Ensimmäisessä sarjassani avaan oivalluksia, joita olen tähän asti saanut 4,5 vuoden avioliitosta. Olen itsekin vasta matkamme alkutaipaleella, enkä hallitse tätä hommaa täydellisesti. Olen tunnistanut kasvua omassa sydämessäni ja sen kautta ajattelussani ja käytöksessäni ja tämä on vienyt meitä eteenpäin. Haluan avata elämäämme, jotta meidän voittojen kautta voivat muutkin päästä omalla matkallaan eteenpäin, ehkäpä meitä nopeamminkin.
Vaikka vaimon statuksen saa hetkessä, kun pari julistetaan mieheksi ja vaimoksi, kasvu kumppaniksi on prosessi. Kihla-aikanamme uppouduin kirjoihin avioliitosta. Annoin Jumalan valmistaa sydäntäni vaimon sydämeksi. Minulla oli “vaimo-klubi” yhden kihloissa olevan ystäväni kanssa. Fiilistelimme avioliittoa yhdessä jutellen ja rukoillen. Erityisesti rukoilimme tulevien miestemme puolesta. Jo sinkkuna voi siunata omaa tulevaa puolisoaan, sillä hänen on oltava jossain jo, eikö, ja Jumala tietää kuka hän on. Puolison puolesta rukousta ei kannata lopettaa koskaan. Aviopuolisolla on erityinen asema siunata omaa kumppaniaan, koska hän on tämän kanssa yhtä lihaa. Ihmisellä ei ikinä ole valtaa toisen ihmisen yli, mutta puolison rukouksilla todella on vaikutusta, koska kahdesta on tullut yksi.
Osa kasvua vaimoksi onkin tulemista yhdeksi lihaksi. Tämä on ihmeellinen mysteeri, enkä tiedä ymmärrämmekö sitä koskaan täysin tässä ajassa. Yhdeksi tuleminen ei ole vain fyysistä, vaan kokonaisvaltaista. Avioliittomme alkuvuosina koin erityisen vaikeaksi yhteisen arjen rakentamisen. Koska asuimme ensimmäisen kerran samassa kaupungissa vasta avioiduttuamme, olin tottunut siihen, että arki oli kokonaan minun ja vain viikonloput jaoin mieheni kanssa. Jatkoin elämääni tottumusteni mukaan alkuhuuman jälkeen. Sovin menoa joka arki-illalle ja tein kaikkea, mitä halusin.
Get Nectar Wind’s stories in your inbox
Join Medium for free to get updates from this writer.
Jonkin ajan päästä mieheni kertoi kaipaavansa minua kotona. Hän usein vitsaili, että hänellä on kotivaimo, joka ei ikinä ole kotona. (Minä en nimittäin ollut tuolloin koulussa enkä täysiaikaisessa työssä, mutta se on ihan oma tarinansa.) Tämä ei todellisuudessa ollut hänelle vitsi, vaan kipu. Koin menojen karsimisen kompromissina ja harmittelin eroavuuksiamme. Mieheni viihtyy kotona, minä olisin koko ajan menossa. Mieheni voimaantuu hiljaisuudessa, minä ihmisten parissa. Todella merkittävä oivallus joka meidän eroista seurasi oli se, että en kotiin jäädessä teekkään niin valtavaa kompromissia, kuin ajattelin.
Mieheni on sanonut viisaasti, että jokainen “kyllä” on “ei” jollekin muulle ja meillä on rajallinen määrä “kyllä” vastauksia.
Kaikkeen ei voi vastata kyllä. Se on meidän oma valinta päättää, kuka ja mikä saa ne kuulla. Ymmärsin, että sanoessani “ei” jollekin menolle, sanon itseasiassa miehelleni “kyllä” ja rakennan perhettämme.
Minua helpottaa fokusoida siihen, mitä minulla on sen sijaan, että keskityn siihen mitä minulla ei ole. Ja katsoa siihen, mitä saan, enkä siihen, mitä menetän. Tämän oivalluksen myötä avioliiton priorisoiminen on minulle ilo, ei uhraus ja jään mielelläni silloin tällöin kotiin. Tämä itseasiassa tekee minulle todella hyvää, sillä en ole tiennyt kaipaavani tahdin hidastusta. Mieheni tavallaan opetti, että minulla on lupa levätä, enkä sen hinnalla missaa jotain muuta. Elämä tapahtuu siellä, missä milloinkin on. Otetaan koppi siitä, missä olemme, otetaan se vastaan täysillä, haikailematta muualle, silloin elämme täyttä elämää missä olemmekin. En tarkoita, ettemmekö saisi haaveilla ja odottaa tulevaa tai toivoa muutosta. Herättelen meitä iloitsemaan “tästä ja nyt”, sillä joku päivä tämä hetki on hyvä muisto, josta toivottavasti olemme iloinneet myös silloin, kun elämme sitä.
Meillä on jokaisella omat mieli juttumme, eikä avioparin tarvitse jakaa kaikkia harrastuksiaan keskenään, tärkeää on, että he löytävät jonkin yhteisen maailman. Sen ei ole pakko olla molemmille paras, kunhan se on molemmille hyvä. Myöskään se, mitä muut parit tekevät, ei ole mittapuu. Tärkeää on löytää se, miltä oma suhde näyttää, mikä toimii omalla kohdalla. Olemme mieheni kanssa löytäneet tasapainon erilaisuuteemme keskustelemalla ja kokeilemalla, virheistä oppien ja anteeksiantaen. Me jaamme elämän yhdessä, mutta se harvoin tarkoittaa jokaisen sekunnin kokemista käsi kädessä. Yhteys on paljon syvempää. Olemme huomanneet mieheni kanssa, että meillä on samoja ajatuksia jo ennen kuin olemme niitä jakaneet ja kamppailemme molemmat samankaltaisten asioiden parissa jo ennen kuin sanoitamme niitä. Me olemme yhtä, koska olemme tehneet liiton. Kun päätämme luopua omastamme toisen vuoksi, vahvistamme tätä liittoa. Ja kun luotamme molemmat liittomme lujuuteen, olemme myös vapaita irrottautumaan välillä omien puuhiemme pariin.
