Tuleeko minusta narsisti?

”Se on ihmeellistä narsismin aikaa. Ei ole ihan normaalia puhua kuukausia vain itsestään”, puuskahti kaksissa vaaleissa ehdolla ollut tuttu. Törmäsimme keväällä junassa ja juttelimme hänen tulevasta kuntavaaliehdokkuudestaan. (Itse en tuolloin vielä tiennyt omastani.)
Mietin kommenttia viikkoja. Olen seurannut koko ikäni politiikkaa, enkä muista ikinä kenenkään maininneen kampanjoinnin narsistista puolta. Minusta se oli todella kiinnostavaa. Miten ihmiset psyykkaavat itsensä siihen? Miltä itsestä puhuminen tuntuu? Ja ennen kaikkea, miten narsistivaihteen saa pois vaalien jälkeen? Vai saako sitä? Ovatko poliitikot narsisteja?
Arvelen, että tuttuni reagoi asiaan, koska hän oli lähtenyt politiikkaan vasta kolmevitosena. Hän oli kaukana poliittisesta broilerista ja näki toiminnan hiukan ulkopuolisen silmin.
Ehdokkuuteni on nyt ollut julkista muutaman viikon, enkä ole vielä seissyt yhdessäkään kadunkulmassa puhumassa itsestäni. Olen silti jo nyt huomannut, mistä tuttuni puhui. Pelkkä kampanjan suunnittelu on hillitön egotrippi. Suunnitellessa pitää miettiä vahvuuksiaan, treenata hissipuhe itsestä, miettiä omaa tarinaansa… Eikä tätä edes mietitä häveliäästi omassa päässään, vaan tukiryhmässä, yhdessä kymmenien ihmisten kanssa.
On aika noloa joukkoistaa liuta kavereita miettimään ehdokkuuttani ja ominaisuuksiani. En tiedä pelkäänkö vai toivonko enemmän, että siihen tottuu.