosmologinen maailman alkuperää selittävä kertomus. Näin ollen sitä ei voida suoraan asettaa vastakkain modernin historiallisen tai tieteellisen materiaalin kanssa.</p><p>Missiologiassa ja erityisesti kulttuuri antropologiassa on huomioitu, että vastaavia maailman alkuperää syntyä selittäviä tarinoita löytyy kaikista kulttuureista. Aantropologiassa näitä kutsutaan luomismyyteiksi. Myytti tässä yhteydessä ei tarkoita, että tarina olisi myyttinen ja siihen välttämättä liittyisi korkeampia voimia. Se on vain yleistermi, joka kasaa erilaiset kertomukset yhteen.</p><p>Saarela tekee mielenkiintoisen havainnon, että Raamatun ja muinaisten israelilaisten luomismyytti eroaa aikansa muiden kansojen myyteistä merkittävästi. On kuitenkin hyvä huomioida, että sama koskee nykyisissäkin kulttuureissa kerrottaviin luomismyytteihin. Raamatun luomiskertomus eroaa vahvasti niin afrikkalaisista, aasialaisista ja myös sekulaarista luomismyytistä.</p><p>Luomismyytit vaikuttavat maailmankuvaan. Kun pohdimme esimerkiksi suomalaisen sekulaarin kulttuurin edustajien maailmankuvaa, on avartavaa nähdä, kuinka evoluutioteorian ja sattumalta syntyvän maailman luomismyytti on vaikuttanut siihen, kuinka ongelman (maailmassa on jokin pielessä) ratkaisuksi tuntuu siinä maailmankuvassa väkisin nousevan ihmisen itse. Helluntailaisina, meidän on hyvä muistuttaa, että miten ymmärtämämme luomismyytti nostaa esiin Jumalan alkusyynä, mutta myös ongelman ratkaisijana. Kuinka kommunikoimme sen aikamme ihmisille? Sitä olisi teologiassamme hyvä pohtia. Oletettavaa on, että syntiä käsittelevässä kirjassa tullaan tähän todennäköisesti ottamaan kantaa.</p><h4>Luomakunta Jumalan mission kohteena</h4><p>Saarela avaa artikkelissaan myös Jumalan suhdetta luomakuntaansa ja hänen motivaatiotaan luoda. Hän avaa myös Jumalan luomistyön lunastavaa piirrettä lainaamalla Bruce Walkea, joka osoittaa luomisen heijastavan jo Jumalan lunastavaa luonnetta. Luomisessa valo voittaa pimeyden ja elämälle olennaiset olosuhteet muodostuvat.</p><p>Tämä kuvaa mielestäni hyvin yhtä <em>missio dei–</em>konseptin puolta. Konseptissa kolminaisuus nähdään rauhan ja autuuden yhteisönä, jossa vaikuttaa shalom. Luomakunta sen alkuperäisessä tilassa heijastaa tätä shalomia.</p><p>Luomakunnan alkuperäisen tilan lisäksi Saarela nostaa esiin sen, kuinka Jumala ei vain luonut maata ja poistunut paikalta, vaan luomakunta on Jumalan temppeli ja hän haluaa olla läsnä. Saarela herättää lukijaansa hyvin pohtimaan sitä kuinka me ihmiset tähän temppeliin suhtaudumme. Onko luomakunta viljelyn ja varjelun kohde vai riistämmekö me ihmiset sitä?</p><p>Jumalan mission näkökulmasta katsottuna, hän itse osoittaa pelastuksensa myös luomakuntaa kohti. Niinpä Jeesuksen seuraajina meidän on myös huomioitava tämä puoli. Emme voi siirtää vastuuta luomakunnan huolenpidosta muille. Meillä on tarve kehittää myös ajankohtaista ekoteologiaa.</p><h4>Onko kysymys Jumalan sukupuolesta missionaalinen?</h4><p>Artikkelissaan Saarela nostaa myös kysymyksen, onko Jumalalla sukupuolta. Saarela on pitänyt aihetta esillä myös muualla ja kuten oletettavaa eivät kaikki ole hänen kirjoituksiaan ymmärtäneet. Kuten Saarela toteaa, ei missään nimessä tule luopua esimerkiksi tavasta puhutella Jumalaa Isänä. Näinhän Jeesuskin meille on malliksi antanut.</p><p>On kuitenkin aiheellista pohtia sitä, onko tämä evankeliumin kärki vai voimmeko aloittaa puhumalla esimerkiksi Jumalasta henkenä. Kambodžassa työskennellessäni keskustellessani monien paikallisten kanssa kysymys hengistä ja niiden vaikutuksesta sekä niiltä suojautumisesta oli usein keskustelun aiheena. Huomattavasti relevantimpaa oli puhua Pyhästä Hengestä, joka on kaikkia muita henkiä korkeampi kuin, että minun Jumalani on Isä. Tämä on toki hyvin loogista ja epäilen, että kukaan alkaisikaan Jumalan isyydestä vastaavassa tilassa heti puhumaan.</p><p>Edellä mainitsemaani esimerkki olennaisempi missionaalinen aspekti on kulttuurin suhde sukupuoliin ja kuinka eri kulttuurit mieltävät sukupuoli roolit. Artikkelissaan “Motherliness of God: A Search for Maternal Aspects <br>in Paul’s Theology”, Atsuhiro Asano nostaa mielenkiintoisen näkökulman sukupuoleen. Hänen mukaansa uskontunnustuksellinen puhe Jumalasta Isänä voi synnyttää liian voimakkaan kuvan kristinuskosta patriarkaalisena uskontona. Tämä käy erityisesti, jos jätämme puhestamme jumalan “äidillisistä” piirteistä. Näin erityisesti matriarkaalisissa yhteiskunnissa. Näissä yhteiskunnissa yksipuolinen puhe Jumalasta isänä voidaan luoda hyvin etäisen ja välinpitämättömän kuvan Jumalasta. (2015, The Trinity among the Nations: The Doctrine of God in the Majority World (Majority World Theology (MWT)), s. 120–139, Wm. B. Eerdmans Publishing Co, Kindle Edition.)</p><p>On hyvä, että otamme nämä sukupuoliroolien vaikutukset myös omassa evankelioinnissa kotoisessa Suomessa. Mitkä ovat ihmisten kokemukset heidän vanhemmistaan voivat myös vahvasti vaikuttaa siihen minkälainen puhe Jumalasta on paras paikka aloittaa keskustelua heidän kanssaan. Tässä mielessä olen kiitollinen Saarelalle, että hän on asiaa teologiassamme nostanut esiin.</p><h3>Jatkuu seuraavassa osassa</h3><p>Koska kakkososan kirja keskittyy erityisesti Jumalan ja koska se on teologiaa syvässä päädyssä, on se herättänyt myös huomattavasti ensimmäistä osaa enemmän ajatuksia. Siksi näen parhaaksi julkaista artikkelin osissa. Seuraavassa artikkelissa käyn läpi vielä saman kirjan kappaleita.</p><p>Toivottavasti analyysi on herättänyt myös sinussa ajatuksia.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=6d146e51b45d" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Lähetyksenseuranta #1 jatkodiskurssi]]></title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni/l%C3%A4hetyksenseuranta-1-jatkodiskurssi-8a2ad693f03e?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/8a2ad693f03e</guid>
            <category><![CDATA[kolonialismi]]></category>
            <category><![CDATA[missiologia]]></category>
            <category><![CDATA[teologia]]></category>
            <category><![CDATA[missionaalinen-teologia]]></category>
            <category><![CDATA[helluntailaisuus]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Lauri Saarni]]></dc:creator>
            <pubDate>Tue, 17 Jan 2023 15:23:20 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2023-01-17T15:23:20.954Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="Kambodžalainen nainen seisoo tien reunassa pidelle Raamattua rintaansa vasten." src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*lTbDMXRRzUYgdx60EGX5Qw.jpeg" /><figcaption>Photo by <a href="https://unsplash.com/@pisitheng?utm_source=unsplash&amp;utm_medium=referral&amp;utm_content=creditCopyText">Pisit Heng</a> on <a href="https://unsplash.com/photos/CD8Vh2aAx04?utm_source=unsplash&amp;utm_medium=referral&amp;utm_content=creditCopyText">Unsplash</a></figcaption></figure><p>Aloitin useammasta blogikirjoituksesta koostuvan missiologisen analyysin Suomen helluntailiikkeen teologiaa esittelevästä kirjasarjasta. Analyysini ensimmäinen osa otettiin ihan kivasti vastaan Helluntaiteologisen symposium Facebook ryhmässä (jatkossa HTSFR). Analyysini tarkoituksena on herättää keskustelua liittyen helluntaiteologian tekemiseen liittyen ja ensimmäinen kirjoitus avasikin ihan kivasti keskustelua.</p><p>Eniten keskustelua herättänyt osio analyysissäni oli erääseen yksitysikohtaan tarttuminen Sara Saarelan Raamatun tulkintaan liittyvässä artikkelissa. Kertaa tarvittaessa <a href="https://medium.com/@lauri.saarni/l%C3%A4hetyksenseuranta-1-19ed13b0a42e">ensimmäisen artikkelini</a> otsikon “Vanhaa missiologista paradigmaa” alta.</p><p>Koska keskustelussa nousi esiin, että tietyllä tapaa tulkitsen Saarelan tekstiä väärin ja keskusteluun liittyi myös erilaisten termien ja väitteiden merkitys ajattelin kirjoittaa tämän jatkodiskurssin asiaan liittyen. Toivon, että tämä kirjoitus selkyettää keskustelua ja alkuperäistä kritiikkiäni (ainakin itselleni).</p><p>Tässä diskurssissa käyn läpi seuraavia asioita:</p><ul><li>Saarelan artikkelin konteksti ja sen termit</li><li>Motivaationi kritiikkiin</li><li>Pyrkimykseni Saarelan artikkelia laajempaan keskusteluun</li></ul><h3>Saarelan artikkelin konteksti ja sen termit</h3><p>Nostin Saarelan artikkelista esiin tekstin, jossa mainitaan seuraavasti: “Ja voidaampa marginaalisiksi ääniksi lukea myös länsimaiden ulkopuolella elävät Raamatun lukijat, koska teologiaa on perinteisesti tehty länsimaissa”. Esitin, että väite on vanhentunutta lähetysparadigmaa, sillä teologiaa tehdään muuallakin kuin länsimaissa.</p><p>Saarelan pohtii irroitinko asian sen aiheyhteydestä ja luinko sanoihin ja kappaleeseen omia merkityksiäni sisään. Myönnän tarttuneeni pienen yksityiskohtaan ja myönnän myös lukijana oman tulkintani ja tekstille päässäni antamat merkitykset.</p><p>Avaan tässä pakkaa nyt hieman uudelleen. Saarelan maininta länsimaiden ulkopuolella olevista Raamatun lukijoista sijoittuu hänen artikkelissaan osaan, jossa hän käy läpi lukijakeskeistä mallia. Eli sitä tulkinta tapaa, jossa lukijan rooli saa osansa merkinnän määrittelyssä. Tämä voi tapahtua joko niin, että lukijaa pidetään tekstin merkityksen määrittäjänä tai siten, että lukija osallistuu tekstitapahtumaan. Ymmärtääkseni Saarela antaa jälkimmäiselle mallille “enemmäm köyttä”. Saarela painottaa, että lukijan osuus tulee huomioida, mutta se ei saa ottaa pääroolia tekstin merkityksen määrittelyssä.</p><p>Tässä yhteydessä hän nostaa yhtenä lukutapana toisena hahmona lukemisen. Hän aivan oikein valaisee sitä näköalaa, jossa lukija pyrkii kysymään, mitä joku toinen erilainen lukija näkee ja kuulee tekstissä hänen lähtökohdistaan katsottuna. Mies voi lukea tekstiä tekstiä ja pohtia kuinka nainen tekstiä lähestyy.</p><p>Sitten Saarela nostaa ns. marginaaliryhmät esiin. Hän jälleen aivan oikein kiinnittää huomiomme siihen kuinka köyhät, vammaiset tai vaikka etniset vähemmistöt kokevat Raamatun tekstit. Saarelan nosto on pyrkimykseltään todella hyvä ja hän ohjaa raamatuntulkitsijoita olemaan empaattisia muita lukijoita kohtaan.</p><p>Näihin marginaali ryhmiin Saarela sitten rinnastaa länsimaiden ulkopuolella olevat Raamatun lukijat. Saarelan rinnastusta kyllä keventää hänen sanavalintansa “…Ja voidaampa marginaaliseksi ääneksi…”, eli rinnastus ei ole ns. suoraviivainen vaan pikemminkin pohtiva. Rinnastuksen syynä Saarela pitää sitä, että perinteisesti Teologiaa on tehty länsimaissa. HTSFR:ssä Saarela sanoo, että tässä hän ei arvota ketään vaan esittää tosiasian.</p><p>Tämän jälkeen Saarela nostaa artikkelissaan esimerkkejä, kuinka esimerkiksi erilaisten lukijoiden kulttuuriset tekijät, voivat rikkastuttaa lukijoiden ymmärrystä tekstistä. Tässä yhtedessä Saarela siirtyy käyttämään termiä lukuyhteisöt ja osoittaa jälleen aivan oikein kuinka lukuyhteisöjen vuoropuhelu voi paljastaa tulkintamme sokeita pisteitä. Kuten lyhyesti analyysissäni totesin periaate, jonka Saarela esittää on hyvä.</p><h3>Motivaationi kritiikkiin</h3><p>Miksi sitten tartuin Saarelan tekstiin? Asiahan oli hyvä. Osittain itseäni motivoi oma kokemukseni lähetystyössä ja kambodžalaisten työtoverieni jakamat kivut siitä, kuinka länsimaiset lähetit ovat suhtautuneet heihin ylimielisesti. Jouduin myös itse korjaamaan ajatteluani ja asennettani lähetystyötä tehdessäni. Tein virheitä ja paikallisten armollisen suhtautumisen kautta sain kuitenkin oppia uusia tapoja. En kuitenkaan halua pohjata kritiikkiäni vain tähän omaan subjektiiviseen kokemukseeni joten pyrin esittämään seuraavassa asiaan objektiivisempaa katsantaa.</p><p>Saarelan toteamus teologian tekemisestä perinteisesti länsimaissa on faktaa. Tätä nosti HTSFR:n keskustelussa esiin myös Matti Kankaanniemi:</p><blockquote>Onhan tosiasia, että teologia uskomusjärjestelmää systematisoivana oppiaineena tai toimintana on ollut hellenistiseurooppalaisesti painottunutta. Jos etnisesti siivilöidään, on todettava saksalaisten merkityksen teologian kehittymiselle, olemukselle ja historialle olleen valtava — näin myös brittien. Kun saksalaisten ja brittien vaikutusta verrataan vaikka suomalaisiin, ero on ilmeinen.</blockquote><p>Kankaanniemi lisäsi myös tosiasian, että 1800-luvulla elettiin rasistisen ylemmyysajattelun aikaa, joka oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että siirtomaihin ei syntynyt nimeksikään paikallista teologiaa. Valitettavasti tämän heijastus näkyy edelleen ajassamme. Veli-Matti Kärkkäinenkin esittää, että “harmaapäinen valkoinen mies on siis ollut tyypillisin teologin kuva”. Hän toteaa, että tilanne ei vieläkään ole muuttunut riittävästi (2019, Monikulttuurinen teologia — mitä voimme oppia globaalin etelän kristityiltä? teoksessa Kaikkien kansojen koti, toim. Jorma Kuitunen, s. 134, Aikamedia).</p><p>Oliko kritiikkini siis aiheetonta? Ei mielestäni, Kärkkäinen nimittäin lisää, että orastavia merkkejä muutoksesta on havaittavissa. Kristinusko kasvaa kovaa vauhtia globaalissa etelässä ja nyt elämme ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kristittyjen määrä globaalissa etelässä ohittaa tietyin mittarein globaalin pohjoisen. Kärkkäinen mainitsee, että artikkelinsa kirjoitusajankohdan aikaan Afrikka on maanosana suurin kristittyjen määrissä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että paikallisia teologeja ilmaantuisi esiin samassa suhteessa. Kuitenkin tämä maanteiteellinen siirtymä tulee huomioida. Erityisesti sen helluntailainen painotus on niin voimakas, että anglikaaniteologi Michael F. Bird toteaa, että myös perinteisempien kirkkokuntien tulee ilmiö ottaa vakavasti, vaikka niiden phneumatologia eroaa helluntailaisesta teologiasta (2020, Evangelical Theology: A Biblical and Systematic Introduction, Second Edition, s. 672, Zondervan Academic.). Ja on käynyt myös selväksi, että Saarela monien muiden tavoin tiedostaa, että teologiaa kyllä tehdään muuallakin.</p><p>Kirjan artikkelin väite siis pitää paikkansa perinteisenä näkemyksenä, mutta mielestäni 2021 kirjoitetussa kirjassa ei tulisi enää rakentaa vain perinteisen näkemyksen varaan. Pikemminkin, olisi hyvä puhua teologian tekemisen nykytilasta. Itselleni tulee mieleen, että tässä kirjan toimittajan olisi tullut olla vastuullisempi.</p><p>Esitän vielä seuraavaksi lisäperusteluja artikkelin (asian mahdollisesti osion tekstitilan pienuudesta johtuvan) synnyttävän mielikuvan pohjalta.</p><p><strong>Pienoismalli Saarelan kontekstista näyttää mielestäni tältä:</strong></p><p>Lukijakeskeinen malli → toisenlaisena hahmossa lukeminen → marginaaliryhmät → ei länsimaiset lukijat → lukijayhteisöjen välinen vuoropuhelu.</p><p>Näin ollen voisi tulkita, että Saarelan arikkelissa Raamattua tulkitseva “ei marginaali” ryhmään kuuluva lukija voi hyötyä ns. marginaaliryhmien kuuntelusta. Tämän kaltaisesta lähestymisestä voidaan pitää hyvänä esimerkkinä Kiinassa lähetystyötä tehneen pseudonimellä kirjoittavan Jackson W:n kirja Reading Romans with Eastern Eyes: Honor and Shame in Paul’s Message and Mission. Kirja on anniltaan hyvä ja avaa uusia näkymiä länsimaiselle lukijalleen.</p><p>Malli on sinänsä hyvä, mutta siinä on ikävä imperialistinen kaiku sen roolituksessa. Jälleen länsimainen on se teologian tekijä on varsinainen toimija, ja ns. marginaaliryhmä on vain rikastuttava keskustelukumppani.</p><p>Tämä heijastaa vanhentunutta kolmen itsen missiologista paradigmaa, jossa paikalliset toimijat nähtiin jo oleellisina tekijöinä kestävän seurakuntakasvun pohjana. Paikallisille annettiin vastuu hallinnosta, taloudesta ja evankeliumin levittämisssä (Three-self formula, Wikipedia: <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Three-self_formula">https://en.wikipedia.org/wiki/Three-self_formula</a>) . Teologinen valta säilyi kuitenkin lähetystyön tekijöillä. Missiologit Peter Dorn (1982) ja Paul Hiebert (1985) rupesovat jo kuitenkin 40 vuotta sitten puhumaan, että olisi aika siirtyä neljän itsen periaatteeseen, jossa myös teologinen itsenäisyys tulisi ottaa osaksi teologian tekemistä. Tämä on nykyinen paradigma ja sitä esimerkiksi Fida pyrkii toteuttamaan yhteistyössä paikallisten kanssa. (Vuosiluvut nejän itsen aloitteesta otettu Gift Masengwe ja Edwin Magwidi artikkelista, Africanising the Four-self-leadership Formula in the Church of Christ in Zimbabwe, <a href="http://www.scielo.org.za/scielo.php?script=sci_arttext&amp;pid=S1017-04992021000100001">http://www.scielo.org.za/scielo.php?script=sci_arttext&amp;pid=S1017-04992021000100001</a>).</p><h4>Onko kyse trendikkäästä postkolonialistisesta narratiivista?</h4><p>Nostan vielä HTSFR:ssä käydystä keskustelusta seuraavan huomion, jonka Kankaaniemi nostaa esiin kommenissaan</p><blockquote>Kuten Sara artikkelissaan tuo esille, tällainen tilanne ei ole mitenkään optimaalinen. Teologisten kysymysten, tärkeiden tekstien jne. lähestyminen useista kulttuurillisista näkökulmista voi rikastaa merkittävästi teologista kokonaisuutta. Samalla olisi kuitenkin pysyttävä riittävän etäällä postkolonialistisesta epäloogisuudesta, jossa selkeät määritelmät ja tieteellinen objektiivisuus helposti uhrataan massojen mielisuosion Molokille.</blockquote><p>En ole varma näkikö Kankaanniemi kritiikissäni havaintoja postkolonialistisesta narratiivista vai nostiko hän siinä esiintyvän epäloogisuuden muuten esiin. Olen samaa mieltä, että trendikkäät ilmiöt eivät saa määrittää tekemäämme teologiaa, koska tällöin saatamme harhautua kosiskelemaan lukijoiden suosiota.</p><p>Postkolonialistinen narratiivi on myös synnyttänyt hieman vinoutuneen suuntauksen, jossa etnisen vähemmistön tai muuten marginaalissa olevia henkilöitä suositaan vain heidän taustansa takia. Tällöin saatetaan uhrata esimerkiksi vaadittava kompetenssi tukimusrahoituksia jaettaessa.</p><p>Kuitenkin meidän tulee myös osata navigoida näiden trendien keskellä ja löytää oikeat asiat jotka voivat korjata omaa tekemistämme. Esimerkiksi Saarelan esittämän “lukeminen hahmossa” mallissa meidän tulee huomioida kolonialismiin liittyviä ongelmia. Kuunnellaampa afrikkalaisen veljemme Dube, Musa W:n ääntä:</p><blockquote>Historiallisessa kontekstissa, jossa ensimmäiset [Afrikasta kertovat] kirjoitetut tarinat — koskivatpa ne sitten kulttuureja, historiaa, uskontoa tai kieltä — ovat länsimaalaisten kirjoittamia erityisesti siirtomaa-aikana. Meille afrikkalaisille, jotka olemme kotoisin suurelta osin oraalisista yhteisöistä on ollut tuskallista lukea antropologisia näkemyksiä, matkustajien tarinoita ja lähetyssaarnaajien kertomuksia, joista suurimmaksi osaksi ei voi tunnistaa itseään. (The Bible in the Bush, teoksessa Postcoloniality, Translation, and the Bible in Africa, s. 162, Pickwick Publications, an Imprint of Wipf and Stock Publishers. Kindle Edition.)</blockquote><p>Se miksi käsitämme toisten kulttuurin, ei välttämättä vastaa lainkaan heidän omaa mielikuvaansa siitä. Onko lähteenämme nuo paikalliset itse, vai jälleen se länsimainen harmaapäinen valkoinen mies? Tämä ei toki tarkoita, että kaikki länsimainen käsitys olisi väärää. Hyvässä dialogissa voi saada tarkan kuvan toisesta kulttuurista.</p><p>Toisena trendinä voisin vielä nostaa intersektionaalisen syrjinnän. Libanonissa toimiva Martin Accad esittää, että esimerkiksi Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa teologisten oppilaitoisten on tänä päivänä tehtävä suurta työtä purkaakseen opiskelijoiltaan vähemmistöidentiteetin kristittyinä.He ovat kasvaneet suurelta osin pienissä uskovien yhteisöissä, jotka elävät muslimienemmistöisten yhteiskuntien keskellä. Vähemistö identiteetti ajaa heidät toimimaan epäterveen selvitymisvaiston pohjalta jatkuvassa puollustusasemassa. Oppilaitosten työ pyrkii ohjaamaan kristittyjä omaksumaan ennemmin Raamatullisen identiteetin uskollisena jäännöksenä (faithful remnant), joka toimii profetaalisesti yhteisönsä parhaaksi ja näin ollen jopa vähentämään ympäröivän yhteisön radikalisoitumista. (Theological Education as Formation for Prophetic Ministry, <a href="https://abtslebanon.org/2017/03/02/theological-education-as-formation-for-prophetic-ministry/">https://abtslebanon.org/2017/03/02/theological-education-as-formation-for-prophetic-ministry/</a>.)</p><p>Herää siis kysymys, että mikäli tämmöinen vähemmistöidentiteetin ongelma on jo valmiiksi globaalissa etelässä elävien uskon veljien ja siskojen yllä, niin teemmekö vain lisää hallaa asettamalla heidät omassa teologian rakentamisessamme kielellisesti marginaaliin?</p><h3>Pyrkimykseni Saarelan artikkelia laajempaan keskusteluun</h3><p>Analyysini ensimmäisessä artikkelissa halusin tarttua pieneen yksityiskohtaan ja herättää sen kautta keskustela siitä, mikä on suhtautumisemme ei-länsimaiseen teologiaan. Peräänkuulutan, että nykypäivänä meidän on aidosti etsittävä, kuunneltava ja voimistettava näiden veljien ja siskojen ääntä ja kunnioitettava heitä teologeina. Kankaaniemi kysyi kommentissaan: “Missä on Kenian Moltmann? Missä on Bangladeshin Barth?”. Vastaan tuolla he ovat valmiina löydettäviksi. Meidän täytyy siirtyä ajattelussamme globaalin teologian pelikentälle.</p><p>Lari Launonen on Helluntaiteoligisessa symposiumissa sekä <a href="https://www.ristinvoitto.fi/opetus/huono_teologia_rikkoo_sieluja__terve_raamatunopetus_syntyy_jumalan_sanan_teologisen_tradition_jarjen_ja_kokemuksen_yhteisvaikutuksesta/?fbclid=IwAR0DhleNsnUqjHV42i1LeXCHncUF2-wbm7augS7EqUepXUyb4e8ABVbXcjQ">Ristinvoiton artikkelissaan</a> nostanut esiin teologian lähteitä (Raamattu, traditio, järki ja kokemus). Myös Havukainen mainitsi omassa artikkelissaan saman “neliapilan”. Ehdotan, että tietoisesti lisäämme teologian lähteisiimme tänä päivänä myös globaalin dialogin. Toivon, että tämä lähde voi näkyä, jo tulevien helluntailiikkeen opetuksia avaavissa kirjoissa.</p><p>Haluan myös sanoa, että suomalaisena helluntailiikkeenä olemme hyvästä kunnioittavasta asenteesta saaneet kiitosta lähetyskentillä. Jatketaan samaan rataa myös kotimaisen teologimme kirjoittamisessa.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=8a2ad693f03e" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Lähetyksenseuranta #1]]></title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni/l%C3%A4hetyksenseuranta-1-19ed13b0a42e?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/19ed13b0a42e</guid>
            <category><![CDATA[missionaalinen-teologia]]></category>
            <category><![CDATA[lähetysteologia]]></category>
            <category><![CDATA[helluntailaisuus]]></category>
            <category><![CDATA[missiologia]]></category>
            <category><![CDATA[teologia]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Lauri Saarni]]></dc:creator>
            <pubDate>Fri, 30 Dec 2022 06:22:37 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2022-12-30T13:59:16.046Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<p>Missionaalinen analyysi helluntaiteogiasta.</p><figure><img alt="Raamattu avoimena pöydällä. Kuvituskuva." src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*9k7msE9UJcmFmgvZVPNogQ.jpeg" /></figure><p>Tämä on ensimmäinen osa kirjoitussarjaa, jossa pyrin esittämään missionaalista analyysiä helluntaiteologiasta. Analyysin kohteena on Suomen helluntailiikkeen opetuksia kirjasarja. Kirjasarja pyrkii sanoittamaan helluntailiikkeen teologiaa ja se on ikäänkuin laajennus helluntaikirkon julkaisemista <a href="https://suomenhelluntaikirkko.fi/helluntaikirkko/uskon-paakohdat/">uskon pääkohdista</a>. Kirjasarjassa jokainen sen osa laajentaa kutakin kymmenestä pääkohdasta.</p><p>Miksi tehdä missiologinen analyysi kirjoista ja mitä sillä ylipäätään tarkoitan? Helluntailiike on kautta historian ollut hyvin vahvasti missionaalinen. Eli lähetys on ollut erittäin tärkeä osa liikkeen DNA:ta. Liike leviää edelleen hyvin vahvasti, erityisesti globaalissa etelässä, mutta myös sen länsimainen historia on selkeä osoitus lähetystyön ja evankelioinnin vahvasta roolista liikkeessä. Näin asiaa kuvailee mm. Arto Hämäläinen kirjassaan Helluntailainen DNA. Kun liikkeen teologiaa on nyt aloitettu sanoittaa, on mielestäni mielenkiintoista tarkastella, kuinka tämä osa DNA:ta näkyy tässä teologiassa.</p><p>Toisena lähtökohtana analyysille on oma haluni herättää helluntailiikkeen teologisessa keskustelussa pohdintaa siitä, että teemmekö teologiaa oman liikkeemme identiteetin kautta vai seuraammeko muilta liikkeiltä omaksuttua tapaa tehdä teologiaa. Mielestäni liikkeemme identiteetin vahva osa on lähetys. Siksi mielestäni helluntailainen teologia on ominta sille mikäli teemme missionaalista teologiaa. Ei vain teologiaa missiosta. Tässä tulokulmassa kaikkia teologian osa-alueita pyritään tarkastelemaan lähetyksen näkökulmasta. John R. Franke kuvaa missiologisen teologin pyrkimystä kirjassaan Missional Theology seuraavasti:</p><blockquote>Missionaalisessa teologiassa tutkitaan, miltä asiat voisivat näyttää, jos lähetys siirtyisi raamatuntulkinnan, teologian rakentamisen, seurakuntaelämän, hengellisen kasvun ja seurakunnan toiminnan keskipisteeseen.</blockquote><blockquote>Franke, J. R. 2020. Missional Theology: An Introduction. Sivu xi. Baker Academic.</blockquote><p>Tämä on siis kirjoitussarjan analyysin lähestymistapa. Kommentoin kirjasarjan eri osia ja pohdin onko kirjoissa ja niiden artikkeleissa nähtävissä missionaalista lähestymistapaa ja pyrin myös esittämään asioita, jotka mielestäni ovat jääneet kirjoissa sanomatta sen kustannuksella, että missiologinen näkökulma näyttää unohtuneen tai se on saanut vain hieman tilaa.</p><h3>Let the analyze begin</h3><p>Tätä tekstiä kirjoittaessani on kirjasarjasta julkaistu kolme ensimmäistä osaa. Ensimmäiseksi otan tarkasteluun kirjasarjan <a href="https://aikashop.fi/product/1150/suomen-helluntailiikkeen-opetuksia--osa-1-raamattu--jumalan-pyha-sana">ensimmäisen osan Raamattu — Jumalan pyhä Sana</a>. Kirja laajentaa siis uskon pääkohtien <a href="https://suomenhelluntaikirkko.fi/helluntaikirkko/uskon-paakohdat/raamattu/">ensimmäistä osaa</a>.</p><h4>Sisällys</h4><p>Kirja koostuu seuraavista artikkeleista.</p><ol><li>Raamatun auktoriteetti perustuu lunastuskertomukseen — Tuomas Havukainen</li><li>Jumalan virheetön sana? — Markku Ojaniemi</li><li>Juuri oikea pyhien kirjojen kokoelma — Janne Saarela</li><li>Tulkinnan työkalut — tekstin alkuperäistä merkitystä etsimässä — Sara Saarela</li><li>Helluntailainen raamattukäsitys ekumeenisten keskustelujen valossa — Sanna Urvas</li><li>Raamattu ja karismaattinen hengellisyys — Matti Niemelä</li><li>Sanaa julistamassa — kuinka valmistaa inspiroiva raamattu-uskollinen saarna — Marko Halttunen</li><li>Avaa Raamattusi ja löydä lukemisen riemu — Tanja Närhi</li></ol><p>Kun näin kirjan sisällysluettelon ensimmäistä kertaa, olin yllättynyt. Ostikkotasolla mikään ei näyttänyt viittaavan missionaaliseen lähestymistapaan. Kysyin itseltäni, eikö helluntailainen teologia tunnusta bibliologiassaan Raamatun missionaalista luonnetta. Heitin asiasta jopa kysymyksen <a href="https://www.facebook.com/groups/729960700981172">Helluntaiteologisen sympsiumin Facebook-ryhmään</a>. Keskusteluryhmässä kirjan toimittaja Heikki Salmela kuitenkin vastasi, että asia ei ole kuitenkaan näin. Hänen mukaansa kirjassa on missiologista lähestymistapaa ja aivan oikeutetusti rohkaisi minua lukemaan kirjan, jotta voin asiasta saada tarkemman vastauksen.</p><p>Luettuani kirjan olin osittain samaa mieltä Salmelan kanssa. Kirjassa tosiaan on missiologisia elementtejä, mutta mielestäni lähetys olisi voinut kirjassa ole selkeämminkin esillä.</p><h3>Missiologisia poimintoja kirjasta</h3><p>Seuraavaksi esitän joitakin missiologisia poimintoja joistakin kirjan artikkeleista. En käy kaikkia artikkeleita läpi sillä osa niistä olisi melko teennäistä vääntää missiologiseen kehykseen.</p><h3>Raamatun auktoriteetti perustuu lunastuskertomukseen</h3><p>Ensimmäisessä artikkelissa Tuomas Havukainen rakentaa näkemystä Raamatun arvovallasta ja perustaa sen lunastuskertomukseen. Hänen mukaansa Raamatun auktoriteetti rakentuu etenkin Jeesuksen elämää, kuolemaa ja ylösnousemusta koskevien kuvausten varaan. Näin ollen sen arvovalta ei rakennu niinkään Raamatun virheettömyyttä koskevaan keskusteluun.</p><p>Havukaisen mukaan lunastuskertomus jakautuu viiteen eri näytökseen. Hänen kuvaamat näytökset kuuluvat seuraavasti:</p><blockquote>1. Jumala luo mailman ja kaiken, mitä sinä on, ja toteaa luomistyönsä olevan hyvaä (1. Moos. 1–2).</blockquote><blockquote>2. Syntiinlankeemuksen seurauksena luomakunta rikkoutuu ja ihminen ajautuu erilleen Luojastaan, kun Jumala karkottaa hanet paratiisista (1. Moos. 3).</blockquote><blockquote>3. Jumala johdattaa ja auttaa valitsemansa kansan, Israelin, Egyptin orjuudesta Luvattuun maahan. Myöhemmin kansa joutuu syntiensä vuoksi pakkosiirtolaisuuteen. Jumalan lähettämät profeetat ennustavat Messiaan tulon.</blockquote><blockquote>4. Jumalan Sana tulee lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa, ja rikkoutuneen luomistyön ennalleen asettaminen alkaa messiaanisen ajan myötä. Profeettoien ennustukset saavat täyttymyksensä. Jeesuksen elamä, opetus, ristinkuolema ja ylösnousemus muodostavat perustan kristilliselleuskolle.</blockquote><blockquote>5. Pyhän Hengen inspiroimat evankeliumien kirjoittajat tallentavat todistuksen Jeesuksesta, ja apostolit välittävät tämän todistuksen luotettavasti eteenpäin. Syntyy kristillinen seurakunta, jonka tehtävänä on elää todeksi ja välittää eteenpäin Jumalan lunastuskertomusta siihen saakka, kunnes Jesus palaa maan päälle ja luomakunta uudistetaan.</blockquote><p>Havukaisen mukaan nämä näytökset ovat riippuvaisia toisistaan (erityisesti 4. ja 5. voidaan ymmärtää vain kolmen ensimmäisen valossa). Havukainen vahvistaa lunastuskertomusta auktoriteettina perustellen sitä Uuden testamentin tavalla lainata ja tulkita Vanhaa testamenttia. Havukainen osoittaa Jeesuksen ja apostolien sanoista kuinka tämä käy esiin.</p><p>Tämän tulkintakehikon missionaalinen ulottuvuus tulee hyvin esiin Havukaisen omin sanoin:</p><blockquote>Tällaista raamattuteologiaa voi pitää luonteeltaan perihelluntailaisena, sillä se tuo esille Jumalan lunastuskertomuksen suuret linjat <strong>ja painottaa sanoman viemistä eteenpäin.</strong></blockquote><p>Tulkintakehikkon pohjalle rakennettu kuva Raamatun auktoriteetista on milestäni missiolisesti mielekkäämpi kuin virheettömyyteen pohjautuva näkemys. Virheettömyyskeskustelu on luonteeltaan hyvin kirjalliseen kulttuuriin sidonnainen ja näin ollen se rakentuu hyvin pitkälti rationaaliseen pohdintaan ja analyysiin. Tämä on tyypillisempää ns. “länsimaisessa” (en tarkoita länsimaisella vain geografisesti rajattua aluetta) kulttuurissa ja näin ollen ei välttämättä viesti arvovaltaa selkeästi laajalle.</p><p>Lunastuskertomusmalli on taas osoitettu olennaiseksi osaksi Jeesus kertomukuksen ymmärtämistä. Missiologi Bryant L. Myers viittaa Trevor McIlwainiin joka huomioi, että perinteisten kulttuurien ihmisillä oli haastetta omaksua ja suhtautua evankeliumiin. Kyse ei ollut vain vieraasta geografiasta tai oudoista kulttuurisista tavoista. Näillä ihmisillä oli tapana välittää kulttuuriaan ja arvojaan suurten eeppisten tarinoiden ja runojen avulla. Nämä tarinat antoivat myös merkityksen nykyhetkeen. Siksipä Jeesus kertomus irrallaan Raamatun suuresta kertomuksesta oli vaikea ymmärtää. Myersin mukaan Jeesus kertomus irrallaan sen alkupisteestä ja kertomuksen tulevaisuutta avaavasta osasta ei avaa ihmisen ymmärrystä siitä. (Bryant L. Myers. Walking With The Poor: Principles and Practices of Transformational Development (Revised and Expanded Edition) . Orbis Books. Kindle Edition.)</p><p>Vaikka vakuuttaisimme Jeesus kertomusta virheettömänä, ei se välttämättä avaa ihmisen ymmärrystä Jumalasta. Uskon, että monen ihmisen on helpompi hahmottaa myös Raamatun auktoriteetti suuren kertomuksen myötä. Tähän syynä on se, että ihminen voi sijoittaa itsensä ja yhteisönsä osaksi tuota suurta kertomusta.</p><p>Toisena lunastuskertomuksen puolesta puhuvana huomiona ja erityisesti sen viidennessä näytöksessä todettavaa kohtaa “…Syntyy kristillinen seurakunta, jonka tehtävänä on elää todeksi ja välittää eteenpäin Jumalan lunastuskertomusta…” vahvistava näkökohta, on ns. mustan vapautuksen teologian tekijän James H. Conen nostama näkökulma. Mikäli Raamatun virheettömyys nähdään uskon ainoana auktoritettina ja unohdetaan pohtia mitä virheettömyydellä on merkitystä riiston ja sorron kohteena oleville, päädytään teologiassa korostamaan enemmän “oikeita” väittämiä Jumalasta, kuin Jumalaa aktiivisena toimijana maan sorrettujen vapauttamisessa. Cone toteaa: “Eloonjäämisestä kamppailevat mustat eivät ole kiinnostuneita abstraktista totuudesta, “erehtymättömästä” tai muusta. Totuus on konkreettista.” (James H. Cone, 2007, A Black Theology of Liberation, Sivu 88. Orbis Press, Maryknoll NY)</p><p>Vaikka rotukysymys ei suoranaisesti ole koskettanut suomalaista helluntailaisuutta, on se relevantti näkökulma. Suomen helluntailainen lähetysteologia korostaa nykyään myös oikeuden mukaisuuden totteuttamista osana kokonaisvaltaista lähetystä. Lisäksi kuten Havukainen artikkelissaan toteaa (kohta jota käyn läpi seuraavassa kappaleessa) . Myös suomalainen yhteiskunta on muuttunut ja uskonnollinen moninaisuus lisääntynyt. Tämä näkyy mm. maahanmuutto ilmiössä. Näiden uusien naapuriemme kohtaamisessa Conen kritiikki on myös suomalaiselle helluntailaisuudelle oikeanlainen haaste.</p><h4>Raamattu ja muut uskonnot</h4><p>Havukainen nostaa artikkelissaan selkeän missiologisen osuuden, jossa hän käy läpi muiden uskontojen pyhiä kirjoituksia ja tekee komparatiivista teologiaa. Tämä on tärkeä, joskin melko suppea osa artikkelia ja se auttaa helluntailaisia ymmärtämään Raamatun ilmoituksen luonnetta ja kuinka se eroaa muiden uskontojen kirjoituksista ja niiden ilmoituksen luonteesta.</p><p>Tämä antaa mahdollisesti joitakin eväitä helluntailaisille dialogiin, jota he voivat käydä muiden uskontojen edustajien kanssa. Missiologisesti olisi kuitenkin ollut mielekästä tarjota pelkän kuvauksen lisäksi joitakin avaimia dialogiin. Ehkä tätä ei saatu matumaan teokseen, mutta ainesta siihen olisi ollut tarjolla mm. Kärkkäisen Veli-Matin Doing the Work of Comparative Theology kirjassa.</p><p>Aivan artikkelinsa lopuksi Havukainen toteaa, että Raamattu on pelastussanoman välittäjä. Tämä nostaa esiin hyvin Raamatun missionaalisen luonteen. Näin ollen voidaan todeta, että Havukaisen artikkeli sisälsi missionaalisia elementtejä ja näin ollen siinä on havaittavissa helluntailainen missionaalinen DNA:han.</p><h3>Tulkinnan työkalut — tekstin alkuperäistä merkitystä etsimässä</h3><p>Kirjan luku Raamatun tulkinnasta ansaitsee myös muutamia huomioita. Sara Saarela tekee artikkelissaan huolellisen työn esitelleessään tulkintaan liittyviä työkaluja.</p><p>Myös Saarela nostaa esiin Raamatun suuren kertomuksen ja ohjaa lukijaansa kohti kokonaista kertomusta, jonka valossa Raamattua tulisi lukea ja tulkita. Tämän merkityksestä olen jo kirjoittanut yllä, joten ei siitä sen enempää.</p><h4>Vanhaa missiologista paradigmaa</h4><p>Saarela aloittaa pohtimalla kuka tekstin merkityksen määrittää. Tässä kohden hän esittelee hermeneuttisia lähestymistapoja, jotka pyrikivät vastaamaan tähän kysymykseen. Saarela käy läpi niin kirjoittajan, tekstin, kuin lukijan roolia painottavia malleja.</p><p>Mallit ovat hyvin esiteltyjä, mutta missiologisesti silmään pistää Saarelan maininta marginaaliryhmistä lukijakeskeisistä malleista käsiteltäessä. Saarela kirjoittaa seuraavasti puhuessaan tekstin lukemisesta ikään kuin toisena hahmona:</p><blockquote>Sama koskee erilaisia marginaaliryhmiä, kuten köyhiä, eri tavoin vammaisia sekä etnisiä vähemmistoja. Ja voidaampa marginaalisiksi ääniksi lukea myös länsimaiden ulkopuolella elävät Raamatun lukijat, koska teologiaa on perinteisesti tehty länsimaissa. Näiden ihmisten erilaiset näkökulmat mahdollistavat sen, että he voivat kiinnittää Raamatun tekstissä huomiota johonkin sellaiseen seikkaan, joka jää vaikkapa kantasuomalaiselta tai <br>-ruotsalaiselta huomaamatta.*</blockquote><p>Tekstin pääperiaate on ihan hyvä, mutta se sisältää vanhaa imperialistista lähetysparadigmaa. Ajatus siitä, että teologia on perinteisesti tehty länsimaissa on virheellinen. Teologiaa tehdään myös muualla. Myös marginaalissa tehdään teologiaa. Usein tämä teologia ei vain kantaudu länsimaisten teologien luettavaksi. Helluntailähetys on jo pitkään rohkaissut kumppanikirkkojaan muodostamaan omaa teologiaansa ja “länsimaisen” teologian kantaminen muuhun maailmaan on nähty osin ongelmalliseksi.</p><p>Tämä koskee erityisesti tulkinnan sovellusta eli kontekstualisointia. Tässä roolissa useat Saarelan mukaan marginaali äänet todellisuudessa tuottavat teologiaa. Sen muoto ei ehkä ole länsimaisen mittarimme mukaista, mutta teologiaa se silti on. Myös meille tutun muotoista (kirjallista) teologiaa näiltä “marginaali ääniltä” on jo hyvin tarjolla. Uskallan väittää, että tässä suomalaisilla helluntaiteologeilla olisi vielä tutkittavaa ja ammennettavaa.</p><p>Tämä vanha paradigma näkyy myös kirjan muissa artikkeleissa ja erityisesti niiden lähdeluetteloissa. Kirjoittajat lainaavat suurilta osin valkoisia länsimaisia miesteologeja eikä dialogia käydä juurikaan muun kuin länsimaisen teologian kanssa.</p><p>[* Haluan julkaisun jälkeen liittää tähän huomion Sara Saarelalta. Saarela kommentoi artikkeliani ja avasi käyttämiensä termien merkitystä. Hän nosti esiin, että hänen tarkoituksenaan, ei ollut luoda ei länsimaisesta Raamatun lukijasta alentavaa kuvaa. Hänen mukaansa lause johon tartuin vain toteaa tosiasian eikä arvota. Saarela sanoo myös tunnistavansa teologian tekemisen länsimaita laajemmalla alueella. Hän myös harmittelee sitä, että asialle ei artikkelissa jäänyt kunnolla tilaa. Mielestäni ilmaisu on kuitenkin harhaan johtava ja sisältää imperialistisen kaiun sellaisenaan kuin se kirjassa esitetään. Saarela puollustatuu myös sillä, että artikkeli suuntautuu vain suomen helluntailaiseen kontekstiin. Tämä on kuitenkin ongelmallinen toteamus, sillä suomenalainen helluntaikonteksti on suhteellisesti globaalissa mittakaavassa erittäin merkittävä tekijä ja sen lähetystyö kuuluu mielestäni vahvasti kontekstiin.]</p><h4>Tulkinnan puuttuva missiologinen palanen</h4><p>Käsitellessään Raamatun tulkintaa Saarela keskittyy pääosin kahteen asiaan ja tekee molemmat erittäin hyvin. Hän esittelee tulkintamalleja, työkaluja, huomioitavia tekijöitä tekstissä ja kirjoitusajan kulttuurissa. Sen lisäksi hän käy läpi suomalaisen helluntailaisuuden raamatun lukua ja tulkintaa.</p><p>Tämän huolellisen työ lisäksi mielestäni artikkeliin olisi tarvittu Raamatun tulkinnan missiologin palanen, eli tekstin sovellus. Kuinka tekstiä sovelletaan ja kontekstualisoidaan. Vasta tässä osassa Raamatun lukeminen on saavuttanut lukijan elämän. Tällöin Raamatun missio toteutuu. Jeesuksen malli alkaa elää kristityssä.</p><p>Sanan soveltuminen nykyhetkeen ja eri kulttuurien keskelle ja Pyhän Hengen toiminta sovelluksen synnyssä nousee esiin Lausannen julistuksessa, jota Helluntaikirkon uskon pääkohdissakin lainataan. “Sen kautta Pyhä Henki puhuu vielä nytkin. Hän valaisee jokaisessa kulttuurissa Jumalan ihmisten mielen ymmärtämään ilmoitetun totuuden tuoreella tavalla.”</p><p>On toki mahdollista, että Salmela on toimittajana halunnut jättää soveltamis osuuden Saarelan artikkelista pois, sillä myöhemmin kirjan loppupuolella Marko Halttunen käsittelee asiaa Sanan julistamista. Siitä huolimatta olisi missionaalisen näkökulman mukaan ollut soveliasta avata Sanan soveltamista myös Saarelan artikkelin yhtedessä ja nostaa esimerkiksi lukijan kulttuurin asettamia haasteita esiin.</p><h3>Raamattu ja karismaattinen hengellisyys</h3><p>Kirjan loppupuolella on Matti Niemelän artikkeli, joka tarkistelee Raamatun ja karismaattisen hengellisyyden suhdetta. Artikkelissa esitetään kuinka helluntailainen pneumatologia on rakennettu erityisesti Apostolien tekojen pohjalta.</p><p>Niemelä nostaa artikkelissaan karismaattisen kokemuksellisuuden ja Raamatun yhteisvaikutuksen helluntailähetysinnon sytyttäjäksi. Tämä on jossain määrin kirjan selkeästi missiologisin osio. Osio jää kuitenkin melko tyngäksi.</p><p>Tämän jälkeen Niemelä siirtyy tarkastelemaan Raamatun käyttöä ja sen ohjeita karismaattisen toiminnan arvioinnissa. Arvioinnissa Niemelä ohjaa lukijaa tarkastelemaan profetioiden sanomaa ja tarkastelemaan onko se linjassa Raamatun opetuksen kanssa. Lisäksi hän kiinnittää huomita profetoivan henkilön arviointiin ja perustelee tätä Raamatun jakeilla.</p><p>Niemelä nostaa esiin parina profetiakategoriana, tulevaisuus profetiat ja tuomio profetiat. Mielestäni arvionti kriteereiksi näihin olisi voinut lisätä missiologisen arvioinnin. Eli kysymyksen siitä, miten sanoma levittää Jumalan valatakuntaa. Erityisesti vanhan testamentin profeetat olivat aikansa lähetystyöntekijöitä. He astuivat areenalle ja nostivat aikansa kulttuurin epäkohtia esiin, ja julistivat tuomiota sekä eskatologista toivia, joka on lupaus Jumalan valtakunnan kulttuurin leviämisestä maailman.</p><h3>Sanaa julistamassa — kuinka valmistaa inspiroiva raamattu-uskollinen saarna</h3><p>Kirjan loppupuolella on suomalaisen helluntaikentän homiletiikan asiantuntija Marko Halttusen artikkeli saarnan valmistamisesta. IK opistoa käyneet ja Halttusen kurssilla istuneet oppilaat voivat helposti arvata, että Halttunen keskittyy erityisesti tekstiä selittävään saaraan ja puhuu sen puolesta. Halttunen toki esittelee muitakin malleja lyhyesti.</p><p>Artikkeli on sinänsä missiologinen monessa mielessä. Mutta erityisesti siitä missiologisen tekee sen aihe. Julistaminen on itsessään missiologinen aktiviteetti. Julistus nähdään helluntailiikkeen teologisen asikirjan mukaankin tärkeänä osana lähetystä. Tosin on hyvä muistaa, että se ei ole ainoa osa.</p><p>Edellä peräänkuulutin Saarelan artikkelia analysoidessani Raamatun tulkinnassa sanoman soveltamisen missionaalista merkitystä. En ole varma onko Salmela katsonut Halttusen artikkelin kattavan asian. Mutta on huomion arvoista, että Halttunen nostaa sovellutuksen esiin osana saarnaa. Tämä ei sinänsä ole mikään erityinen löytö ja nousee esiin kaikissa homiletiikkaa käsittelevissä teoksissa.</p><p>On kuitenkin todettava, että Halttunen antaa sovullukselle melko vähän tilaa. Halttunen keskittyy enenmmän saarnan rakentamisen tekniikoihin. Vertailukohdaksi voi ottaa Timothy Kellerin, joka omistaa kirjassaan Preaching–Communicating Faith in an Age of Skepticism kokonaisen kirjan osan puhuessaan saarnan pyrkimyksestä saavuttaa ihminen.</p><p>Halttunen toteaa artkkilissaan, että saaran lopetus vie sanoman arkeen. Näin ollen konkreettinen sovellutus tulee esiin saarnan lopussa. Keller taas osoittaa kirjassaan, että läpi koko saarnan tulee ottaa huomioon kuulijan kulttuuri ja konteksti. Kellerin mukaan koko saarnan rungon tulee haastaa kuulijaa. Mielestäni suomalainen helluntailainen homiletiikan tulisi vahvistua tällä osa-alueella. Olisi hyvä pohtia syvemmin, kuinka saarantut tekstit todella koskettavat aikamme kultuurissa eläviä ihmisiä.</p><h3>Mitä kirjassa ei nostettu esiin?</h3><p>Kun peräänkuulutin Facebook keskusteluissa puuttuvia missilogisia teemoja, nostettiin esiin näkemys siitä, että eihän sitä aina voi kaikkea kattaa ja onhan se hyvä, että nyt on edes jotain teologiastamme saatu kirjalliseen muotoon. Mielestäni on kuitenkin hyvä myös pohtia mitä jäi sanomatta. Tämä siksi, että helluntaiteologisen keskustelun tulee jatkua vaikka nyt kirjoja julkaistaankin.</p><p>Lopuksi haluaisin nostaa mielestäni yhden Raamattuun liittyvän missionaalisen piirteen, joka mielestäni ei noussut esiin kirjassa. Ramattu on itsessään missionaalinen, sillä se tuo sanoman Jeesuksesta. Tässä mielessä voisi toki todeta, että eikö muidenkin uskontojen tekstit ole myös missionaalisia, kun ne tuovat esiin uskontojen sanoman.</p><p>Mielestäni Raamattu ja erityisesti kristittyjen tapa suhtautua siihen erottaa sen monesta muusta pyhästä kirjoituksesta. Raamatun missionaalinen piirre on sen käännettävyys. Tälle vahvana todistuksena on jo Raamatun kirjoittajien käyttämä Septuaginta, eli vanhan testamentin kreikan kielinen käännös. Jo, tuolloin kirjoitukset oli käännettävissä, jotta sanoma Jumalasta voisi olla saatavilla mahdollisimman monille.</p><p>Käännösperinne on erityisesti saanut merkitystä reformaation myötä. Mutta nykyinen Raamatun saatavuus eri kielillä on aivan omaa luokkaansa. Raamattu missionaalisena tekstinä ei käänny vain vieraille kielilli vaan siitä tehdään myös uusia käännöksiä kielien kehittymisen myötä. Kristillinen Raamatta pyrkii tavoittamaan jokaisen aikakauden ihmiset.</p><p>Tähän liittyen olisi ollut mukava nähdä kirjassa myös artikkeli Raamatun käännöstyöhön ja käännöksien arviointiin liittyen. Tämä tukisi myös seurakuntien missionaalista tehtävää ja palvelisi lähetystä lähellä ja kaukana. Kuinka käymme Raamatun tekstejä läpi vieraan kielen kautta ja kuinka ne voivat laajentaa ymmärrystämme Raamatun teksteistä? Nämä ovat mielestäni missiologisia kysymyksiä, joihin olisi kiva saada vastauksia suomalaisilta helluntaiteologeilta.</p><h3>Jatkoa seuraa</h3><p>Tulen myöhemmin julkaisemaan analyysin kirjasarjan seuraavasta osasta Jumala–kaikkivaltias Isä.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=19ed13b0a42e" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Case COVID-19. Are we reaping what we sow? (TL;DR No, we don’t.)]]></title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni/case-covid-19-are-we-reaping-what-we-sow-tl-dr-no-we-dont-8259fd6310f4?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/8259fd6310f4</guid>
            <category><![CDATA[coronavirus]]></category>
            <category><![CDATA[diaconia]]></category>
            <category><![CDATA[dogs]]></category>
            <category><![CDATA[theology]]></category>
            <category><![CDATA[environmental-issues]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Lauri Saarni]]></dc:creator>
            <pubDate>Sun, 15 Mar 2020 05:48:54 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2022-12-30T06:24:16.133Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*ZcsISAKYNFxlwwqe-uEFrg.jpeg" /></figure><h3>Case COVID-19. Are we reaping what we sow? (TL; DR No, we are not.)</h3><p>It is all over, you can’t avoid reading about the new corona virus. Situations in regard to it changes quickly. Countries are closing borders; big events are being cancelled and schools are being closed or moved to online learning environments. In the midst of it, many of us think why this is happening. What has caused the explosive spread of COVID-19? Why do we need to stay in and cancel our next trip to Italy? Why are people buying toilet paper like crazy?</p><p>What is causing this? From a scientific perspective, people try to identify the source and it has been claimed that the source was a “wet market” in Wuhan. The market sells both dead and live animals, including fish and birds. These are high risk places for the virus to jump from animals to humans. This is a scientific answer. The virus jumped from animals to humans.</p><p>Yet some of us try to go to a deeper level. For example, many religious people try to figure out a religious response to the question; what the reason for coronavirus outspread is. The most common reason for causing the deeper level thoughts is that the treatment of patients in critical condition pushes us to make hard ethical choices. When the amount of equipment used for helping patients is limited, we need to do hard decision. Who should we prioritize? Who deserves to be taken care of? The ethical questions like this put us into a situation when we start thinking, why do we need to make these hard choices. Who or what has put us in the situation we are in? Ultimately for religious people the questions turn to gods and people.</p><p>Some of us start questioning the goodness of god(s), at least in the religions that have a dogma that god is good. Some start trying to figure, what we as humans have done wrong. Are we causing this to ourselves? For myself, I think of the situation from a Christian perspective and try to grasp it from a theological standpoint.</p><h3>An enforced Sabbath/Jubilee</h3><p>I saw a tweet online saying that, <strong>“Perhaps the COVID-19 is an enforced Sabbath/Jubilee after too many years of exploiting the world. It’s painful. The vulnerable suffer most. But the dirty rotten system could not keep going without crashing eventually Let this be our warning to turn back to caring for one another”</strong>. At first, I was like WOW. What a deep thought. I love the environmental aspect of it. We have exploited the world so badly. Now, we should turn to Sabbath and be subversive to the standards of our over consuming culture. We should start celebrating Jubilee and give back to the people and nature rather than continue this exploitation.</p><p>Coronavirus definitely forces us to do this. People are forced to stay in and rest. The airlines are cancelling flights more than ever in the history. Less carbon oxide! Cruise lines are polluting less our oceans. People want to support their loved ones, those who belong to the risk group. Politicians (at least some) are reminding us that healing the sick and caring for those who are sick or guaranteed is more important than healing our global finance.</p><p>But after a moment I started to see a problem in the statement of the tweet. The problem for me was the word combination “enforced” and “Sabbath/Jubilee”. My theological understanding cannot see a loving God forcing his people to have a Sabbath. If our theology defines God as loving, how he could force people. This cannot be. I believe God gave us free will. And I think Sabbath in terms of its nature is about our decision to rest and live subversive lives. God gave an example of the Sabbath in the creation narrative. He rested after creating all that was good, not because the situation forced him to rest. Jesus actually confronted the Pharisees who made the Sabbath enforced to the far edge, he broke the Sabbath to heal a sick person.</p><h4>Who is the enforcer?</h4><p>So, I asked the person tweeting; who is the enforcer? The reply was: <strong>“I would say God created the world in such a way that when we over-exploit it, there are natural consequences. I’m not saying God is vengefully punishing us. Just that we reap what we sow.”</strong>. Is it so, did God create the world in a way that it will reply with the consequences if we exploit it?</p><p>With a simplified interpretation of the creation narrative, the statement can be questioned. God created… and said it was good, then he created… and said it was very good. At least the creation in the beginning was in the state that everything was good.</p><p>But the case like coronavirus shows clearly that this good state is not reality, at least right now it is not. But is the creation in state that it will give us an evil response to our exploitation? I would argue not. Creation by its nature is natural, not moral. It has no rational though. It cannot think like: “Now I have been exploited, so I will respond by giving consequences”. It just operates in terms of natural law. The natural law is not moral law. Why did the virus jump from animals to humans? Because that is how it operates. That is the behavior of living organisms that we categorize as a virus.</p><h3>Are we reaping what we sow?</h3><p>So, we do not sow what we reap in the case of the COVID-19. Our exploitation affects the nature and damages it, but a better case for this is the climate change. If someone can connect the climate change to virus deciding jump to humans from animals, I am ready to change my mind.</p><p>Another person has responded to original tweet saying: <strong>“Respectfully, think of how this tweet reads to those who are infected, or those who have loved ones who died from the virus. This isn’t just a quarantine making everyone hang out at home”.</strong></p><h3>Different theological response to COVID-19</h3><p>So, as a reply to the tweet mentioned above, I would like to offer a different theological response to the case COVID-19. It does not respond to the question why the virus is spreading, but rather what should we do in the current moment? <strong>The new coronavirus is a call for us to diaconal service and lament.</strong></p><p>People are afraid. They are panicking. They are dying. We should be calming those who are panicking. We should be standing next to those who are afraid. We should be giving good advice for prevention. We should be building peace and making sure that there is enough of home emergence storage for everyone. And we should be weeping with those who weep. Jesus wept when he heard Lazarus dying. We should comfort those who have lost their loved ones. Let’s battle the virus and care for the people rather than blame ourselves for the situation. Let’s ignite the hope for better tomorrow.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=8259fd6310f4" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Do Asians and Westerners think differently? — If so, does it matter to us?]]></title>
            <link>https://medium.com/@lauri.saarni/do-asians-and-westerners-think-differently-if-so-does-it-matter-to-us-dc0dbf02333?source=rss-8b7d2a54d96e------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/dc0dbf02333</guid>
            <category><![CDATA[culture]]></category>
            <category><![CDATA[self-improvement]]></category>
            <category><![CDATA[cultural-intelligence]]></category>
            <category><![CDATA[christianity]]></category>
            <category><![CDATA[mission]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Lauri Saarni]]></dc:creator>
            <pubDate>Mon, 07 Oct 2019 16:15:53 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2020-04-15T14:52:13.768Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*SM-JkHPhdEsR02MTk5pfFw.jpeg" /><figcaption>A</figcaption></figure><h3>Do Asians and Westerners think differently? — If so, does it matter to us?</h3><p>The question for this article comes from <a href="https://www.craiggreenfield.com/blog/asianwesternworldview">an article</a> written by Craig Greenfield the Founder and Director of Alongsiders International. Craig has a respectful amount of years living abroad and he is a true global professional. His original article opened up the understanding that there are multiple dimensions in cultures and they all play different part when we try to answer the question the title lays out. Craig for example, shows how the guiding principles are different for Westerners (Liberty) and Asians (Harmony).</p><p>After the original post, he then published <a href="https://www.craiggreenfield.com/blog/contextmatters">another interesting article</a> to continue on the subject. The 2nd article was authored by by missiologist Ryan Kuja. Ryan titles himself as a global citizen and according to his bio he has “a background in international mission, relief, and development” and has “lived in fifteen cities and rural villages on five continents and has fifteen years of professional, academic, and personal experience in mission.” Ryan continues where Craig stopped and brings scientific understanding how cultures are wired to our brain and how the geography affects to the wiring. Both of the articles give the clear understanding that, yes, there is a difference in the way people think and the difference is rooted in the culture that has nurtured them.</p><p>What I want to continue is the follow up question: “Does it matter to us?”. I feel this is what both articles try to tackle at the end by laying out some questions. Craig asks questions related to our interpretation of the Bible. Does the realization of cultural differences change our view on certain passages? Ryan asks similarly, does the understanding of our religious and cultural context open our understanding of life and ministry of Jesus Christ? These questions form a good start, but I think we can go further and get more benefits out of realizing that this difference exists.</p><p>Realization of the differences in thinking helps us to have…</p><h3>Better Understanding of Ourselves</h3><p>When we encounter cultural differences, often this leads into confusion and even into fear. Why? I think it is that we observe the other and forget to look at ourselves. But, if we start seeing the differences like Craig and Ryan have shown, it is actually a good time to reflect on what you are like. How has the culture nurtured you? What are the cultural dimensions that you can see affecting on how you function? Observing the differences is like a special mirror that will show qualities and traits in you that might not be seen elsewhere.</p><p>For example, I myself am from Finland and in Finnish culture uncertainty avoidance¹ is highly esteemed cultural dimension². We as Finns want to play it safe and now what is ahead. We even have a road sign after a tunnel ends with a symbol showing that the tunnel ends. We are strict with our rules and we enjoy the situation when we know how others behave.</p><figure><img alt="A traffic sign displaying a tunnel with a red stripe striking over it." src="https://cdn-images-1.medium.com/max/257/1*wZoEvxBFMe0MeFMFGfaQCw.jpeg" /></figure><p>Understanding that this affects my own way of thinking helps me to understand why I get so frustrated when I try to drive the car on the streets of Phnom Penh where the rules have just recently started to emerge.</p><figure><img alt="" src="https://cdn-images-1.medium.com/max/1024/1*rnfskO4o0TDqp7W_lFyqqQ.jpeg" /><figcaption>Soon to be stuck crossing in Phnom Penh Thmey area. The rule telling who will go first exists, but only in the law books. In practice, it’s more like everyone goes first. Even the traffic gets stuck, the flexibility of Cambodians can open even a very tight knot.</figcaption></figure><p>Sometimes the difference in thinking leads into fascination. Realizing the different way to approach things in different cultures can help you to understand that there is a better way doing something. Repeating what your ancestors have been doing, might not be the wisest things after all. I personally have learned so much from my Asian brothers and sisters about sharing and approaching things communally.</p><p>But that’s not all. Realization of the differences in thinking helps us to have…</p><h3>Better Interaction with Others</h3><p>When we see the differences and study and learn about them, we can start building what is called cultural intelligence³. Actually the self understanding that was discussed above is part of this as well. But I like to concentrate on the subject of the cultural intelligence here bit more.</p><p>Even you might not be living in a global setting as Craig, Ryan and I do, you most likely will face multiple people in your life, who come from different cultural settings. And there is a great change, that you will interact with them at some point. For these moments, building your cultural intelligence is a key to navigating through these unfamiliar waters.</p><p>If you find yourself in a situation where different thinking occurs, it’s not enough to realize how they are different. In addition, this should affect on your behavior in cross-cultural situations. Why? Because it leads into shared meaning.</p><p>An example of building cultural intelligence. I was working in cross-cultural team developing software. After hard working sprint our team had a retrospect meeting. As a technical lead in the team, I gave feedback to the scrum master of our team. My aim was to give constructive feedback, so she could improve her skills and be more successful in the upcoming sprint. As I gave the feedback directly with her name, in front of the whole team, instead of constructing, I ended up making her feeling ashamed and humiliated in her thinking. We did not have a shared meaning. I learned from the mistake as she kindly advised me and guided me. From then on, I started giving the feedback by using phrases like: “We as a team, need to learn…” and “Our team could improve in…”.</p><p>The thinking does not only affect the way we need to communicate verbally, but there is a huge amount of nonverbal communication and local customs we must observe and learn as well.</p><p>More about the shared meaning will be discussed next…</p><h3>Diversity in the Ways of Thinking has Rich Value in True Partnership</h3><p>With clear self-understanding and applied cultural intelligence you will have shared meaning. Shared meaning happens beautifully in partnership. Partnership is a setting where partners are equally at the same level. This is a golden key for cross-cultural work.</p><p>When we see the differences in our thinking with the other, the common question who’s idea is the right one. As cultures and mindsets might lead into different ideas, we sometimes struggle to live out true partnership. We get easily tempted to think that the guiding principle or the viewpoint that our world view endorses is the best. This easily leads into a crash of thoughts.</p><p>We Westerners are usually the ones who get easily trapped in our own way of thinking. Without even realizing, what is causing our thinking and without trying to understand the other ways, we vindicate our own thoughts.</p><p>But if we want to have shared meaning, we should remember that no human culture transcends other cultures. Don’t misunderstand, I am not saying that cultural relativism is the answer. No, but the partnership is. Together with your cross-cultural partner you can share the different ways of thinking and then start looking what is to be found from the shared meaning.</p><p>Let me share an experience of this. I was preparing a teaching about family life, parenting and marriage. My goal was to map, Cambodian family values, so that I can see what are the important aspects I should cover with my teaching. As I wanted to really know what the family culture is like, I invited a local couple to discuss and give answers to myself. As we were discussing the family values, I asked: “Would you consider belonging as a Cambodian family value.” In my head I was pretty sure that the answer would be yes. I assumed that as Cambodian culture is highly collectivistic, that would naturally flow into family values. But as I heard the answer from the couple, I was surprised. They said no. And the reason was that they said that there is a big distance with parents and children in decision making. The children do not feel belonging as it is so. This discussion with a local partner gave me deeper understanding I would have ever have gotten by my own thinking. I could have made the mistake to follow my own thought and assume I’m right. But as I formed shared meaning I learned another important factor that forms the family life for Cambodians.</p><p>As I am a follower of Christ, I have learned that there is one culture that transcends all other cultures. Of course, I’m speaking of the Gods Kingdom and its culture. The shared meaning is a beautiful moment when in partnership cross-cultural people have shared their thoughts and laid them out to be examined to see what are the things in them that are reflecting God&#39;s image. As people from different cultures we share function of the image bearing. Not everything in our thoughts, do this. But learning from each others and from ourselves with the word of God as our guide, we can see the beauty of diversity.</p><p>Diversity in thinking is not a problem, but a rich value.</p><p>[1] In cross-cultural psychology, uncertainty avoidance is how cultures differ on the amount of tolerance they have of unpredictability. McCornack, Steven, and Joseph Ortiz. Choices &amp; Connections: An Introduction to Communication. 2nd ed., Bedford/St. Martin’s, 2017.</p><p>[2] A cultural dimension here refers to the concept used by by Professor Geert Hofstede, Gert Jan Hofstede, Michael Minkov and their research teams who have used six different dimensions to map out differences in national cultures. Hofstede defines culture as “the collective programming of the mind distinguishing the members of one group or category of people from others”.</p><p>[3] Earlier there has been discussion about IQ. Measuring one&#39;s intelligence in terms of knowledge. After that, the discussion has been enlarged by the EQ, which focused the understanding of emotions and handling of them. But in more recent years, the way to identify persons intelligence has still widen. Now CQ has been added as a different way to measure the intelligence to gain even more holistic understanding of it.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=dc0dbf02333" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
    </channel>
</rss>