<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?><rss xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/" xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/" xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom" version="2.0" xmlns:cc="http://cyber.law.harvard.edu/rss/creativeCommonsRssModule.html">
    <channel>
        <title><![CDATA[Stories by Mikko Airas on Medium]]></title>
        <description><![CDATA[Stories by Mikko Airas on Medium]]></description>
        <link>https://medium.com/@mikkoairas?source=rss-e516932d8633------2</link>
        <image>
            <url>https://cdn-images-1.medium.com/fit/c/150/150/1*ypxS5XDWK9FhEbllSsgamA.jpeg</url>
            <title>Stories by Mikko Airas on Medium</title>
            <link>https://medium.com/@mikkoairas?source=rss-e516932d8633------2</link>
        </image>
        <generator>Medium</generator>
        <lastBuildDate>Tue, 17 Nov 2026 23:29:00 GMT</lastBuildDate>
        <atom:link href="https://medium.com/@mikkoairas/feed" rel="self" type="application/rss+xml"/>
        <webMaster><![CDATA[yourfriends@medium.com]]></webMaster>
        <atom:link href="http://medium.superfeedr.com/" rel="hub"/>
        <item>
            <title><![CDATA[Puhutaanpa tappamisesta]]></title>
            <link>https://medium.com/@mikkoairas/puhutaanpa-tappamisesta-b21b87089826?source=rss-e516932d8633------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/b21b87089826</guid>
            <category><![CDATA[hölinä]]></category>
            <category><![CDATA[moraali]]></category>
            <category><![CDATA[tappaminen]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Mikko Airas]]></dc:creator>
            <pubDate>Wed, 28 Mar 2018 21:13:59 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2018-03-29T04:51:38.525Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<p>Luin uutisen, että Suomen palauttama pakolainen oli tapettu Bagdadissa. Luin toisen uutisen, jossa kerrottiin että ainakin englantilaisen Primarkin käyttämä hikipaja Dhakassa romahti ja sadat kuolivat. Kävimme kuukausi sitten lasten kanssa Primarkissa. Arvioidaan, että 90-luvun alun pankkiriisi ajoi 14 500 ihmistä itsemurhaan. Harmi homma, siis heille. Toivottavasti syylliset saadaan kiinni.</p><p>Toisaalta, jos olisin nuoruuden alkoholinhuuruisilla reissuillani tullut vahingossa tönäisseeksi kaverini alas kerrostalon katolta, jossa jostain syystä alasti kekkuloimme kesäyönä (ei täysin hatusta vedetty esimerkki), en luultavasti nukkuisi tänä yönäkään hyvin.</p><p>Suurin osa ihmisistä, kuten minä, kuvittelee, ettei ole koskaan tullut tappaneeksi ketään. Tapamme sekä ihmisiä että tietysti kaikkea kaikkea muuta liikkuvaa ja hengittävää sellaista tahtia, että Easton Ellistä hengästyttäisi. Tai hengästyttää, en ole varma onko mies hengissä. Mietin omaa vastuutani ihmisten tappamisen kautta, koska se on selkeä, ymmärrettävä yksikkö, toisin kuin joku hiilijalanjälki tai eettinen asenne.</p><p>Tulin väsänneeksi tälläisen kotitekoisen moraaliportaikon ihmisten tappamisesta siviiliolosuhteissa, lähinnä selventääkseni suhdetta esim. kobolttikaivoksissa kuolleisiin lapsiin jne. Olen lukenut vain teoreettista filosofiaa, joten en ainakaan heti löytänyt mitään fiksua vertailukohtaa tälläiselle esim. juridisen moraalifilosofian puolelta (totuus: en edes yrittänyt, en edes tiedä, onko “juridista moraalifilosofiaa”). Olen varma, että jos/kun julkaisen tekstin, tämä puoli varmasti hoituu ja portaikkoni romahtavat. Mahtavaa! Tai tylsää, jos näin ei käy.</p><p>Eli portaat kulkevat näin.</p><ol><li>asteen, suora vastuu syntyy, kun ihan fyysisesti tulee vetäisseeksi liipaisimesta, huitaistua puukolla tai huhmareella ja ihminen kuolee. Tuomioistuin tuomitsee, syyllinen joutuu tunnontuskiin ja elää loppuelämänsä jossain suossa, josta ei oikein pääse pois. Veri ei lähde pesemälläkään ja kaikki tuomitsevat kuorossa. Vastuu on selvä, ja se myös tarttuu identiteettiin.</li><li>asteen, käsketty vastuu on sitä, kun tulee käskeneeksi jonkun tapettavaksi. Ei nyt siis suorastaan taluta teloituskomppanian eteen, mutta sanoo että “tämä ongelma ei saa enää häiritä” . Tälläisiin tekoihin voi syyllistyä esim. demagogi tai Tony Soprano. Vastuu muuttuu välittömästi häilähteleväksi, elleivät he eivät suoraan sano nauhalle että lähetän tässä tätä yhtä tyyppiä ns. vehreämmille laidunmaille, eli tapatan hänet. Juridinen vastuu katkeaa kuin seinään, vaikka kaikki ihan terveellä järjellä ymmärtävät, ettei se hermomyrkky nyt mitään salisburyläisen atarin perusrepertuaaria ole. Yhteisön reagoinnissa ei ole mitään tolkkua, joskus huudetaan ja sanktioidaan, joskus rangaistaan, joskus hymistellään että sellaista tämä nyt on. Negatiivisesta vastuustakin voi puhua. Jätetään puuttumatta tilanteisiin, voidaan puhua vaikka Srebrenicasta. Mutta ei murehdita menneitä.</li><li>asteen välillinen vastuu tulee sitten jo aivan harmaalle alueelle. Tällöin tulee luoneeksi tilanteen, jossa kohdehenkilö altistetaan tilanteelle, jossa tämä kuolee. Ihan miettimättä tulee mieleen Suomi ja Migri, jotka lähettävät ihmisiä sotatoimialueelle, kunhan niitä ei kutsuta sotatoimialueeksi. Varmasti jokainen päätökseen osallistunut on tiennyt, että tämä ihminen on suuressa vaarassa kuolla. Muitakin toimijoita voi keksiä, vaikka pysyttelemme tässä harjoituksessa rauhan ajan ympäristössä. Esimerkiksi lakitoimisto, joka esittää puolustavansa kuolemaantuomittua, mutta todellisuudessa keskittyy keräämään palkkion ja vähät välittää, mitä ihmisille käy. Samoin tämä henkilö voisi olla kambodzalaisen tekstiilitehtaan omistaja/johtaja, joka hyvin tietää, että työskentelyolosuhteet ovat tuskin siedettävät ja talo on romahtamispisteessä. Vaikka vastuu on terveellä järjellä ajatellen käsinkosketeltavaa, mitään rangaistuksia tälläisestä ei käytännössä saa.</li><li>asteen, järjestelmän vastuu onkin sitten vaikeampi, koska silloin aletaan puhua järjestelmästä, joka mahdollistaa ihmisten tappamisen. Suomessa tietysti puhutaan esimerkiksi poliittisesta ilmapiiristä, joka mahdollistaa ihmisten lähettämisen kuolemaan. Poliitikot tekevät kompromisseja, joiden seurauksena näitä päätöksiä tehdään. Ihan kivat, kauniit poliitikot. Kahdeksaa (vai oliko heitä 11) juutalaista, jotka Suomesta lähetettiin tuhoamisleireille muistellaan edellen. Toinen ihmisiä tehokkaasti tappava systeemi on tietysti markkina. Aktiivinen järjestelmän ylläpitäjä on esimerkiksi yrityksen johto, joka ostaa tuotannon maasta, jossa ihmiset kuolevat työtä tehdessään. Hän voi myös ostaa esim. raaka-ainetta, jota käytännössä kaivetaan kongolaisesta splatter-kaivoksesta 12-vuotiaiden voimin, toki välikäsien kautta. Mutta hän tietää. Jokainen tietää, että kyllähän tässä ihmisiä kuolee, mutta mennään nyt eteenpäin.</li><li>asteen, loppupäättäjän vastuu on vihdoin ihan meikälaisen vastuuta. Me äänestämme poliitikkoja. Me ostamme vaatteita tehtaista, joissa kuolee ihmisiä. Luemme että tosiaan näin on päässyt käymään, mutta emme lopeta ostamista. Me ostamme Applen kännykän, vaikka siinä käytettävä koboltti on Kongosta ja lapsia on kuollut kymmenittäin sitä kaivaessa. Se on niin kaukana. Minulla ei ole minkäänlaista vastuuta oikeastaan mistään, vaikka varsin hyvin tiedän että sekä positiivisilla että negatiivisilla päätöksillä on ihan suora syy-seuraussuhde jonkun tai joidenkin ihmisten kuolemaan. On vain mahdotonta luoda samaa vastuuttavaa tunnetta kännykkää ostavan meikäläisen ja ihmistä astalolla hakkaavan ihmisparan välille.</li><li>aste, elämänvalintojen vastuu, meneekin sitten ihan söhellykseksi. Olen henkilökohtaisesti päättänyt valita äärimmäisen hiilikuormittavan elämäntyylin, jonka suorana seurauksena 0,0000X% ilmaston lämpenemisen seurauksena kuolevista ihmisistä kuolee. Potentiaalisesti tällä tavalla ajatellen pääsee kunnon massamurhaajaluvuille. Vaikkapa oman ammatinvalintansa kautta. Sen sijaan että vastustaisi maailman epäoikeudenmukaisuutta ja viattomien niittaamista, saattaa esimerkisi toimia tämän koneiston palveluksessa ja pyrkiä edistämään sitä. Kunhan se tapahtuu tarpeeksi kaukana.</li></ol><p>On mahdotonta luoda juridista vastuuta edes yhden moraaliportaikon ylitse. Silti kaikilla portailla tiedetään, että ihmisiä kuolee, annetaan mennä. En nyt tällä moraalifilosofisella käsipohjalla yritä muuttaa mitään, mutta olisi ehkä hyvä piirtää tälläinen auki meille vitos-kutosportaan tyypeille. Esim. kännyköihin, vaatteisiin, poliittisiin päätöksiin. Olisi hienoa, kun näkisi ostovaiheessa, paljonko tässä tuli tapetuksi tyyppejä.</p><p>Sittenhän tämä mielenkiintoiseksi menee, kun samoille portaille otetaan kaikki elävät, ajattelevat oliot, eli ruoka. Mutta siitä ehkä joku toinen kerta.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=b21b87089826" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
        <item>
            <title><![CDATA[Leanin markkinoinnin suunnittelun lyhyt historia ja mitä siitä tähän asti on tullut opittua.]]></title>
            <link>https://medium.com/@mikkoairas/leanin-markkinoinnin-suunnittelun-lyhyt-historia-ja-mit%C3%A4-siit%C3%A4-t%C3%A4h%C3%A4n-asti-on-tullut-opittua-63eab958cc84?source=rss-e516932d8633------2</link>
            <guid isPermaLink="false">https://medium.com/p/63eab958cc84</guid>
            <category><![CDATA[agile]]></category>
            <category><![CDATA[markkinointi]]></category>
            <category><![CDATA[wörks]]></category>
            <category><![CDATA[lean]]></category>
            <dc:creator><![CDATA[Mikko Airas]]></dc:creator>
            <pubDate>Wed, 25 Oct 2017 16:52:55 GMT</pubDate>
            <atom:updated>2017-10-26T07:25:51.115Z</atom:updated>
            <content:encoded><![CDATA[<p>Muutama kuukausi sitten eräs devaajakaveri laittoi viestiä, että teillä on edelleen toi “agile” tuolla verkkosivulla. Hän halusi ilmaista, että eikö hieman hävetä, sehän on niin mainstreamia, että kuka sitä kehtaa edes ääneen sanoa. Silti kävin tänään (25.10.2017) seminaarissa, jossa leania suunnittelutoimiston toimintamallina esiteltiin jännittävänä kokeiluna.</p><p>Noh nuoret, Wörksille lean tai agile on ihan jokapäiväistä tekemistä, ollut vuodesta 2011. On ihan toinen juttu, onko Wörksin työskentelymalli toyota-wayta, scrumia, leanahtavaa creaamista vai ihan omaa notkeaa kekkulointia, mutta ei leaninkaan tavoite ollut lean, vaan tekemisen sujuvoittaminen. Ja sitä on tullut tehtyä.</p><p>En tässä kirjoituksessa ala käymään analyyttisesti läpi, mitä lean markkinoinnin suunnittelu on, tai mitä roolia build-measure-learn –rinkula voi näytellä. Kerron yksinkertaisesti, miksi tähän menetelmään päädyttiin ja mitä siitä tähän mennessä olen oppinut.</p><p><strong>Näin se alkoi</strong></p><p><em>Hän luuli, että kuolee masennukseen, mutta sitten hän kokeili agiilia ja kaikki muuttui. Katso fasilitoitu retrospektiivi!</em></p><p>Lähtökohta Wörksille oli post-2008 mainosmaailma, jossa tiimit olivat jättimäisiä (ana-digi-projo-planner-futuristi-jne), rahat tehtiin törkeillä kalvosulkeisilla ja resurssoinnilla, joka poltti tekijät loppuun. Näin kävi myös itselleni. Pahoin pelkään (en siis tiedä), että näin toimitaan edelleen monissa toimistoissa.</p><p>Itse päädyin huonosti sujuneen downshiftauksen jälkeen Reaktoriin freelancerina muotoilemaan heidän omaa tarinaansa. Se oli mahdoton tehtävä, mutta sain samalla laskulla erittäin paljon oppia ketteristä menetelmistä, ohjelmistoalan tavasta toimia ja monia hyviä kavereita. Väkisinkin mieleen hiipi ajatus, että eikö samanlainen toimintamalli voisi sopia markkinoinnin suunnitteluun?</p><p>Keskustelin asiasta renessanssinerahtavan AD:n Jaakko Veijolan kanssa. Hänellä oli nahkahousujensa takataskussa idea, jossa kaksi suunnittelijaa palkataan asiakkaan organisaatioon määräajaksi muuttamaan markkinointi ns. hyväksi. Markkinoinnin ulkoistamisesta sen sisäistämiseen. Tässä oli sen verran yhteistä kosketuspintaa, että aloimme konseptoimaan Wörksiä. Kehitimme loviiisalaisissa anniskeluravintoloissa 50 sivun ppt-esityksen, jossa ei ollut yhtään esimerkkiä, casea tai muutakaan hajua konkretiasta, mutta sitäkin enemmän nelikenttiä, toimistomaailman negaatiota ja yleviä otsikkokalvoja. Tästä huolimatta saimme ensimmäisen asiakkaan.</p><p>Lähtökohta oli hyvinkin scrumista ponnistava dailyineen, weeklyineen, postitteineen, retroineen jne. Aika pian alkoi olla selvää, että meidän 50 abstraktin slaidin settimme ei ollut se, jolla homma lähtisi lentoon. Alussa toimintamallimme oli varsin scrum, mutta aika pian tositoimiin päästyämme totuus alkoi paljastua. Kysehän ei ole metodista sinänsä, vaan inhimillisen vuorovaikutuksen perusasioista. Kun ne ovat kunnossa, toimivat myös tiimit, ihmiset hymyilevät, innostuvat uusista asioista ja bisnes rullaa. For the win.</p><p><strong>Havainto nro 1: Ryhmässä luovuus tiivistyy</strong></p><p>Alaamme oli/on vuosikymmeniä vaivannut sankarisuunnittelijan myytti, eli että luovuus on tiettyjen yksilöiden tai toimistojen ominaisuus. Suunnittelutoimiston liikeideaan vietynä se tarkoitti, että laskutus oikeutettiin ylimaallisilla lahjakkuuksilla. “Tehän ette tälläistä käsikirjoitusta ikinä pystyisi vääntämään, eli maksakaa 50k tai menkää ja ostakaa se hämeenlinnalaiselta mainosteippifirmalta.”</p><p>Agile/lean -ajatteluun taas sisältyy ajatus luovuudesta ryhmän ominaisuutena ja hyvinkin erilaisten osaamisten yhdistämisen eduista. Meille se tarkoitti ja tarkoittaa yksinkertaisesti asiakkaan ja meidän eli suunnittelijoiden osaamisen törmäyttämistä. Syntyi ns. toimistonäkulmasta hämmentävä havainto: asiakkaathan tietävät, mitä ovat tekemässä. Siirryimme samalle puolelle pöytää, ja vähitellen myös se pöytä heivattiin.</p><p>Sittemmin asiaan kevyesti akateemisemmin syventyneenä olen vakuuttunut, että tieto, osaaminen ja luovuus ovat ihmisille kognitiivisesti ryhmän ominaisuuksia, ja parhaiten toimivat pienryhmät, joiden kommunikaatiota eivät hierarkiat tai ostaja-myyjä –asetelmat turhaan häiritse. On arvioitu (voin kaivaa tähän linkin) että yksilön kovalevyn koko on noin 1 GB. Olemme melkoisen ketteriä innovoimaan intuition varassa, kun luotamme toisten tietoon ja osaamiseen. Ja pyrimme pääsääntöisesti olemaan ystävällisiä toisiamme kohtaan. Emmekä lähettele ikäviä e-maileja.</p><p><strong>Havainto nro 2: (Kaikki) ongelmat syntyvät etäisyydestä</strong></p><p><em>Olipa hieno projekti, mutta ihme säätämistä siinä loppuvaiheessa. Lopulta se asikkaan projektipäällikkö laittoi sunnuntai-iltana että haistappa vhs-video.</em></p><p>Tajusimme aika nopeasti kaksi juttua: perussuunnittelu, isojen linjojen vetäminen sujuu mahtavasti, marginaalit ovat isoja ja tulkinnanvaraa on. Kitkaa alkaa syntyä, kun homma on menossa liveksi, aikaa on vähän ja tekevillä ihmisillä liian vähän valtaa.</p><p>Ihan luonnostaan tähän syntyi kaksi ratkaisua. 1) Suunnittelija ei voi ulkoistaa tekemistään projektijohdolle. Oma juttu viedään aina loppuun asti. Valtaa on maksimaalisesti, mutta vastuutakin siihen sitten valitettavasti sisältyy kuin tonicia giniin. 2) Ei lipsuta läsnäolosta varsinkaan tylsässä tuotantovaiheessa, vaan ollaan yhdessä vaikka väkisin. Kasvokkain kukaan ei kehtaa heittäytyä törkeäksi.</p><p>Joka kerta, kun meille on tullut ongelmia asiakkaan kanssa, ne ovat johtuneet etäisyydestä. Ei välttämättä edes fyysisestä. Etäisyys on suorittavan ja päättävän polven välistä. Jos päätösvalta on muualla kuin tiimissä, niin metsään mennään. Aina.</p><p><strong>Havainto nro 3: Kun on tehty muutama viikko samassa huoneessa töitä, aletaan piereskellä.</strong></p><p>Maailma, liiketoimintaympäristö ja kaikki muukin on monimutkaista ja hankalaa. Minkä takia meidän pitäisi käyttää kalliita tunteja tehdäksemme presentaatioista näyttäviä, kun meidän yhdessä pitäisi käyttää kaikki mahdollinen aika brändin saamiseksi vetoavaksi tässä mahdottoman vaikeassa maailmassa.</p><p>On ihanaa, kun ei tarvitse esittää luovaa suunnittelijaa vaan voi keskittyä olennaiseen. Ongelma monimutkaistuu, kun ymmärtää että asiakkaan oma organisaatio, kulttuuri, työmenetelmät, kalenterisysteemit, kahvikoneet jne. vaikuttavat siihen, miten kuluttajat brändin kokevat. Turha siinä on käyttää aikaa keynoten animaatioiden nirhaamiseen. Se ei muuta mitään.</p><p>Kun uskalletaan keskenään piereskellä, aletaan olla olennaisen äärellä. Siitä voidaan lähteä rakentamaan globaalia brändiä.</p><p><strong>Havainto nro 4: Omista toimintamalleista ei ole paljon hyötyä, jos asiakas jatkaa kuten ennenkin</strong></p><p>Kuten jo edellisistä (ehkä) huomattiin, luovuus on konsulttien/suunnittelijoiden/asiakkaan välisen luottamuksen tulos. Sitä ei synny, jos asiakas jatkaa ostajanhattu päässä tuntihintojen tinkimisellä. Luottamuksellisessa suhteessa kustannustaso tunnustetaan, koska rahasta puhuminen vie hapen kaikelta muulta. Se ei tee tekemisestä kommunismia, vaan yhteistyötä, jossa pyritään maksimoimaan markkinointi-investoinnin hyöty. Suomen kokoisessa maassa ei nyt kumminkaan kovin pitkälle vedättämällä asiantuntijabisneksessä pääse. Investoinnin hyödyn taas huomaa aika nopeasti, eikä se ole pelkkää tämän viikon ROI:ta. Ihmisten viihtyminen on ollut tähän mennessä jokaisen asiaskasfirman edun mukaista.</p><p>Kun tehdään yhdessä töitä, syntyy tietysti törmäys asiakasorganisaation ja leanin tiimin toimintamallien välillä. Se vaatii ns. transformaatiota asiakkaan puolelta, ja se on ihan toinen juttu. Ja sitten päästään siihen, miten leanisti toimiva markkinointiorganisaatio voisi tukea asiakasymmärrykselle perustuvaa brändinrakennusta tai jopa tarkoitusvetoista (purpose driven) brändiä. Ja se automatisaatio, tekoäly jne. Niistä sitten joskus.</p><p>Summa summarum: Löysät pois, samaa asiaa tekevien ihmisten etäisyys minimiin ja piereskellään niin pirusti. Suomi nousuun.</p><img src="https://medium.com/_/stat?event=post.clientViewed&referrerSource=full_rss&postId=63eab958cc84" width="1" height="1" alt="">]]></content:encoded>
        </item>
    </channel>
</rss>